Masennus, paniikkihäiriö, unihäiriöt. Lukekaa tämä ja älkää tehkö samaa virhettä jonka minä tein.
Moi kaikille!
Haluan kertoa teille kokemuksesta, että älkää luovuttako, hakekaa apua ajoissa ja ottakaa apu vastaan. Aloitan kirjoittamalla oman tarinani lyhykäisyydessään ja loppuun kirjoitan sen minkä haluan teille neuvoa, ettette tee samaa virhettä jonka minä tein.
Sairastuin paniikkihäiriöön ensimmäisen kerran ollessani 16v. Siitä pääsin hyvin pian eroon käydessänipsykologilla muutamaan otteeseen. Kun vanhempani erosivat minun juuri täytettyä 17v, sairastuin paniikkihäiriöön uudelleen. Silloin paniikkihäiriö määräsi elämääni, ja rajoitti sitä paljon. En voinut käydä elokuvissa, en ruuhkaisissa alennusmyynneissä. Ainoa josta pidin kiinni oli ammattikoulu. Kävin siellä ja kärsin.
Muutaman kuukauden vanhempieni eron jälkeen tapahtui täydellinen romahdus: olin kieltänyt kaikki tunteeni ja vihdoin joku sai ne tulvimaan yli. Kävin psykologilla, ja minun hoitoni siirrettiin psykiatriselle poliklinikalle jossa kävin kerran viikossa juttelemassa.
Nyt olen 18 ja tästä hetkestä noin 5kuukautta siitten sairastuin masennukseen. Kielsin sen pitkän aikaan kunnes en voinut enää sitä tehdä. Olin ainaisessa stressissä, kävin työharjoittelussa ja kotiin päästyäni tein kouluhommat, kotihommat jaolin koneella. Unirytmini meni aivan sekaisin, valvoin yöt ja kun oli koulu/työt aamulla en nukkunut kuin 2-6 tuntia yössä (ennen 8-9 tuntia yössä). Elin tuota stressi kautta pari kuukautta kunnes voimani alkoivat loppua. En enää kerrassaan jaksanut. Mietin kuolemaa, suunnittelin itsemurhan, en enää jaksanut. Kävin juttelemassa, mutta en pystynyt puhumaan tunteistani -en halunnut avautua ja kertoa.
Kärsin pitkään kunnes löysin hyvän ystävän joka avasi silmäni. Olin alituisessa univajauksessa monta viikkoa, söin huonosti, laihduin. Iltaisin sain kauheita ahdistuskohtauksia. Lääkärini aloitti lääkkeet mutta ne lopetettiin koska nistä ei ollut apua. Sairastin masennusta ja kärsin paniikkihäiriöstä.Elämässäni ei ollut muuta kuin työharjoittelu, koulu ja tietokone. Ystäväni avulla aloin näkemään tilannettani, mutta päätin selviytyä yksin, en halunnut vaivata muita, en aiheuttaa huolta. Lopulta aloin puhua psykiatrilleni ja hän katsoi tilanteeni vakavaksi. Aloitettiin masennus/unilääkitys. Nukuin 2 vuorokautta putkeen jonka jälkeen palasin taas samaan pisteeseen jota sitä ennen olin.
Olin burn outin pisteessä. Pohdin kuolemaa, viilsin, en enää jaksanut. Lääkärini sai minut ymmärtämään että nyt on tosi kyseessä. Lääkäri laittoi lähetteen psykiatriselle osastolle. Olin siellä viikon ja menen vielä ensi viikoksi. Mutta nyt voin sanoa, että olen tuntenut itseni iloiseksi. Voin hymyillä, voin nauraa. Se auttoi. Se sai minut näkemään maailman toisilla tavoin. Vihdoin ymmärrän että olin niin pahassa tilassa, että pelastukseni oli osasto. En mennyt pakkolähetteellä vaan itse suostuin. Mutta se auttoi. En enää viiltele, en edes ole ajatellut sitä. En halua kuolla, vaan haluan elää ja toteuttaa haaveeni. Unirytmini paranee.
Tarinallani haluan sanoa että kaikki selviää. Jos tarvitsette apua, menkää psykologille tai lääkärille. Puhukaa asioistanne läheisille ihmisille, avautukaa älkääkä sulkeutuko. Tiedän paremmin kuin lähes kukaan muu, miltä tuntuu alkaa puhumaan vaikeista asioista jollekkin jos ei vaan ole ennen pystynyt. Mutta se auttaa. Älkää luovuttako. Haluan sanoa että älkää päästäkö itseänne niin huonoon kuntoon kuin minä jouduin. Se oli yhtä helvittiä: mielessä ei pyöri kuin työt, jokainen pikkuasiakin saa aikaan kauheen stressin. Lisäksi itse olin niin kova jännittämään että kaikki jännitti, joka sai asiasta taas kauheen kehän liikkeelle.
Älkää olko itsellenne niin rajuja, ottakaa vapaata, tehkää jotain rentoittavaa, antakaa aikaa. Sillä minä kielsin itseltäni kaiken hauskan. Älkää päästäkö itseänne siihen että joudutte osastolle, siellä ei niin kivaa ole. En käy sanomaan että mun ongelmat olis hävinny päin vastoin (mun vanhemmat on eronnu, pikkusisko kuollu, menetin läheisen toisenkin ihmisen) mutta näen asioiden valoisan puolen. Käsittelen asiani ja voin jatkaa elämääni. Ongelmat velloo sisälläni mutta voin päästä niiden yli puhumalla. Kun huono olo iskee, siitä kyllä selviää. Mikään ei ole niin kamalaa kuin menettää oma nuoruus kärsimällä.
Ottakaa opiksenne ja älkää tehkö samaa virhettä jonka mä tein. Ottakaa apu vastaan,puhukaa. Älkää päästäkö itteenne niin pahaan kuntoon et takaisin paluu voi olla mahdotonta, älkää päästäkö itteenne siihen tilaan et joudutte osastolle.
ELämä voittaa aina!
Kirjoittakaa mulle, haluan kuulla teidän tarinoita, kysykää jos on kysyttävää, haluan kysymyksiä sillä haluan auttaa muita. Aijon opiskella psykiatriksi, haluan auttaa muita ettei muut joudu samaan tilaan jossa mä kävin: kävin kuoleman rajoilla ja älkää antako periksi. Kirjoittakaa tänne niin vastaan. ENsi viikon olen siellä osastolla (se siis on vain viikko-osasto, siksi viikonlopun kotona).
Elämä on elämän arvoinen, sillä elämähän teille on annettu.
mä en osaa, enkä uskalla puhua tunteistani. terapiassa oon käyny vuodesta 2000 asti. oon ollu useaan otteeseen sairaalassa. en tiiä, johtuuko siitä, etten heti menny lääkärille. mäkin suosittelen, että kannattaa mennä heti lääkäriin. ei kannata jäähä yksin oottelemaan. mä kyllä häpesin sitä tosi paljon ja sen takia en menny heti lääkäriin. jos haluut vaihtaa ajatuksia, niin voit mailata osoitteeseen:
jen83_1983@hotmail.com
Itse sairastuin 12 ikäisenä syömishäiriöön ja kävin juttelemassa psykologille. Sitten 14 ikäisenä olin suhteessa,jossa mut raiskattiin toistuvasti, aloin sekakäyttää ja vetämään huumeita. 15 ikäisenä sain lähetteen psykologille itsetuhoisuuden takia. Nyt mulla on takana päälle 4 vuotta terapiaa, reilun vuoden oon ollut päiväosastolla,¨nyt on toinen pätkä menossa. Itsetuhoisuutta on jälleen, diagnoosia ei ole varmaksi löydetty. Masennus/2-suuntainen on ne vaihtoehdot. Lukio mulla on edelleen kesken, syksyllä olisi tarkoitus osallistua kirjoituksiin ja saada yo-paperit. Mutta tälläkin hetkellä millään ei tunnu olevan merkitystä. Ainut asia,joka jaksaa liikuttaa, on seurustelusuhde.
kiitos vastauksesta angelah!
SInullakin on vaikeaa. Aluksi luulin, että olen ainut jolla on vaikeaa. En ymmärtänyt tai tiennyt että muillakin voi olla. en käsittänyt että apua saa jos sitä itse haluaa. Nyt sen ymmärrän. Käyn terapiassa terapeutin kanssa joka ei ymmärrä minua: pitäisi tapahtua terapeutin vaihto. Mutta tuntuu et petän sen tän hetkisen terapeutin.
Kauhea stressi meneillään, pitäisi valmistua 31päivä tätä kuuta: pelottaa, stressaa ja masentaa: entä jos en saa töitä. Itsetuhoisuutta on ollut, en ole sitä kennellekään sanonut, en edes ystävälleni. En voi pettää heitä uudelleen, en voi kertoa että kun luulin vihdoin parannusta olooni olessani 3 viikkoo osastolla, niin sen jälkeen taas kaikki romahti. EN halua tuoda pettymystä kellekkään, sillä eihän se osastokaan mikään halpa ollut. En voi sitä kertoa, mun täytyy yrittää jaksaa ja jos jonain päivänä kuolen, ni sillon en voi enää edes yrittää.
Mä suosittelisin hakemaan apua,ei nämä psyyken ongelmat hetkessä ratkea.
angelah, olet kyllä oikeassa.. mutta kuitenkin niin voi joskus käydä, että itse pääsee kaiken yli ja selviää. mutta aika haravssa sellaiset tapaukset on. ehkä se riippuu niin paljon ihmisestä.. mulla ei ole enää voimia..
Elä ota paineita työhön pääsystä hermyh! anna aikaa itsellesi , jos sinulla on vaikeaa! sen minä olen oppinut että pitää antaa aikaa itelle, ja rauhassa katella eri vaihtoehtoja. 🙂🌻 ja voit kertoa terapeutille miten menee, kyllä se ymmärtää, onhan se paljon nähnyt ja tietää ettei hetkessä parantunnu!! voimiaaaa!!🙂🌻
vihreäsilmä kiitos!
Ongelmani on myös siinä, etten kestä itseäni päivääkään työttömänä. Haluan töihin. En ole viikkoihin tehnyt mitään hauskaa -lukuunottamatta vappua.. Joka ilta, yö,päivä teen kouluhommia tai muita hommia. Ei rentoutusta, ei mitään. Jos nyt eksyin vahingossa elokuviin myöhemmin ajattelen että miksi käytin senkin ajan elokuvissa oloon, kun olisin voinut tehdä jotain muutakin.
Tuntuu vain siltä, että en anna itselleni aikaa, en anna itseni rentoutua. Haluan tehdä hommia, unohaten kaiken muun. En halua ajatella..
Nyt olen vain jo niin lopussa, etten jaksaisi mennä kouluun. Tänään en mennytkään. en jaksa taistella. mutta huomisesta päätin, että huomenna menen, taistelen, sillä en enää aijo pois koulusta olla.
Mä en kyllä oo sitä mieltä että noi psykologilla käynnit auttaa, oon kans muutaman vuoden ollut avohoidossa ja toista kuukautta suljetulla osastollakin siinä välissä. Mua on mm. käytetty seksuaalisesti hyväks ku olin neljän vanha ja perheessä ollut väkivaltaa. ja oon kärsiny traumoista koko pienen ikäni, masennusta ollut noin neljä vuotta. Oon pari kertaa psykologiakin vaihtanut kun ne ei uskalla puhua mulle tosta hyväksi käytöstä. Vituttaa vaan käydä joka viikko turisemassa paskaa psykalle eikä mitään tapahdu.
Pari kertaa oon ollut tosi syvässä masennuksessa, jättäny koulua kesken ja suunnitellut itsemurhaa. itseasiassa tossa kaks viikkoa sitten musta tuntu että veitsi on mun paras ystävä, ja ois vaan tehny mieli jättää tää kaikki paska.Ilman sen kummampaa syytä. ei vaan enää jaksa. Toisaalta on helpottava lukea näitä juttuja täällä, kun tietää ettei oo ainut, mut mun mielest tälläst tuskaa ei pitäis suoda kenellekkään. Kun masennus yllättää, se on vaikee jättää. se vie niin helposti mukanaan.. ja mukaan on helppo mennä.
Kiitos (weeam), sä sitten varmaan ymmärrät mua miksi psykologilla tai vastaavasti sosiaalityöntekijällä käynnit on aika tyhjän kanssa ja ne vaan ahdistaa kun se ei auta mitään. Ja totta, sille tosiaan puhutaan jotain aivan merkityksetöntä, josta ei ole apua yhtään ja siinä sitten ihmettelee psykiatrini, miksi en parannu. Olin osastolla myöskin muutaman viikon -siellä kaikki jo alkoi kääntymään hyväksi, mutta kun palasin kotiin, kaikki taas palasi siihen kamalaan menneisyyteen, helvettiin.
Saanko kysyä et viilsitkö sillon kun paras "ystävä" oli veitsi? Vai ajattelitko vaan viiltäväsi ranteesi auki ja lähteä pois? Itse olen miettinyt kaikkia eri keinoja millä lähtisin pois -en vaan jaksa tätä. Joskus makaan sängyllä, tai lattialla tekemättä mitään ja siitä yksinkertaisesta syystä etten jaksa tehdä mitään. Joskus saatan itkeä, mutta joskus en jaksa tehdä sitäkään. Masennusta ollu vuoden verran ja tuntuu et sekin on liikaa. EN jaksaisi enää mitään, en nuku, joskus en syökkään. Valvon siis tehden kaikkia hommiani, kun stressini yltyy sietämättömiin. En jaksa mitään, olen niin väsynyt. Olen myöskin miettinyt kuolemaa paljon ja kauan. En haluaisi kuolla, mutta joskus tuntuu ettei mulla ole mahdollisuuksia.
Olen oikeassa tuossa " Kun masennus yllättää, se on vaikee jättää. se vie niin helposti mukanaan.. ja mukaan on helppo mennä." Siitä en pääse eroon vaikka olen yrittänyt. Se vie mukanaan ja siihen vaan ajatutuu mukaan.
Tällästä tuskaa ei tosiaan toivo kenellekään. kaikki on tuskaa, eikä mitään jaksaisi. Stressi vie, masennus vie, päättötyö lähestyy ja luulen etten siitä selviä. Jännittää jo niin, etten jaksaisi tätä. Pakko yrittää, mutten jaksaisi. Olen niin väsynyt, en nuku kunnolla. Mistään ei tule mitään, kaikki on niin raskasta. Mutta toivoa mulla jossain kaukana on, en vaan jaksisi sinne asti.
kyllä olen viillellyt, kun välillä tuntuu että tää henkinen tuska on helpompi muuttaa fyysiseks kivuks.. mut empä nyt kyllä sanois että siitä kauhean paljon mieli kohenee. Välillä myös mietin että mitä jos joku kerta viiltäis vähän syvemmältä.. mut toisaalt en mäkään kuolla tahdo vaikka välillä se tuntuu todella helpottavalta ajatukselta. Joo, tosiaan ymmärrän sua noissa psykologi jutuissa, itse lopetin käynnit eilen, en enää jaksa sitä tekopyhää paskaa.
Mun mielestä sun kannattais keskittyä nyt vaan itses parantamiseen ja siihen että saat asias kuntoon. Sulla on paljon stressiä opiskelusta ja se ei ainakaan sua yhtään parempaan kuntoon saa. ehkä kannattais hakea vähän sairaslomaa, älä kuitenkaan liikaa hae, koska muuten sä et pääse kotoas enää minnekkään (mulle kävi niin). kotoa lähtemisen kynnys kasvoi koko ajan ja suorastaan pelkäs muuta maailmaan.
fyysistä kipua on helpompi hallita. Sitä pystyy lievittämään jollakin tapaa, mutta henkiseen kipuun, tuskaan on vaikea keksiä mitään lievitystä. Se on helppo muuttaa fyysiseksi kivuksi ja unohtaa se henkinen tuska. Ja viiltämisellä sen helpoiten saa fyysiseksi kivuksi. Tosin se jättää arvet, jota olen nyt alkanut katuumaan: ei kesää minihameessa, ei bikineitä rannalla. Se helpotus jonka se toi hetkeksi, ei taidakkaan olla sen helpotuksen arvoinen, sillä se katumus, se tuska tulee takaisin viimeistään kun on kesä -täytyy katsoa mitä päällensä pukee. Onneksi minun haavoistani ei ole pahempia arpia jäänyt, joten nyt voin jo käyttää hameita yms, mutta talvella en käynyt uimassa, vaikka mieli olisi tehnyt.
Kuoleminen ei kannata, sillä kuitenkin itsellään on vielä paljon koettavaa, paljon hyviä aikoja, kunhan jaksaa nämä vaikeat asiat elää läpi. Ne täytyy kokea itse, niistä eroon pääseminen vaatii työtä, mutta loppuen lopuksi se on sen arvoista. Minä ymmärrän kaiken sen tuskan, enkä ole siitä vieläkään päässyt eroon, mutta sen hyvän odottaminen on sen arvoista.
Minäkin olisin valmis lopettamaan terapeutilla käynnit, mutta syy siihen miksi en lopeta on siinä, että toivon sen joskus auttavan, koska yksin en tätä maailmaa nyt jaksaisi. Toivon siitä joskus saavan niin hyvän avun, että voin lopettaa käynnit siellä ihan "virallisesti" että olen päässyt kaikesta yli ja olen taas kunnossa. Nyt en ole kunnossa, vaan taistelen joka päivä tästä elämästä. Kaikki ottaa niin voimille etten jaksa mitään. Haluan vain unohtaa kaiken ja vihdoin elää.
Nyt mulla on koulu loppumaisillaan, mutta silti jotenkin se vielä stressaa. Koulu päättyy 31.5 ja sitten voin sanoa hyvästit kokeille, koululle, läksyille -koko koulumaailmalle. Pääsen töihin -jos saisin sen työpaikan ensin jostain. Sitten kyllä alan stressaamaan työstä, mistä saan töitä ja rahaa. mutta nyt on tulossa kesä, ja toivon kesän piristävän minua, ja sen ajan parantavan minut kokonaan. Toivon olevani pian kuin uusi ihminen, mutta miten sen teen, niin se on vain se vaikea kysymys ja ongelmani. Mulla ei ole voimia, eikä pahemmin tukeakaan..
Hei!
Mikä onm sähköpostiosoitteesi tai mese osoitteesi niin voitais vaihtaa ajatuksia paremmin meinaan on hieman arka puhumaan yleisesti omista asioista joiuta muut pääsee lukee.
joo, hesperia.. Mut tää on sitten vaan hesperialle tää viesti: *kuiskaa*: mun mese on hermy-@hotmail.com
nähdään siellä sitten ja kun aloitat mese-keskustelun voisitko kirjottaa mulle et oot hesperia täältä -muuten voin ihmetellä et kuka olet.. Mielelläni vaihdetaan kuulumisia, on ihana et uskalsit kysyä!
Kuulumisiin