Tästä tulee todella pitkä stoori, ttoivottavasti edes joku jaksaa lukea…

Avopuolisoni jätti minut lopullisesti torstaina. Olen 20 vuotias joka on 10 vuotta kärsinyt masennuksesta, ahdistuksesta ja epämääräisistä kohtauksista. Olen 10 vuotta, vanhempieni erosta lähtien, ollut itsetuhoinen ja itsemurha on pyörinyt paljon mielessä, pari yritystäkin. 5 vuotta sitten tapasin exäni joka toi sisältöä elämääni. Ystävät jäivät vähemmälle ja olin ajoittain onnellisempi kuin ikinä. Teimme kaiken yhdessä ja pakenin perhettäni ja vaikeuksiani hänen kainaloonsa. Alkoholi ja muu oli iso osa elämää. Kohtaukseni pahenivat ja pahenivat. Yritin hakea apua, mutta se ei tuntunut auttavan silloin + olin alaikäinen enkä uskaltanut puhua kaikesta. Lopetin perhekeskuksessa käymisen kun olo tapansa mukaan parani hetkeksi.

Muutimme vuosi sitten yhteen ja olin todella onnellinen. Pian meille tuli koirakin. Oma pikku perheeni… olin niin katkera että olin oman perheeni aikoinaan menettänyt ja asia painoi minua paljon. Nyt olin onnellinen.Sitten myöhemmin ihastuin toiseen, tunteeni laimenivat avopuolisoa kohtaan ja aloitimme avoimen suhteen. Tai siis aloitimme avoimen ennen kuin ihastuin. Kerroin usein avopuolisolleni miettiväni eroa. Hän itki ettei halua menettää minua. Vietin viikonloput juhlien baareissa enkä enää panostanut niin suhteeseemme. Jossain vaiheessa kuitenkin rakkauteni muistutti olemassa olostaan ja suhteemme parani. Ihastus jäi ja kuoli. Kuitenkin vähän toivoin että avopuoliso olisi se joka jättäisi ettei itse tarvitsisi tehdä sitä päätöstä… masennukseni paheni enkä töiden jälkeen jaksanut tehdä mitään muuta kuin maata koska olin niin väsynyt.

Sitten vähensin alkoholia ja ensimmäistä kertaa noin viiteen vuoteen minua ei ahdistanut kokonaiseen kuukauteen. Sitten avopuoliso jätti sanoen syyksi ettei enää jaksanut itse minun ongelmiani. Ettei pystyisi olemaan sekä suhteessa että tukena. Romahdin aivan täysin mutta seuraavana päivänä olin ystävieni kanssa ja tunsin oloni vapaammaksi ja paremmaksi kuin hetkeen. Ajattelin että tästä tulee elämäni kesä.Vietin paljon aikaa muualla mutta näin exääni usein asunnossamme. Lopulta tajusin etten halua elämältä muuta kuin hänet. Anelin uutta mahdollisuutta, kävimme kerran pariterapiassa. Päätimme yrittää vielä kuukauden.

Luottamuksellani kesti tulla takaisin mutta lopulta oloni alkoi olla jälleen parempi kuin pitkään aikaan. Kuukausi kului ja melkein unohdin koko kuukauden aikarajan. Sitten pommi jälleen tipahti että exän tunteet eivät enää olleet samanlaiset. Romahdin täysin ja uhkailin itsemurhalla. Sain hänet yrittämään vielä. Annoin tilaa ja annoin hänen mennä omia menojaan. Kysyin treffiviikonloppua ja suostui. Kesti aikansa että nousin taas ja kärsin kun en saanut sitä läheisyyttä ja tukea mitä kaipasin. Sitten pari päivää voin hyvin ja olin positiivinen. Olin sanonut exälle että joko häipyy tai yrittää tosissaan. Oli todella ihana minulle ja harrastimme seksiä ja piti kainalossa. Oletin siis että nyt hän yrittää taas. Sitten parin päivän päästä ilmoitti ettei ole enää mitään järkeä, ei voi antaa minulle mitä haluan, ei halua eikä aio enää ikinä satuttaa minua eikä tunteet ole nousseet ja muuttaa porukoilleen hetkeksi ja katsotaan kumpi muuttaa pois. Romahdin aivan täysin ja siskoni haki minut pois.

Nyt olen enemmän rikki kuin ikinä. Olen pilannut ja mokannut kaiken ja menettänyt elämäni rakkauden omien mielenterveysongelmieni vuoksi.. en enää tiedä mitä tehdä… aloitin lääkityksen toissapäivänä ja se vei ruokahaluni, en pysty syömään mitään. En pysty tekemään mitään. Haluan vain kuolla mutten voi tehdä sitä perheelleni jonka kanssa olen nyt lähentynyt kun vihdoin kerroin voinnistani heille. Tuntuu että olen aivan yksin koska ex oli koko elämäni vaikkei se ole tervettä. Hän oli paras ystäväni ja tukeni. Nyt ei edes vastaa viestiin. En jaksa enää…

Ja siis lopulta treffiviikonloppua ei tullut vaikka monta kuukautta sitä ehdotin. Tuli olo ettei hän edes yrittänyt vaikka niin väitti. Minulla on todella hyväksikäytetty olo enkä voi ymmärtää miten hän voi kohdella näin epävakaata ihmistä noin. Silti haluan vain kaiken takaisin… en pysty ymmärtämään enkä uskomaan enkä hyväksymään että tämä oli tässä. Hän kuitenkin sanoi rakastavansa minua edelleen muttei yhtä vahvasti.Ja kesän tuskailua pahensi koirankin kuoleminen. En jaksa enää nousta täältä, koko elämä on ollut taistelua. Ihmiset joihin tukeudun eivät kestä.. olen niin yksin