Moi,

oon 17v. tyttö niinku oon varmaan jossain keskustelussa jo maininnu. Oon meidän perheen kuopus, mulla on kaks isoveljeä ja yks isosisko. Mun äiti on alkoholisti ja on ollut jo viimeiset 35 vuotta. Isä on väkivaltainen ja lapsiin päin. Oon ollu masentunu koko ikäni, kaheksan vuotiaana oon ensimmäisen kerran halunnu kuolla pois, koska isä kosketteli minua aivan äidin edessä. Minulla on jotkin lihakset väärinpäin, koska äiti on juonut samalla kun on odottanut minua, myös juuri syntyneenä minulla oli jokin ruokaläpän ongelma ja olisin kuollut ilman siskoni apua. Äiti jätti minut heitteille sillon ja sisko sitten loppujen lopuksi syötti minua ja pelasti minut. Äitin pahin juontiputki alkoi vähän jälkeen mun syntymän. Äiti käy töissä röntgenhoitajana, en tiiä miten se on vielä pitänyt työpaikkansa, koska äitillä on kuukaudessa ehkä 7 täysin raitista päivää. Isähän sitten on ollut erittäin riemuissaan äidin juomisesta. Isä oli valtakunnallisessa työssä ja kierteli ympäri Suomea, harrasti mm. uskottomuutta ainakun mahdollista. Vuonna 2000 äiti oli onnistuneesti juonut itsensä niin huonoon kuntoon että isä ei jaksanut enää katella sitä ja lähti kaheksi viikoksi meidän veneelle asumaan. Kaks viikkoa kulu ja isä meni käymään siskollani(meillä on 15 vuotta ikäeroa) ja sai siellä sydänkohtauksen! Pari viikkoa meni ja äiti soitti taas siskolle, kännissä tietenkin että isällä on taas sydänkohtaus ja on menossa ambulanssilla sairaalaan. Onneksi sisko asui sillon jo valmiiksi samalla paikkakunnalla ja oli isän kanssa yhtä aikaa sairaalassa. Siellä isä sai sitten vielä toisen sydänkohtauksen ja joutui ohitusleikkaukseen. Itse en muista ajasta mitään muuta kuin että itkin todella paljon sillon. Minä, vuotta vanhempi veljeni ja äiti(kännissä) pelattiin monopolia olohuoneen lattialla leikkauksen aikana.

Ohitusleikkauksen jälkeen isän väkivaltaisuus otti uuden asteen. Minä fiksuna tyttönä menin riitojen väliin ja sain oman osani osumista. Minun tyypillinen päivä näytti tältä: Aamu, herättyäni käyn katsomassa onko äiti vielä kotona vai onko lähteny jo aamusta baariin, sitten suuntaan kouluun. Koulun jälkeen käyn katsomassa missä äiti, syön välipalan ja lähden reeneihin. Reeneistä tultuani on äiti yleensä jo lähteny juomaan ellei aikaisemmin. Ennen ku äiti tulee nii kävin ettimässä kaikki piilotetut kaljapullot ja tyhjensin osan ja osan piilotin uudestaa. Sitten ootellankin että äiti suvaitsee tulla kotiin. Kun ovelta kuuluu epämääräistä ääntä keksin isälle äkkiä jotain tekemistä ja riisun äidin ulkokamppeista ja saatan suoraan sänkyyn. Jossain vaiheessa iltaa äiti kuitenkin kömpii sängystä aina ylös ja tuli huutamaa jotain isälle. Sitte ruvettii riitelee ja isä yritti pakottaa äitiä takasin makuuhuoneeseen. Äiti pisti tietenki hanttiin ja sitte siitä tuli kahen ihmisen painia. Loppujen lopuksi isällä lähti hermo ja alko lyömään äitiä. Mää menin aina painin aikaan väliin tai ainaki yritin. Sitte ku se meni siihen lyömiseen nii me saatiin äitin kans vuorotellen iskuja. Mut yleensä nakeltiin seinille pois eestä, mutta tuli sitä muutama saatua ihan nyrkilläki. Yritän niinkauan ku pystyn saamaa isän irti äitistä ja saaha se pois tilanteesta, sitte ku isä on saanu äitin raahattua sänkyy nii se lähtee ovet paukkuen johonki ja mää jään nukuttamaan äitiä. Juttelen sille mukavia ja hyssyttelen niinku pikkulapsen uneen. Sitte meen kattoo misä isä on, jos ei kotona nii yritän soittaa ja huolehin että se on kunnosa. Sitte kello onki jo yli puolen yön ja meen omaan huoneeseen ja itken itteni uneen. Siinä oli mun päivärytmi, johonki väliin ehtiin tehä läksyt ja soitella kavereille en oikee enää tiiä mihin.

Yhesti ku menin vähän liian myöhään tappeluun "mukaan" nii näin ku äiti makas alasti porukoitten sängyllä selällään ja itki, isä seiso selkä minuun ja digitaalinen pöytäkello kourassa kohotettuna, arvasin heti että se aikoo heittää sen äitiä kohti ja syöksyin siihen eteen. Just ku ehin suojata äitin mun kropalla nii kello tömähti mun olkapäähän joka suojas äitin päätä. Joten pelastin äidin hengen hyvin todennäkösesti. Isä lähtkiki sen jälkee johonki kalppimaa eikä näkyny pariin päivään. Toinen ku tulin reeneistä nii tulin todella sekaiseen kotiin. Olohuoneen antiikki pöytä oli keskeltä halki, lamppu revitty katosta ja isä istui sohvalla käet täristen. Äiti oli lähteny johonki. Ei siinä voinu muutaku toljottaa silmät selällään ja antaa mielikuvituksen pyöriä. En vieläkään tiiä mitä tuollon tapahtu mutta joko äiti oli heitetty pöytää vasten tai isä on nyrkillään sen hajottanu. Veikkaan ensimmäistä vaihtoehtoa.

Sitten uusivuosi 2006, ollaan muutettu kaksikerroksiseen omakotitaloon, minä ja vuotta vanhempi veljeni asuttiin toisessa kerroksessa. Yhtäkkiä kuulen hirveän huudon ja töminän, syöksyn huoneesta ulos ja siinähän isä ja äiti painii. Äiti oli nähtävästi tullu isoveljelle jotain valittamaan ja isä oli tullu hakemaa äidin takaisin alakertaan ja makuuhuoneeseen. Meen siihen väliin ja isä nakkelee mua taas pitkin lattiaa, sitte nään ku isä pitelee äitiä pääalas päin portaita kohti, ku huudan ja koitan saada äidin turvaan isä vaan kohottaa katseensa ja saan nokkiini. Sen jälkeen pakenen huoneeseen ja kuulen jotain töminää. Siirrän kirjotuspöytäni ja melkein kaikki huonekalut ovea vasten ja sitte sumenee. Seuraavaksi muistan ku minä istun kylmänhiestä märkänä huoneen nurkassa ja isä jystää oven takana että päästäisin sen sisään.

Riidoista ei ikinä puhuttu jälkeenpäin. Nevörevör.
Vuosi ja muutan veljeni kans pois porukoilta, isosiskon ja isoveljen itsenäisessä huostaan otossa.

Minulle on diagnosoitu vakava masennus ja posttraumaattinen stressi. Lääkityksenä on 225mg Efexor Depotia aamulla ja illalla 200mg Seroquelia ahistukseen. Tarvittavana paniikkikohtauksiin on Temesta 1mg pahimmassa tapauksessa.
Mulla on tänä syksynä aloitettu traumaterapia ja asun asumisyksikössä. En oo pitäny vanhempiin yhteyttä nyt vuoteen. Koen lääkityksen vaikuttavan, mutta iltalääkettä pitäisi vielä nostaa. Tarvin rauhottavia aika usein, koska saman vuosimallin auto kuin porukoilla voi laukaista mulle kohtauksen.

En käy koulua, jätin vuosi sitten jouluna lukion kesken. Olen siitä lähtien ollut sairaslomalla ja nyt on määrätty taas ens vuoden kevääseen lisää sairaslomaa.
Olen meinannut kahdesti yrittää itsemurhaa, ensimmäisellä kerralla juuri kun meinasin hypätä tuntemattomaan isosiskoni soittaa olenko millon tulossa kotiin ja kun lupaan en riko joten en voinut hypätä. Toisella kerralla kun meinasin hypätä auton alle näin kaverin toisella puolella tietä, enkä voinut tehdä sitä sen nähdessä.☹️

On arvioitu että toipumisprosessini tulee kestämään viidestä(5) kymmeneen(10)vuoteen. Joten vielä ainakin 3-8 vuotta kärsimystä jälellä.😭

Tän täkia mulla ei oo oikeutta olla masentunu, monella on asiat paljon pahemmin ku mulla.

Mie vain, toivotan sulle kasoittain rohkeutta ja onnea toipumiseen ja tulevaisuuteen!🙂🌻

Maissi

Tälläsen kysymyksen voisin tälle palstalle lätkästä, kuin et:
Miten ja koska menitte/haitte/jouduitte hoitoon? oli se hoito sitten koulupsykologi, terkkari tai jopa sairaala. Menitkö itse vai "raahattiinko" sut hoitoon? Minkälaiseen hoitoon pääsit?

Jos soku viittii vastata niin olisin ilonen🙂, voisit kertoa ihan omin sanoin sitä prosessia...

Maissi

Hei..

Minulla on todettu keskivaikea masennus ensimäisen kerran 2vuotta sitten. Kävin
terveydenhoitajalla. Olin todella ahdistunut ja tuntui etten jaksa enää mitään. Mikään
ei kiinnostanut. Koulu tuntui pakko pullalta. Hän teki minulle testin josta ilmeni että
minulla on keskivaikea masennus. Kävin juttelemassa hänelle ja oloni parani
tilapäisesti. En kuitenkaan ollut ilmeisesti vielä valmis myöntämään sitä, että minun oli
niin paha olla etten jaksanut enää. Olen aina yrittänyt selvitä yksin kriiseistäni ja niin
yritin sen kaksivuotta.

Pahimpina hetkinä, olin koko päivän pimennetyssä huoneessa. Syömättä ja juomatta
mitään ajatellen päivien päättymistä. Kun mieheni tuli kotiin, itkin helpotuksesta. En
halunnut jäädä yksin kotiin tunteideni kanssa. Ehkä sen vuoksi, mieheni lopetti myös
omat harrastuksensa ☹️ koska en uskaltanut jäädä yksin kotiin, ajatuksineni. Silloin
kävin vielä koulua, se ehkä piti minut vielä järjissäni. Päivällä en edes ajatellut omaa
tilaani ja illalla tein tehtäviä kuin hullu, jotta en vain ajattelisi itseni tappamista.

Mie hakeuduin hoitoon tässä noin.. ehkä 2kuukautta sitte. Mun mies pyysi että hakisin
apua. Hän oli huolissaan minusta ja halusi auttaa muttei osannut. Aluksi pelkäsin. Mitä
jos kukaan ei ota tosissaan? Onko minulla oikeus pyytää apua? Mitä jos en saa apua?
Mitä jos en ole tarpeeksi masentunut jotta saan apua... kaikkea typerää pyöri päässä.

No kirjoitin aluksi tänne tukinettiin pahasta olostani. Kysyin minne minun pitää mennä
että saan prosessin käyntiin... Noin 5päivän päästä... vastattiin.. SInä aikana olin
ehtinyt käydä niin pohjalla.. että olin tappaa itseni vaikka mieheni makasi sängyssä
vieressäni sikeässä unessa. Se oli järkyttävää. Kun se tunne meni ohi(ihme että
meni).. ajattelin etten enää koskaan halua tuntea niin. Että minun on opittava
pitämään itsestäni ja hyväksymään puutteet ja näkemään itsessäni hyviä puolia.

Tukinetistä tukihenkilö neuvoi että minun on parasta mennä Kriisikeskukseen. Niinpä
pari päivää rohkaistua itsenäni. Uskaltauduin sinne. Tulostin mukaani tänne
kirjoittamani asiat ja annoin kriisikeskukseen. Nainen kuunteli minua kärsivällisesti ja
sanoi että olen selvästi masentunut. Hän ihmetteli miten olin selvinyt niin pitkään
kaikenlaisten asioiden kanssa. Minusta tuntui etten ollut avun arvoinen.
Kriisikeskuksen työntekijä lupasi että hän hankkii minulle psykiatrin ajan ja katsotaan
sitten eteenpäin.

No kävin sielä kriisikeskuksessa muutaman kerran viikossa ja kun sai puhua jollekin,
se tuntui hyvältä. Minulla kun ei ole ketään ystävää jonka kanssa puhua tällaisista
asioista. Mieheni taas ei jaksanut enää kuunnella. Äidille olin aina kertonut kaiken, ja
sisarelleni, mutta pelkäsin heidän reaktioitaan enkä siksi uskaltanut puhua pahasta
olostani. Se että tunsin olevani yksin tunteideni kanssa, taisi vain pahentaa asioita.

Kun sain kerrottua "helvetistäni" äidille, tuntui, kuin kivi olisi vierähtänyt sydämeltä. Ei
tarvinnut enää salailla. Sain myös huomata, että äitini kestää vaikka mitä, koska
rakastaa minua. Mutta kaiken sen rakkauden keskellä joka minua on ympäröinyt, en
ole koskaan ymmärtänyt, miksi he minua rakastavat. Luulen sen johtuvan siitä, että
en tunne itseäni, en osaa arvostaa itseäni enkä osaa rakastaa itseäni. Jos ei pidä
itsestä.. kuinka voi ymmärtää miksi toinen tykkää sinusta..?🙄

Kriisikeskuksen työntekijä sai hankittua minulle psykiatrin ajan. Menin sinne ja käyn
nyt sairaanhoitajan luona juttelemassa. En pääse vielä ainakaan 3kk juttelemaan
terapeutille, mutta molemmat ovat sitä mieltä että tarvitsen ehdottomasti terapiaa.
Pelottaa vain.. että kuinka kauan tässä menee... että pääsen käsittelemään asioita..
Minulla on kyllä lääkitys, Citapralom 20mg, ja tuntuu että se vaikuttaa jotain, mutta
tiedän sen olevan vain ensiapua tähän tilanteeseen. On niin vaikea päästä ammatti-
ihmisen pakeille. Turhauttavaa...

Kuitenkin.. elämä on alkanut muotoutua uudelleen, ei enää niin synkkiä hetkiä. Osaan
jo iloita pienistä asioista. Siitä kun mieheni tulee kotiin ja hymyilee minulle ja sanoo
rakastavansa minua. Kun hän halaa tai tiskaa kanssani. Osaan jo hieman nauraa,
pikku kissalleni, kun se yrittää piristää minua, veikeillä tempuillaan. Osaan jutella jo
hieman sisarelleni. Sisareni läpsäisee takamukselle "Kiva kun oot kotona isosisko;)"
Pikkuveljet tulevat viereen ja halaavat. Nuorimmainen veljistä tulee auttamaan
keittiössä. Joulu tulee. Minulla on sittenkin toivoa.. Toivoa selvitä hengissä, nämä
synkät ajat. Oppia tutustumaan uuteen Piipaihin... ja rakastamaan/hyväksymään sitä,
mitä sisältäni löytyy. Ehkä.. en olekaan etsinyt hyväksyntää muilta.. vaan
hyväksyntää itseltäni. Itselleen on niin helppo olla ankara, löytää vikoja ja puutteita...
Miksi sitä ei voi vain... hyväksyä niitä osaksi itseä ja elää sen mukaan...?

Maissi, haluan kuitenki korostaa että jokaisella on oman suuruiset ongelmat! Jos olet masentunut, sulla on omat syyt siihen. Ite oo kyllä monesti sitä mieltä että mulla ei oo ongelmia tarpeeksi ollakseni masentunu. Mää muutin kaks vuotta sitte siskolle ja puoli vuotta siitä kun olin asunut siskoni näki minussa masennuksen oireita ja passitti mut psykologille joka ei auttanu. sen jälkeen meni taas puolivuotta ja sitte olin jo niin huonossa kunnossa että sisko vei mut päivystykseen. sieltä sain sitte hoitoa ja pääsin eteenpäin.

Hei Maissi ja kaikki muutkin!

Olin Maissi iloinen kysymyksestäsi se oli jotenkin niin vilpitön... ja ihmettelen mikä sai minut siihen vastaamaan. Olen monta kuukautta vain lukenut viestejä enkä ole yhteenkään uskaltanut vastata.

Minun hoitoon hakeutumiseni ei ehkä kulunut normaalisti terkkarin tai koulupsykologin kautta. Olin ysillä ja yksi opettaja huomasi pahan olon. Hän alkoi painostaa minua että hakisin apua terveydenhoitajan kautta. Kävelin monta kertaa terkkarin ovelle mutta en uskaltanut. Puhuin kotona, mutta vanhempani olivat sitä mieltä että paha oloni kuuluu "siihen ikään". Olen kiitollinen opettajalle joka ei pettänyt luottamustani, ei mennyt itse puhumaan terkkarille, vaan puhui minulle ja tuki minua.

Sitten lukion ensimmäisellä luokalla en enää jaksanut, en mennyt kouluun. Silloin vanhemmpani ymmärsivät ja hain apua yksityiseltä lääkäriasemalta josta sain pikaisen lähetteen nuorisopsykiatriselle.

Kolmen työntekijä vaihdoksen myötä, käyn nyt vihdoin psykoterapiassa ja syön masennus ja ahdistuneisuus lääkkeitä. Käyn taas koulua ja pienillä askelilla menen eteenpäin. Elän vain tätä päivää, koska tulevaisuutta en uskalla miettiä.

Se ensimmäinen askel, eli hoitoon hakeutuminen/joutuminen on varmasti vaikein, mutta kun sen on tehnyt helpottaa. Ja aika on kuitenkin ainoa mikä tässä sairaudessa parantaa.

Voimia kaikille! Ja uskokaan siihen mitä itse tunnette!

Kiitos kaikille vastauksistanne! Ootte varmaan lueskellu jotain lyhyitä juttuja joita oon tänne innostunut kirjottelemaan aina iltaisin. Mun suurin ongelma taitaa olla se etten oikee pysty uskomaan että mä voisin olla oikeesti masentunu ja se ensi askel avun pyytämisessä ☹️. En vaan usko pystyväni menemään minnekkään tän asian kanssa, puhuminen asiasta kasvotusten jonkun kanssa tuntuu vaikeelta. En oo koskaan "tunustanu syvimpiä tunteitani" kellekkään, oon aina ollu ujo ja syrjään vetäytyväine.

Oon tehny sitä Beckin testii varmasti liianki usein, siinä 30 pisteen paikkeil on pyöriny. Mä oon huono tekee mitää tollasii testei ja epäilen niitä aina, sen takia oon tehny sen nii usein. Joka kerta oon saanu lukee et kannattais hakee apuu, mut en taho uskoo sitä. Mä oon vähän jumissa tän asian kans. En osaa selittää.. Mä en vaa pysty.☹️

🙂🌻

Maissi