Masentunut ja ahdistunut
Olen mielestäni ollut jo jonkin aikaa masentunut. Joskus vähän vähemmän joskus enemmän, Nyt parin viime viikon aikana se on noussut kai enemmän taas esille.
En ole niin masentunut että se haittaisi elämääni. Tiedä sitten olenko ollenkaan oikeasti masentunut. Tuntuu vaan siltä että olen kyllästynyt kaikkeen ja mikään ei tunnu oikein miltään. Mikään ei innosta. Mitään ei tapahdu. Olen myös ahdistunut pakkoajatuksistani jotka tulevat sitä helpommin esille, kun minulla ei ole ”mitään tekemistä”.
Olen lukion toisella luokalla ja tuntuu että koulukin on niin turhaa. Musta tuntuu että en kuulu tonne kouluun ja inhoan aina mennä sinne. Mulla on siellä vaan yksi kaveri (vaikka Sanna) joka on ollut ”paras kaverini” ala-asteelta lähtien. Ylä-asteella olimme eri kouluissa mutta nyt olemme taas samassa lukiossa. Nyt on alkanut tuntumaan että ei hän niin hyvä ystävä minulle ole. Ystävyytemme on sitä että olemme yhdessä koulussa, näemme toisinaan vapaa-ajalla ja minä toimin hänen ”kuuntelijanansa” ja kaikki keskittyy tavallaan häneen. Sanna kertoo minulle hurjista viikonlopuistaan, alituisesti vaihtuvista poikaystävistään jen. Mua on alkanut pikkuhiljaa jo ärsyttämäänkin toi kaveri. Meillä on niin eri elämät.
Tuntuu etten löydä sellaista minulle sopivaa kaveria. Mistä tosin löytäisinkään kun en koskaan käy missään! Eikä mulla oo oikeestaan missä käydä. Sitten äiti sanoo vielä siitä että mun vaa pitäis käydä esim. noissa nuorten bileissä, mut ei tarvi juoda. Mä en juo ja siksikin oon jotenkin vähän ulkopuolinenkin. Mulla on yks toinen kaveri/tuttu koulussa (Maria) ja hän haluaisi tulla mulle käymään, mutta se on aina jäänyt kun en jaksa kutsua häntä. On hän kutsunut minua joskus luokkansa bileisiinkin, mutten ole halunnut mennä kun en ”välitä” niistä tyypeistä ja vähän pelkään sitä meininkiä siellä kun en itse juo.
Noniin, kaipa voin siis syyttää ihan itseäni vaan. Äiti mainitseekin tuon Marian tapauksen joskus kun valitan yksinäisyyttäni ja sanoo myös että MÄ olen avainsana tilanteelleni ja että mun pitäsi tutustua ihmisiin jne. ja mä väitän vastaa että ei koulussa tollee vaa tutustuta, ku en voi vaa änkee johonki porukkaa tollee vaa. Kaikilla on omat kaveipiirinsä ja mä oon tällanen hiljanen koulussa nii olishan se outoa jos menisin vaa joittenki tyyppien kaa joihin haluisin tutustuu. Saadaa aina riidat äidin kanssa aikaseks näistä keskusteluista.
Katon usein jostai irc-galleriasta joidenki nättien tyttöjen kuvia joilla on paljon kavereita, kiva harrastus (cheerleading tai tanssi esim.), poikaystäviä, kiva tyyli jne. ja mietin että mä en kuulu noihin. tiiän et on säälittävää, mut alkaa vaa joskus masentaa ja itkettää ku mietin niidenki elämiä. Tiedän että enhän mä oikeesti tiedä niiden elämästä jonku irc-gallerian perusteella mut silti..
Sori jos teksti on sekavaa! Ärsyttää ku en osaa kirjottaa järkevästi..
PS. Älä katsele kateellisin silmin niitä IRC-gallerian tapauksia. Ne vain haluavat tunkea sitä omaa hyvää oloansa muiden naamoille tai todistaa jotakin. Tosiassa sielläkin suurin osa on ihan jotain muuta.
Suomalaisessa yhteiskunnassa on vaikea selvitä nuorena, varsinkin jos ei juo. Ei ole helppoa, sen tietää monet. Mutta suosittelisin koittaa vaan sivuttaa muiden typeriltä tuntuvat mielipiteet ja tehdä oman päänsä mukaan. Ja jos vaikuttaa ylivoimaiselta terapia voi auttaa.
Hyvinvointivaltiossa kuitenkin ollaan ja jos tuntuu ettei selviä ni siitä kannattaa kertoa. Niin vaikealtakin kuin se tuntuisi. Terapia auttanee jos tuntuu ylitsepääsemättömältä.
"Elämä on ikuinen koulu ja jokaisen on löydettävä paikkansa"
Kyllä se varmaan elämääsi haittaa jos mikään ei innosta. Ei kannata mitätöidä omia ongelmia... Kyllä sulla on oikeus sanoa että nyt on vaikeaa. Erilaisuus on muuten rikkaus, ja tiedätkös, kyllä sinäkin kuulut yhteisöösi ihan yhtä tärkeänä osana kuin kaikki muutkin. Jos muut eivät tätä tajua niin se on sitten heidän menetyksensä.
Itse en muuten juurikaan juo, heikko toleranssi... Saa vaan kuulla kunniansa jälkikäteen ja mitään ei muista... Aivosoluja se touhu vaan tuhoaa, ei kannata ottaa siitä paineita... 😉
Tiedän kyllä tuon tunteen että ei löydy sopivaa kaveria, ja ulkopuolisuuttakin on tullut kestettyä vuosia. Joskus ärsyttää kun on aina jotenkin eri mieltä kaikesta, ja asioiden tärkeysjärjestys menee aivan eri tavalla kuin muilla. Eikä todellakaan aina jaksa kiinnostaa nuo ryyppyreissutarinat... Usko pois, kyllä muitakin sinunkaltaisiasi on.
Älä masennu pinnallisten galleriatyttöjen touhuista, ihan yhtä arvokasta se sinun elämäsikin on. Kuten jo tuo edellinen kirjoittaja sanoikin, niiden elämä voi olla oikeasti jotain ihan muuta.
Rohkeutta... Todellakin tiedän että ei ole helppoa löytää ystävää, mutta etsivä löytää. Ole vaan oma ittes ja tee mitä tykkäät! Kyllä joku sinut huomaa... 🙂🌻
Ajattelin nyt vastata sulle tähänkin (vastasin myös sinne itse kirjoittamaani kohtaan). Tunnut ajattelevan aika samalla tavalla kuin minä. Minulla on kavereita, mutta vapaa-ajalla olen aina yksin. Kai se johtuu myös siitä, etten minäkään jaksa kutsua kavereita meille. Enkä pidä siitä, että joku ulkopuolinen tulisi noin vain meille...
Minä sain tänään lääkityksen masennukseen ja jotain kummaa unilääkettäkin. Ja en tosiaan olisi uskonut, että olisin sellaisia joskus joutunut käyttämään. Mutta kai niistä sitten jotain hyötyä on...
Minä itse olen puhunut paljon opettajien kanssa ja se on auttanut, vaikkakin tuonut myös lisää ongelmia. Mutta kuitenkin, jos koet jonkin opettajan läheiseksi, niin mene ihmeessä puhumaan hänen kanssaan. Suoraan psykologille meneminen voi tuntua pelottavalta (ainakin minun mielestäni). Toivottavasti pääsisit psykologille ( mikäli itse sitä haluat). Minua se on jo hiukan auttanut. Ja tänne kirjoittaminen on selvittänyt ajatuksia.
Olisi kiva, jos voisit vaikka lähetellä sähköpostia (voin antaa osoitteen) Uskon, että minulle ainakin tämä kirjoittaminen on ollut hyvä tapa saada apua. Mutta siis, sinun ei ole mikään pakko kirjoittaa minulle, mutta jos siltä tuntuu, niin vastaapa tähän.
Voimia edelleen
Kiitos paljon rohkaisevista sanoista, ja siitä että ootte vastannut! Kiitos paljon 🙂 Alko melkeenpä itkettämään kun luin.
sin-sa, kävin kesällä psykologilla juttelemassa, mutta lopetin sen koska en tuntenut enää tarvetta enkä jotenkin enää halunnut käydä siellä. Tuntui jotenkin niin haavoittuvaiselta ja jotenkin "nololta" puhua. Kävin puhumassa siitä kuinka en oikein koskaan "käy missään" ja että mun pelot rajoittaa sitä ja puhuin myös kuoleman pelostani.
Kiitos sähköposti-tarjouksestani, mutta en tiedä uskallanko osoitettani antaa, kun se on omalla nimellä. En sillä että epäilisin sinua tai mitään, olen vaan niin skeptinen. Kiitos kuitenkin sydämmellisesti tarjouksesta!🙂
Juu, ei se mitään. Mulle vaan on ollut toi kirjottaminen helpompaa kuin puhuminen. Ja opettajan kanssa olen krjotellut sähköpostitse. Tuntuu, että se on vähän auttanut. Jos sullakin on joku läheinen aikuinen niin voisit ehdottaa tota kirjottelua, siis jos puhuminen tuntuu nololta.
Mulla oli kans ensin semmonen olo, että ei sille psykiatrille kehtaa mitään sanoa. Mutta kun menin opettajalle lupaamaan, että kerron kaiken, niin kyllä sitten piti lupaus pitää... Ja auttohan se puhuminen ja sitten sain niitä lääkkeitäkin.
Jaksamista edelleen...