Heippa neiti82. Jälleen tämä klisheinen lause, eli tuntui kuin omaa kirjoitustani olisin lukenut. Olen kanssa opiskelijatyttönen, 22-vuotias. Kavereita todella paljon ja elämä kaikin puolin mallillaan. Mutt viime kuukausien aikana olen ollut todella useasti ihan hirmu alakuloinen. "Kohtaukset" saattaa tulla ihan yhtäkkiä, varoittamatta. Toisinaan ollaan kavereiden kanssa vaikkapa iltaa istumassa ja mulle tuleekin äkkiä olo, että on pakko lähteä kotiin. Sitten jo kotimatkalla alkaa kyyneleet valua. Enkä tiedä mitä itken? Mikään ei ole konkreettisesti muuttunut elämässäni tämän talven ja loppusyksyn aikana, mutta silti on minusta tullut itselleni aika vieras. Olen muuttunut paljon hiljaisemmaksi. Ennen olin lähes poikkeuksetta keskustelujen keskipisteessä, nykyään enemmänkin taustaseuraajana.

Yksi ilta noin kuukausi sitten mulla oli hirmu hankala ilta. Olin perunut kavereiden kanssa leffaan menon ja vain istuin yksin kotona verhojen varjossa, kunnes sitten aloin etsiä netistä tietoa masennuksesta ja löysin nämä sivut. Kyllä Ray on hyvä yritys.🙂

Vaikka itsellänikin on jopa viisi todella läheistä ystävää, en heille voi kyllä kenellekään puhua tästä. Minähän olen se tyttö, joka aina vastaa kysymykseen "mitä kuuluu?", "hyvää, mulle kuuluu aina hyvää"... Mut nyt se olisi valetta.

Ja oudointa on tosiaan se, et kun mua on elämä kohdellut niin hyvin, ettei pitäisi olla mitään miksi olla allapäin. Mutta silti olen... Nykyään niin kovin usein.

Itselläni masennus eteni pikkuhiljaa. En aluksi kiinnittänyt oireiluun oikein huomiotakaan. Kaiken olisi luullut olevan paremmin kuin hyvin: minulla oli kavereita joita tapasin kohtalaisen usein, olin juuri aloittanut seurustelun, minulla on hyvät vanhemmat jne jne. Tosin, koulumenestys nyt oli mitä oli.

Olin usein itkuinen. Todella mitättömätkin asiat itkettivät. Tätä itkuisuutta kesti ainakin vuoden, puolitoista kunnes jo poikaystävä alkoi hermostua kun ei ymmärtänyt mikä ihme minua vaivaa eikä hän osannut auttaa. Olin alkanut kärsiä myös tiheästä virtsaamistarpeesta (kokoajan pakko päästä vessaan!). Syömisenkin kanssa oli ongelmia. Ruoka kontrolloi päivärytmiäni aamusta iltaan. Ruoka määräsi mitä puen päälle, milloin olen tarpeeksi hoikka tai liian pöhöttynyt mennäkseni ulos jne... En myöskään voinut syödä yleisillä paikoilla. kädet ja pää alkoivat täristä...= ns. kahvikuppineuroosi. Tämän vuoksi en syönyt koulussa lainkaan. Kotonakin söin välillä salaa.

Koulu alkoi sujua. Mutta kuvioihin tuli paljon muute stressaavaa: kotoa pois muutto, lemmikistä luopuminen, jne.
Sitten eräänä iltana kotonani kovan itkukohtauksen seurauksena alkoivat itsetuhoajatukset pyöriä mielessä. Pelästyin kai omia ajatuksiani niin, että tilanne laukesi paniikkikohtaukseen. Puolisen tuntia se kesti. Luulin aluksi että 'nyt olen ihan varmasti tulossa hulluksi'. Olohuone näytti etäiseltä mutta tutulta. Ajatukset laukkasivat. Käskin poikaystäväävni kyselemään minulta nimeäni, asuinpaikkaani....Sitten soitin perheenjäsenelleni joka on töissä mielenterveys alalla. Hän sanoi, että se oli vain paniikkikohtaus. Luultavasti minun kohdallani sen voisi tulkita 'sulakkeiden palamiseksi': keho toimi stressivyöryä vastaan.

Itkuisuus vaihtui ahdistukseksi. Kuljin levottomana ympäri kämppää. Pelkäsin suunnattomasti uutta mahdollista paniikkikohtausta Se ei siis todellakaan ollut miellyttävä kokemus. Ehkä pelottavinta mitä minulle on ikinä sattunut.

Menin lääkäriin. Lekuri tarjosi minulle lääkekuuria (Zoloft) = masennuslääke. Hän kirjoitti myös reseptin tuollaisten ahdistus/paniikkikohtausten varalle (bentsodiatsepiini = riippuvuus vaara pitkään/väärin käytettynä). Kävin labrassa testauttamassa vielä kilpirauhashormoniarvot, ne olivat ok. En uskonut tarvitsevani lääkitystä. Lääkärissä käynti helpotti oloani - HETKELLISESTI.

Sitten alkoi se rumba kun juoksin eri oireilun vuoksi terveydenhoitajalla ja koululääkärillä. Heidän mielestään olin vain stressaantunut ja siitä johtui tiheä virtsaamistarve. Verenpaine oli ihanteellinen. Kävin labratesteissäkin: Veriarvot ok.

Oireet sitten pahenivat.... Kuukaudenpäivät aas itkeä tihrustin, olin todella ahdistunut. Aika-ajoin sydän hyppi hullunlailla. Pelkäsin paniikkikohtausta. Lopulta se pelko sai minut pois tolaltani. Soitin taas koko pääkaupunkiseudun kriisipuhelimet ja perheenjäseneneni läpi. Tälläkertaa he olivat sitä mieltä, että minulla oli selkeästi ahdistuneisuutta. Eikun takaisin lääkärille. Tälläkertaa lääkäri totesi, että masennusta...ja siitä johtuvaa ahdistuneisuutta. Sain moitteita myös siitä, etten ollut syönyt hänen aiemmin tarjoamaansa lääkitystä. No, sain Efexor-kuurin masennukseen ja ahdistuneisuuteen. Olen nyt kuukauden syönyt kuuria ja sivuoireet* ovat pikkuhiljaa häipyneet. Enää ei ahdista, vessassa juokseminen on vähentynyt puolella ja se jatkuva itkuisuus on tasaantunut.
*) sivuoireet kestävät noin viikon, jolloin on huonovointisuutta, huimausta, vapinaa jne. 4 viikon päästä kuurin aloituksesta oireet ovat suurinpiirtein kokonaan poiss ja lääke alkaa vaikuttaa. Huom! masennuslääke alkaa vaikuttaa siis VASTA usean viikon päästä! Se ei toimi kuten burana.... Usein masennuslääkityksen saaneet lopettavat kuurin heti alkuunsa, koska luulevat ettei lääkitys auta... Usein sivuoireet ovat kuitenkin merkki juuri siitä, että elimistö reagoi lääkkeeseen. Masennuslääkkeitä on toki monenlaisia. Niistä kertoo lääkäri lisää.

Kahvinjuonnoista ja muista piristävistä aineista jouduin KOKONAAN luopumaan, sillä ne aiheuttavat turhaa hermostuneisuutta ja ahdistusta. Kofeiinitonta kuitenkin juon ja teetä kohtuudella 🙂 Suklaa on sallittua - se aktivoi aivojen aineenvaihduntaa ja näin ollen helpottaa oloa. Syön vitamiinia täydentääkseni ruokavaliotani. Liikun 3 kertaa viikossa - liikunta piristää! Masennukseen taipuvaisen ei myöskään passaa juoda tuhottomasti alkoholia...itse juon korkeintaan kerran kuukaudessa - kohtuudella.
KUITENKIN! Jotkin tutkimukset sanovat, että ihminen voidaan luokitella masentuneeksi kun alavireisyyttä on kestänyt tauotta 2 viikkoa, ILMAN MITÄÄN SELVÄÄ SYYTÄ (kuten läheisen kuolema, riidat tms). Tämä on kuitenkin mielestäni aika hepponen peruste. Ihmisen normaaliin elämään kuuluu ilot ja surut. Siinä vaiheessa kun ne todella alkavat haitata elämistä on syytä kääntyä lääkärin puoleen ja kertoa yksityiskohtaisesti oireilusta (myös fyysiset oireet). Voit aluksi kokeilla jospa psykologista olisi apua??? Koulupsykologilla tai nuorten kriisipisteessä käyminen on ilmaista!

....Muista, että lääkkeet eivät yksistään paranna ihmistä. Masennuksen hoitoon tarvitaan aina monipuolista hoitoa. Minäkin käyn noin kerran viikossa psykologia tapaamassa ja juttelen näistä asioista myös läheisteni kanssa. Se helpottaa. Lääke vain kohentaa mielialaa ja poistaa fyysiset oireet.

Tarkkaile itseäsi (älä kuitenkaan tahallisesti ime oireita itseesi, hehe). Korosta positiivisia puoliasi ja koita nauttia elämisestä. Lääkekuuri ei ole ratkaisu normaaliin pikkumasennukseen! Masennuslääke ei ole mikään vitamiinitabletti, mitä ihan huvikseen popsitaan. Harkitse siis tarkkaan tilannettasi. Keskustele ensin jonkun asiantuntijan kanssa (terveyskeskuslääkärit ovat usein liian kiireisiä...joten puhu mieluiten vaikka terveydenhoitajan kanssa). ole avoin ja rehellinen niin itsellesi kuin auttavalle henkilöllekin, silloin keskustelusta on hyötyä.🙂🌻

Aivan kuin joku oisi antanut laastarin ja puhaltanut haavaan. Oon painiskellut yksinään ajatusten ja tunteiden kanssa. Aina on kuvitellu että on yksin sen masennuksen kanssa, vaikka tilastot onkin kertonut niin monien kärsivän siitä.

Mie sanon samoin, et aivan kuin oisin lukenut omaa tekstiäni. Oon teitä pari vuotta kuitenkin nuorempi, 19-vuotias. Pidän nyt välivuotta lukion jälkeen. Pitäs saada itsensä kammetuksi lukemaan pääsykokeisiin, mutta se tuntuu niin turhalta. Missään ei ole enää päätä eikä häntää. Kaikki tuntuu turhalta ja hyödyttömältä.

Mie oon aina ollu hirvee perfektionisti, en halua myöntää itelleni epäonnistuvani missään asiassa. Miul on tunne ollu pienestä pitäen, että miun täytyy pelastaa kaikki, oli se sitten luonto tai joku tietty ihminen. Mie oon hirveä stressaamaan ja murehtimaan asioita. Ei miun elämää oo mullistanut mikään suuresti. Mitään ei oo tapahtunu, mistä voisin syyttää masennuksen syntymistä. Onko miulla edes masennusta? Joskus teinivuosina se alkoi, kai se oli sitä murrosikää. Sitten päätin muuttaa lukioon toiselle paikkakunnalle. Siellä kaikki tulee olemaan paremmin. No niinhän se aluksi tuntui..kaikki kääntyi hyväksi. Mut niinkun arvaatte, ei mitään voi juosta karkuun.

Välillä tunttuu et "no nyt asiat on hyvin, eikä se paha olo palaa" mut kai se on vaan valehtelua itselleen. Otin selvää että mistä omalla paikkakunnallani saisin hakea apua. Kun ne paikat oli sitten tiedossa, peräännyinkin. Ajattelin, että eihän tässä nyt enää mikään olo hätänä, on ihmisillä pahempiakin asioita. Sovin itseni kanssa, että puoli vuotta odotan ja jos vielä on paha olo, niin vasta sitten menen. Kyllä mie tiedän jo nyt, etten uskalla mennä sittenkään. Se on jo niin iso kynnys myöntää itselleen, että "siulla ei oo kaikki kunnossa, etkä pärjää yksin". Mie en halua olla heikko, mie vihaan yli kaiken itkemistä (mitä teen koko ajan), mie vihaan avun pyyntämistä, enkä edes osaa pyytää sitä.

Kaikki näyttää pääällisin puolin olevan kunnossa. Miehän olen aina se iloinen ja kaikesta selviytyvä tyttö. Ei miulla voi olla mitään ongelmia. Niin kuin sie Mikromaatti sanoit, myö ollaan niitä jotka aina vastaa "hyvää kuuluu". Huomasin just et kun kirjoitin tätä viestiä ja puhelin soi, vedin taas naamarin päälle ja olin se hymyilevä ja murheista tietämätön tyttö. Sitten on helppoa syyttää toisia, siitä että ne ei auta, vaikka itse en anna niille edes mahdollisuutta auttaa. Kun miten voi ees kertoa niille, kun ei itekkään ymmärrä mitä tuntee tai miksi. Tavallaan se kaikki energia menee sen pahan olon peittämiseen.

Kyllähän miulla hauskaa on ja mukavaa, ja kavereitakin ja ystäviä paljon. Silti joku vaan kaivertaa. Se on kummallinen tunne. Tuntuu, että seisois keskellä kaupunkia ihmisvilinässä ja kiljuis täyttä kurkkua, mut kukaan ei vaan kuule. Kukaan ei välitä. Eikä uskalla antaa kenenkään välittää. Tuntuu niin yksinäiseltä. Tosi yksinäiseltä.

”Kaikki katsoo vaan hymyä, joka valehtelee. Kukaan ei katso silmiä, jotka kertoo totuuden.”

Jossain määrin tutun kuuloista tekstiä minullekin. Tai no, paremminhan minulla menee pääosin. Minulla on vaiheita, jolloin selkeästi masentaa enkä kykene tekemään mitään, ja sitten taas vaiheita, jolloin kaikki on tosi helppoa, olen yltiöoptimistinen ja uskon pystyväni mihin vaan jos hieman panostan. Itseluottamukseni on korkealla ja nautin elämästä. Sitten huonoina päivinä taas itseluottamukseni on jossain tosi alhaalla, en pääse edes ulos talostani koska häpeän ulkomuotoani.

Tällä hetkellä minulla ei ole juuri mitään mitä pitäisi tehdä. Olen abi, joten koulussa ei tarvitse käydä tai läksyjä tehdä. Oikeastaan minun pitäisi vain saada valmiiksi tutkielma, käydä autokoulu loppuun ja lukea pääsykokeisiin. Siltikin tuntuu aina välillä kun pää olisi täynnä usvaa enkä kykene oikein ajattelemaan mitään. Olen onnistunut jotenkin turruttamaan itseni kaikesta. Enkä kykene tarttumaan työhön. Tällä hetkellä tosin on taas melko hyvä fiilis ja olenkin jopa koulussa tekemässä tuota nimenomaista tutkielmaa, mutta fiilikset nyt vaihtelee päivittäin ja yleensä ovat melko alakuloisia. Mutta esimerkiksi kirjoitusten jälkeen oli monta, kolme neljä viikkoa sellaista, että en vain kyennyt. Nukuin lähes koko ajan, en vain päässyt nousemaan sängystä ennen jotain yhtä kahta päivällä. En myöskään iltaisin kyennyt menemään nukkumaan vaikka väsytti. Olin vain. Yleensä nukahdin menemättä koskaan varsinaisesti nukkumaan, valot jäi päälle ja hampaa pesemättä. Ja silloin kun todella menin nukkumaan, peiton alle ja valot pois, sitten en saanut unta. Ja kun ajattelinkin tutkielman tekoa, alkoi ahdistaa. Minulle tuli kylmiä väreitä, en kyennyt ajattelemaan asiaa järkevästi vaan pudistin päätäni ja yristin ravistaa ajatukset pois ja paeta niitä johonkin. Nytkin itse asiassa kun kirjoitan tätä minulle alkaa tulla sellaisia reaktioita kun ajattelen sitä... :T

Olen alkanut pohtimaan mistä se johtuu, etten kyennyt/kykene tekemään mitään. Johtuuko se siitä, että olen huono? Että tehtävä on vain ylivoimainen ja aivokapasiteettini ei riitä? Mutta eihän se voi olla niin, kyllähän nyt ihminen yhden tutkielman pystyy tekemään, yhden ruotsin ja äikän aineen kirjoittamaan. Varsinkin jos keskiarvo on lähes koko kouluajan ollut aina päälle yhdeksän. Silti en vain kyennyt.

Tällä hetkellä tilanne ei siis tosiaankaan ole kovinkaan paha. (Nyt on vain turtuuden aiheuttamaa usvaa.) Viime keväänä sen sijaan oli. Silloin olin täysin pirstaleina. Koulussa käteni vapisivat enkä myöskään saanut palautetuksi mitään ajoissa, tai yleensä on koskaan palauttanutkaan asioita.

Niinpä niin, mitä masennusta muka? Kun tosiaan hieman vertailee (ja siis nyt tästä tekstistähän ei nyt saa oikein mitään kuvaa siitä mitä päässäni liikkuu - tai oikeammin ei liiku), niin eihän minun tapauksessani mistään masennuksesta voikaan olla kyse. En edes haudo mielessäni mitään itsemurha-ajatuksia, päinvastoin, minä haluan elää, eläminen on ihanaa (ongelmana vain on se, että tällä hetkellä olen sitä mieltä että tämänhetkinen elämäni ei ole omani, ja että sitä omaa elämääni joudon odottamaan vielä useamman vuoden, sitten vasta voin olla ehjä ja kunnossa, mutta se on taas toinen tarina). Mutta sitä tässä pelkään, että tämä pahenee. Entä jos kahden vuoden päästä olen tosiaan joidenkin masennuslääkkeiden tarpeessa? Ainahan kaikkialla lukee, että mitä aikaisemmin hoidon aloittaa, sitä parempi. Entä jos tämä on alkuoireilua. "Se alkaa yleensä lyhyinä jaksoina, joita alkaa ajan mittaan tulla koko ajan useammin--", tai jotain sinne päin on parissakin paikkaa lukenut. Entäpä jos olen maanisdepressiivinen ja yltiöpositiiviset ja puheliaat ja iloiset kauteni ovat juuri näitä mania-vaiheita. Jaa-a. "Enpä tiiä..." 😞

neiti82 kirjoitti 24.01.2005 klo 14:37:

Miten masennus "löydetään"/havaitaan ihmisestä? Mulla on mielessä monia positiivisia ja ilontäyttämiä asioita elämästäni, silti negatiiviset ja epäonnistuneet vievät voiton--ainakin tällä hetkellä. Miten ihminen, jolle ei ole tapahtunut MITÄÄN, voi jonain päivänä makaa kotona pystymättä tekemään MITÄÄN ja kertomaan kenellekään syytä. Joten, ei minulla pitäisi olla mitää hätää, eihän?

Neiti82

Tässä kohti minulla sama homma. En näytä kenellekkään, että olisin masentunut, vaikka sitä taidan olla.
Minullekkaan ei ole tapahtunut mitään normaalista poikkeavaa ja taitaa minulla niitä kavereitakin sekä välittävä perhe olla, mutta kuitenkin olen yksin.
Itse olen kans pohtinut tuota, että minulla ei voi olla mitään hätää, kun minulle ei ole tapahtunut mitään.

Joten. Miten ihminen voi olla tällä lailla masentunut, ilman syytä?