Moi,
Tuntuu tosi tyhmätä kirjotella tänne ku oon lukenu muiden juttuja ja tiiän et niil on paljon vaikeempaa mut kirjotampas nyt kuitenki..
Siis en oikeen tiiä mikä mua vaivaa. Oon aina pienenä ollu ujo mutta kuitenkin ilopilleri, mutta en tiiä mitä tapahtu ku menin kasille. Mul on kokoajan kauheita mielialanvaihteluita, olen esim aamulla hyvällä tuulella ja sit yhtäkkiä rupeen mököttämään ja oon hiljaa koko päivän. Itkukohtauksia tulee myös melkein joka ilta. 😭 Viiltelin ennen mutta siitä olen päässyt eroon.
Kavereita ei ole melkein yhtään. Ennen mulla oli paljon ystäviä mutta tuli vähän ongelmia ja emme enään puhu toisillemme. On mulla pari kaveria mutta ei nekään niin läheisiä että niille voisi puhua jostain tämmösestä.
Pelkään sosiaalisia tilanteita tosi paljon enkä pysty puhumaan monen ihmisen edessä, ja jos on pakko, rupean tärisemään ja muutun ihan punaiseksi.
Itseluottamukseni on ihan nollassa. ☹️
Olen miettinyt itsemurhaa aika paljon lähiaikoina. Väsyttää kokoajan, en enää jaksa mitään enkä pysty keskittymään kunnolla mihinkään ja koulu on ruvennut menemään huonosti. Muutenkin koulu on ihan kamalaa ja stressaan aina kaikesta tosi paljon.
En oíkeen keksi mitään syytä elää, kun en itse nauti elämästä ja tuntuu siltä niinkuin olisin vain muiden tiellä. ☹️
Ruokahalunikin on todella sekava. Jonain päivinä en syö mitään ja joskus saatan ahmia ihan todella paljon. Painoni hyppelehtii ylös alas koko ajan.
En siis oikeen tiiä et mikä mul on. Kotona kaikki hyvin (paitsi että riitelemme joka päivä ja vanhemmat ei enää luota muhun sen jälkeen kun ne näki mun viiltelyarvet☹️)ja ei oo tapahtunu mitään hirveetä mun elämässä (esim et läheinen olis kuollu).
Kuitenkaan mikään ei enää innosta samalla tavalla kun ennen ja en vaan yksinkertaisesti enää jaksaisi elää.
Sori jos oli sekavaa, oon tosi huono kuvailee miltä musta tuntuu ja mitä mä tarkotan ja en nyt tiiä jos yhtään ymmärsitte.. 🙄
Ja sori jos oon säälittävä ☹️
En oo kovin kummonen vastaamaan mutta jotain kumminkin haluan sanoa sillä itselläni on suurimmilta osin samanlaista, ollut ja on.
Sanoit että olet kasi luokalla? Kannattaa mennä juttelemaan terkkarille, jos luulet ettet saa asiaasi suullisesti sanottua niin voisit kirjoittaa kirjeen jossa kerrot samalla tavalla kuin tässä miltä sinusta tuntuu jne. Hyvin sain selvää tuosta kirjoituksestasi, voisithan vaikka tuonkin suoraan kopsata ja antaa terkkarille.
Jos haluat niin voit tehdä myös tämän masennustestin: http://www.tukiasema.net/gallup/default.asp?gallupID=19 Muista kuitenkin että se ei kerro koko totuutta, antaa vain suuntaa. Suosittelen terkkarille menoa vaikken itse sitä ole aikaiseksi saanut☹️
-Maissi
Voi jann tuo kuulostaa niin tutulle! Itselläni on melkein sama tilanne, mutta suurin syyni tähän on mummoni kuolema mitä suren todella paljon.
Otin täältäkin yhteyttä Net-tukeen, mutta luulen että tukihenkilöni et ottanut minua vakavissaan, koska olen vielä nuori ja suurin huoleni oli mummoni kuolema. Mielestäni hänen olisi pitänyt vastata minulle eritavoin eikä tyyliin; Kuolema kuuluu elämään, ymym..
Anteeksi kun aloin itse nyt tässä selittämään...
Voimia sinulle 🙂🌻 *halaus*
Hei jann!
Älä syyttä suotta pyytele anteeksi tänne kirjoittamistasi! Tärkeää on, että tunnet tarvitsevasi apua. Olet kaiken tarvitsemasi tuen arvoinen, sillä meidän jokaisen elämä on arvokas. 🙂
Sanoit, ettei sinulle ole tapahtunut mitään, mikä oikeuttaisi masennuksesi. Älä kanna syyllisyyttä! Oletko kuullut, että masennus voi aiheutua myöskin aivojen biokemiallisesta epätasapainosta? Voi olla ilman omaa syytään muita suuremmassa riskissä masentua. Mistä paha olosi sitten johtuukin, niin ansaitset ja tarvitset vastuuntuntoisen ja luotettavan aikuisen apua.
Millainen koulusi terveydenhoitaja on? Pystyisitkö uskoutumaan alkuun hänelle? Jos puhuminen on vaikeaa, niin miltä kirjoittaminen tuntuisi?
Halusin sanoa, että älä turhaan häpeä vaan ota vastaan apua. Olet niin nuori, eikä ole tarkoituksellista, että elämäsi olisi yhtä kärsimistä. 🙂👍
Apple, ikävää, etteivät aikuisetkaan aina osaa lohduttaa sinua. Olet ehkä nuori, mutta se ei tarkoita, etteivätkö asiasi olisi tärkeitä.
Vaikka podet ikävää, niin on hienoa, että arvostit mummoasi. Moni nuori tajuaa isovanhempiensa arvon vasta, kun on liian myöhäistä.
Mummosi oli sinulle rakas. Anna itsellesi aikaa surra ja itke, jos se helpottaa. Nyt muistosi tekevät kipeää, mutta jonain päivänä aurinko nousee. Usko pois!