Masennus ja siitä puhuminen
Hei,
Olen pitkään jo pohtinut että johonkin on päästävä puhumaan. Tai puhumaan ja puhumaan, mutta johonkin purkamaan tuntoja.
Olen hieman yli täysi-ikäinen. Masennuksesta olen kärsinyt yläasteesta asti ja lukion alussa oma tilanne notkahti, jonka jälkeen siellä maassa se on pysynytkin.
Muutin juuri pari viikkoa sitten poikaystäväni kanssa yhteiseen asuntoon, joka on helpottanut oloani – kukaan ei ole vahtaamassa ja käskemässä koko ajan niskan takana. Kuitenkin mieltäni painavat monet asiat joita on tapahtunut aikaisemmin lapsuusvuosista tähän päivään asti, josta haluaisin alkaa puhumaan tai edes kirjoittamaan. Pari kertaa kävin yläasteella juttelemassa koulukuraattorille, mutta kyseinen henkilö oli niin huono minulle, joten en jatkanut hänen tai kenenkään kanssa.
Olen yleensä erittäin rationaalinen tällaisissa tilanteissa, eli jos joku kaverini esimerkiksi kysyisi apua että miten hakea apua, osaisin neuvoa ja tukisin. Kuitenkin, kun on oma hyvinvoini kyseessä, vedän itseni täyteen lukkoon ja en tiedä miten hakea apua. Teoriassa tiedän, että puhelinsoitolla saisi jo itseäni eteenpäin. Mutta jos soitan terveyskeskukseen, otetaanko minut siellä todellakin tosissaan? Miten voin ”todistaa” oman pahan oloni, että ei ole kyseessä vain parin viikon huonompi jakso vaan monta vuotta pitäisi päästä pilkkomaan helpommiksi palasiksi? Onko ylipäätään terveyskeskus oikea paikka soittaa?
Onko teillä kokemuksia asiasta? Miten ootte edennyt asioitten kanssa, mitkä on auttanut omaa oloa?
Hei
Tiedän mistä puhut. Ei minuakaan uskottu aluksi, eikä kukaan tahtonut uskoa, että meidän perheessä, minun tyttärellä voisi olla jokin hätänä.
Jotkut asiat ovat totta, ja ne pitää hyväksyä. Ensimmäisenä auttaa se, että tajuat itse olevasi todella yhtä hoivattava ja ansaitset avun kuten muutkin tässä maailmassa. Mietin itsekin tuota terveyskeskuslääkäriä aikanaan, ja pelkäsin saavani ajan eräälle epämiellyttävälle lääkärille tiimistäni.
Minun piti käydä aivan pohjalla ennen kuin minua uskottiin. En ollut enää koulukuntoinen, ja soitimme nuorisopsykiatrian poliklinikalle, josta sain pikaisesti ajan. Lääkäri oli mukava, ja sai meidät äitini kanssa ymmärtämään mikä tilanne on ja mitä piti tehdä. Siitä ollaan jatkettu, ja vaikka elämä on potkinut ikävien käänteiden takia yhä päähän, niin minut on otettu hoidettavaksi, ja minua pidetään hyvänä. Suosittelen psykiatria tai lääkäriä, sillä psykologeista minulla on vain ja ainoastaan huonoja kokemuksia. Toki tämäkin on yksilöllistä.
Tsemppiä! Kyllä se päivä aina risukasaankin paistaa, näin täytyy aina uskoa.