Masennus ilman ulkoista syytä
Olen 20 v nuori nainen joka elää päällisin puolin kivaa elämää. On opiskelupaikkakauppakorkeakoulussa, rakastava poikaystävä ja ihana kämppä tämän kanssa, työpaikka eli ei ongelmia rahan kanssa, kavereitakin tarpeeksi, joskus jopa liikaa (aikaa ei riitä aina kaikille). On liuta ihania sisaruksia ja äiti ja iskä jotka ovat onnellisesti yhdessä aiemmista vaikeuksistaan huolimatta.
Ja silti välillä olen niin loppu etten pääse aamulla sängystä ylös. Huono ja hyvä olo tulee aaltoina. Saattaa olla monta päivää jolloin en itke kyyneltäkän vaan tunnen oloni tyytyväiseksi ja onnelliseksi, sitten joku pieni asia saattaa laukaista ahdistuksen ja surun. Eikä välttämättä tarvita edes laukaisijaa.
Poikaystäväni on ainoa läheiseni jolle voin sanoa että ahdistaa tai masentaa, muille ylläpidän kulissia (ja se sujuu vaivatta, ihmisten ilmoilla en yleensä juuri tunne pahaa oloa). Mutta poikaystäväni ei ymmärrä tätä – mistä en kyllä voi häntä tuomita kun enymmärrä oikein itsekään. Poikaystäväni tivaa aina, mikä madentaa tai ahdistaa. Kunpa tietäisin. Hänen suustaan kuultuja kommentteja ovat esim ”piristy nyt” ”aktivoituisit vähän, makaat vaan” ”moni ois sun asemassa tyytyväinen mut sä vaan valitat”. Nämä satuttavat, tietenkin. En halua olla tällainen.
Mutten oikein tiedä mitä tekisin asialle. Lääkäriin en halua koska pelkään että minuun syydetään vain masennuslääkkeitä. Terapiakin tuntuisi teennäiseltä, minun on vaikea pukea tuntojani puheeksi, kirjoitan mieluummin kuten nytkin. Liikunta auttaa vähän ja sitä olen koittanut parhaani mukaan harrastaa. Kavereitten näkeminen on myös parasta helpotusta, silloin olen aina onnellinen. Mutta nyt kesän aikana hekin ovat hajonneet muille paikkakunnille. Myös poikaystäväni on kesän 200 km päässä. Olen todella yksinäinen tällä hetkellä mutta tiedän onneksi ettei se ole lopullinen tila.
Onko muita samassa tilanteessa ja mitä tekisitte minun asemassani?
Hei!
Mulla on vuosia samaa takana, vaikka ikää onkin vasta 17 vuotta. Olen aina ollut se tyttö joka ei ole tyytyväinen elämäänsä, vaikka vanhemmat on yhdessä ja on kolme uskomattoman ihanaa sisarusta ja kaikki hyvin. Koulusta tulee parempia numeroita kuin muilla, mutta aina silti joku pieni asia ahdistaa. Kavereita mulla ei ole kamalan paljoa enää, muutama vuosi taaksepäin oli niitäkin ja nautin oikeesti ihmisten seurasta, muttei se paljoa auttanut. Aina se masennus hiipii takaisin elämään ja ahdistuksen laukaisee pienetkin asiat vaikka olisin pitkään voinut hyvin.
Sama vika täälläkin, että läheiset ei ymmärrä mistä se tulee yhtään enempää kuin minäkään. Onneksi lääkärit ja muut asiantuntijat ymmärtää sen, että hoito on aika yksilöllistä eikä kenenkään pitäisi laittaa omia kokemuksia universaalille mittanauhalle; sun kokemukset on aivan yhtä "päteviä" kuin kenen tahansa muunkin vaikkei niille löydy yhtä syytä jota vois sormella osoittaa.
Pitää tajuta, että apua hakee itseään varten, ei sun tarvii miettiä mitä sun poikaystävä ajattelee tai sanoo. Usein läheisiltä tulee tälläistä ymmärtämätöntä kommenttia joka vaan satuttaa, muttei he tarkoita pahaa. Se on vaan yritys ymmärtää ja auttaa.
Itse hoidosta. Lääkkeitä ei mun kokemuksen mukaan määrätä ihan tuosta vaan, eikä koskaan ilman hoitoa. Eli on teoriassa mahdotonta että sulle vaan isketään resepti kouraan ja jätetään asia siihen. Yleisemmin ohjataan omanlaiseen terapiaan ja terapeutin kanssa mietitään lääkitystä, jos sille on tarvetta ollenkaan.
Terapiaakin löytyy monenlaista, on liikunnallista terapiaa, musiikkiterapiaa, taideterapiaa.. Ei kaikki terapia ole teennäistä puhumista, etenkään sellaiselle joka ei sitä halua. Mä tein usein terapeuttini kanssa siten, että kirjoitin kirjeitä, runoja tai vaan ajatuksia ylös. Oon kans sellainen, että asioita on vaikea pukea sanoiksi puhumalla, joten sovittiin että mä kirjoitan enkä puhu.
Eli samankaltaisessa tilanteessa hakisin kyllä apua, ei siinä voi tavallaan mitään menettää. Tsemppiä 🙂🌻