Ensinnäkin, kaikille vastanneille isot kiitokset ja halit 🙂🌻 On ollut kiva saada näin paljon vastauksia ja huomata, ettei ole pelkojensa kanssa yksin.
Itse pitkällisen harkinnan jälkeen aloitin lääkityksen ottamisen viime lauantaina. Moni asia pelotti: Jotkut puhuivat tunteiden "tasapaksuuntumisesta", toiset mainitsivat seksiongelmat, jotkut lihomisen jne. Edelleen koen jonkinasteista epävarmuutta lääkitykseni suhteen, mutta kaikesta huolimatta aloitin sen.
Miksi?
Minulle tuli nimittäin vastaan eräs äärimmäisen yllättävä käänne. Sain selville, että isoäitini on käyttänyt masennuslääkkeitä. Hän alkoi kärsiä työuupumuksesta. Vaikka toki tiesinkin, että hän on hirveän pikkutarkka ja tunnollinen ihminen työnsä suhteen, ja vaikka tiesin, että hän stressaa helposti, en olisi ikinä uskonut sen johtavan burnoutiin hänen kohdallaan.
Äitini mainitsi asiasta jossakin välissä lääkkeitä pohtiessani, joten päätin mennä puhumaan isoäitini kanssa. Hänen rehellisyytensä ja tunneperäisyytensä oli ehkä koskettavinta, mitä olen ikinä hänessä nähnyt. Hän sanoi, että masennuslääkkeistä oli hänelle todella iso apu. Hän kertoi yllättävän suorasukaisesti ja avoimesti mm. seksuaalisesta haluttomuudestaan, ja sanoi, että sekin helpotti hänen kohdallaan ajan kuluessa ja lääkityksen jatkuessa. Sivuoireet eivät hänelle olleet kynnyskysymys, ne olivat hänen mukaansa ihan siedettävän rajoissa. Samaten hän neuvoi muita keinoja selvitä masennuksesta: kertoi, miten usein isoisä oli ollut hänen tukenaan kuuntelemassa ja miten hänen uskonsa on auttanut häntä jaksamaan (isoäitini on hyvin uskonnollinen ihminen, mutta armollisella tavalla). Eritoten mieleeni jäivät hänen sanansa, jotka hän oli lukenut Raamatusta: "Jos jyvä ei putoa maahan ja kuole, siitä ei voi versoa uutta kasvia." Tuonkin pohjalta hän iskosti pysyvästi mieleeni: "Masennuskausi on kuin harjoituskuolema. Se vie kaikki voimat ja uuvuttaa, mutta kuolemaa seuraa aina ylösnousemus. Kun masennuksesta selviää, sen jälkeen on täynnä aivan uutta voimaa. Muista aina, että tunnelin päässä on kaikesta huolimatta valoa. Älä koskaan menetä toivoasi, poika."
Tuo kokemus oli todella avartava, ja isoäitini sanoi, että nyt hänkin kokee meidän tietyllä tasolla lähentyneen entisestään. Lisäksi hän kertoi, että eräs toinenkin tuttuni käyttää masennuslääkkeitä, enkä hänestäkään huomannut mitään tuohon viittaavaa.
Nyt olen kolmatta päivää käyttämässä lääkkeitä, totuttautumisvaiheessa. Vaikka olen edelleen epävarma, nuo sanat toivat minulle tavattomasti rohkeutta.
Keskustelin myös isoveljeni kanssa aiheesta, sillä hänen entinen tyttöystävänsä käytti myös mielialalääkkeitä. Hän varoitti, että väärä lääkitys voi aiheuttaa aggressioita: kerran tämä tyttö suutuspäissään mm. repi paidan veljeni päältä rinnuksista riekaleiksi, ja veljeni piti pitää exäänsä ranteista kiinni ja istua tämän päällä pitääkseen tämän aloillaan. Tosin hän myös rauhoitteli sanomalla, että lääkitystä vaihtamalla ongelma poistui. (Väärinkäsitysten välttämiseksi mainittakoon, että raivokohtaukset eivät olleet syy välirikkoon.)
Minulla on saattanut olla joitakin sivuoireita, mutta en tiedä varmaksi, sillä niille on tähän mennessä voinut olla myös vaihtoehtoinen selitys:
*lievä kuume - äidiltä saatu flunssa?
*käsien tärinä, hikoilu, hosuminen - stressi, oli kiire kaverin synttäreille?
*näkövaikeuksia - likainen ja naarmuinen auton tuulilasi?
Eli ei ole helppoa tämä elämä 😑❓
Mutta kuitenkin, kirjoittelen lisää, kun lääkitys jatkuu ja tiedän hieman paremmin vaikutuksista. Tällä hetkellä lääkitys siis edelleen tuo Citalopram 20 mg, viikon ajan pitäisi ottaa puoli tablettia päivässä, sen jälkeen kokonaisia...
Kiitokset ja jaksamisia! 🙂