Hei!!

Suosittelen lämpimästi, että haet apua koulun kautta/ammattiauttajalta.. Teet itsellesi suuren palveluksen ja olosi toivottavasti alkaa helpottua kun pääset purkamaan tuntemuksiasi!!! *voimia*

Minä kyllä luin sun juttusi, nyt aamulla ja illallakin luin. itsekin asun syrjäseudulla ja musta meillä on jotenkin outoa tämä elämä, kun kaikki tavallisten nuorten elämä ei oikein ole mahollista. Koska koulun jälkeen ei jaksa jäädä kaupungille ja sitten illalla ei mene mitään kulkuneuvoa millä sinne mennä. tai en tiedä onko sulla näin, mulla on. Sitten sitä yksinään asioita miettii.

Kyllä sie musta vaikutat ihan henkilöltä jolla ei enää ole mikään teiniongelma vaan ihan ongelma johon tarvitset apua. muuta en osaa sanoa ja nyt alkaa jo tuntikin. toivotaan että joku muukin osaa jotain sanoa sulle.

Masennus,ahdistus vai eikö sittenkään sinä joka kirjoitit sen,niin minusta tuntui jotenkin tututlta toi kirjoitus.
Minulla on vähän samanlaisia ongelmia,minä asun syrjäseudulla ja olen helvetin yksinäinen.Olen ollut psyk.sairaala osastolla 2½ vuotta ja sen jälkeen olen jäänyt yksin.Masennusta ja välillä menee paremmin,mutta välillä taas haluaisi kuolla pois,mut sitten ei vaan jotenki pysty tekemään sitä itsaria.
Oma ikäni on 17-vuotta ja kamala pelko että jos joutuu takas osastolle niin joutuu menemään aikuisosastolle.Olisi helpoin ratkaisu että kuolisi vaan pois.Roikun kotona vanhempien kanssa tai olen yksinään omien murheiden kanssa.Mitä sitä pitäs tehdä kun kukaan ei ymmärrä.Jos joku tästä ymmärsi tästä jotakin niin ihan kiva.Jaksamisia kaikille!

Jooh, eräs yksinäinen sielu täälläkin. En ees muista millon viimeks olisin vapaa-ajalla tavannu ketään tai vastaavaa. En voi sanoa et mul ois ikinä ollu mitään oikeita "ystäviä" joihin samaistua tai joiden kanssa viihtyisin todella. Lukiossa on vaan ehkä pari tyyppiä jotka ehkä moikkaa käytävällä ja se siitä. Helposti menee päivä niinki etten ole puhunu juuri kellekään. Lähinnä ainoat ihmissuhteet mitä minulla on, ovat ne harvat peleissä tai muuten netissä tavatut kaverit. Itse asun pk-seudulla, että kyllä täällä tuota ihmismassaa riittää mut eipä se mua juuri lohduta. Pikemminkin tulee vältettyä noita julkisia paikkoja.

Toisaalta, en tunne mitään jatkuvaa pahaa oloa tai "kärsi" elämäntilanteestani. Tiedostan sen ja tajuan ettei tää yksinäisyys ole pidemmän päälle kovin tervettä, mutta näin pitkään jatkuneena siitä on melkein tullut vaan elämäntapa. En jaksa enää edes yrittää tutustua ihmisiin, vakuutan itselleni että viihdyn ihan hyvin omissa oloissani ilman ketään...

Ennen syntymääni syntyi isosiskoni Rita, joka traagisesti kuoli puoli-vuotiaana. Ja koska minut tehtiin kaksi vuotta sen jälkeen (synnyin tasan samana päivänä), olen aina tuntenut oloni korvaavaksi osapuoleksi, lapseksi jota ei olisi hankittu jollei toinen olisi kuollut.

Heh, tuohon voin jopa jotenkin yhtyä. Oma "isoveljeni" olisi minua joku 5 vuotta vanhempi jos eläisi, ja tuntuukin välillä et porukat on vaan pettyneitä muhun. Sinänsä mua vituttaa se etten kelpaa, vaikka omasta mielestäni olen jonkinlainen "helppo tapaus"..Oon melkein 19 vuotta ja vieläkin täysin raitis, en polta enkä heilu ulkona pitkin öitä (helvettiäkö siellä yksin tekisin?) ja numerotkin on pääasiassa 8-10 väliltä (vaikken juuri lukemiseenkaan panosta..tosi hyvä muisti vaan tai jotain). Pitäis kai vaan vaihtaa suuntaa, ruveta dokuks ja lähteä paikalliseen kehittämään jotain kaljanhuuruista kaveripiiriä 😝 Ja pakkoelämisen tunnetta vähän itselläkin..

En ees oikeen tiedä miksi tänne tulin kirjottelemaan. En tiedä onko mul oikeesti aihetta valittaa mistään, kun muilla on kuitenkin ihan oikeita mielenterveysvaivoja tai muuten vakavampia ongelmia...ehkä oon enemmänkin tällainen tarvii-potkut-perseelle tapaus. Jospa tuo tuleva intti auttaa kasvattamaan selkärankaa ja avaa silmiä elämälle.

Ja sori lauserakenteista yms, ei vaan nyt oikeen jaksa keskittyä moiseen 😀

Suuret kiitokset kaikille vastanneille. 🙂🌻 Anteeksi muuten noista kirjoitusvirheistä, sähläsin lähetyksen kanssa... Mukava kuulla että täällä on ihmisiä jotka ymmärtävät miltä todella tuntuu asua syrjässä. Minä olen jo niin tottunut yksinäisyyteen, että ihmiskontaktit tuottavat vaikeuksia. Myös heikko itseluottamus vaikuttaa siihen, että minun on todella vaikea luoda uusia ihmissuhteita ja luottaa muihin. ☹️

Eilen oli taas raskas ilta kun tuota aiempaa kirjoitin... Teki todella mieli satuttaa itseään, vaikka yleensä en sellaista harrasta. Olo oli jotenkin niin epätoivoinen. Kai siis mun pitäisi mennä juttelemaan vaikka terkalle, mutta puhuminen on niin hankalaa.

Kun luin nuo teidän viestinne, huomasin paljon samaa... Olen päässyt itsetuhoisuudesta eroon, mutta välistä tuntuu että joutuu liikaa taistelemaan masennusta vastaan... Asun maalla, en kovin syrjässä tosin... Täältä ei pääse minnekkään paitsi kyydillä, mutta ei ole paljon tarvetta minnekkään mennä...

Olen aina ollut lievästi ylipainoinen, aina ekasta luokasta asti siitä kiusattu... Viimeeksi tänään... Meillä on koulussa aina ystävänpäivänä kauhea häslinki... On sellaset halipassit yms... No... Eräs poika pyysi että halaisin häntä.. Mietin vähän aikaa, ja sitten halasin... Haluan uskoa ihmisistä hyvää... No sen jälkeen hän menee kavereidensä luo huutaen: No antakaa viisikymmentä senttiä... Teki tosi pahaa... Istuin varmaan kymmenen minuuttia vain lattiaan tuijottaen... En koskaan uksonut että noin voitaisiin oikeasti ihmiselle tehdä...

Joo... Oon siis melkeen 16... Toivon vaan että peruskoulu loppuis ja pääsis pois täältä... Vanhemmat riitelevät joskus, nykyään harvemmin... En jaksa isääni ja haluan vaan muualle opiskelemaan jonka pitäisi onnekseni onnistua... Äiti on harkinnut monta kertaa eroa... No, meiltä ois jäänyt paljon saamatta, hyvää ja pahaa...

Kaikki aina kehottavat tälläisissä paikoissa hankkimaan apua... Se olisi ehkä helpompaa jos suostuisi ensin myöntämään nämä asiat itselleen ääneen... Olen itse taistellut monta vuotta masennusta vastaan... Ystävien avulla olen onnistunut, vaikken heille koskaan masennusriskistäni ole kertonut... en kenellekkään, muualla kuin netissä... Sen olen huomannut että nykyään ihmiset ovat itseään ajattelevia paskoja... Keskusteleminen ja asioiden kertominen edes jossain helpottaa aina... Täällä saatte varmaan tekin helpotusta... eihän asian joka masentaa tarvitse olla iso tai monta pientä... jos se masentaa, niin kannattaa aina kirjoittaa!

Valoisaa jatkoa!🙂🌻 niin ja hyvää ystävän päivää kaikille, vaikken teitä tunnekkaan!😀

Argh, tekivätpä ikävän jutun sinulle susi_, mokomat! 😠 Ne ihmiset, jotka tekevät tuollaista, eivät tajua lainkaan kuinka syvältä tuollaiset kommentit kouraisevat. Jos se oloasi kuitenkaan yhtään helpottaa, niin nuo henkilöt ovat lapsellisia idiootteja sanon minä, he ovat pinnallisia ja todennäköisesti purkavat omaa pahaa oloaan tuollaisella toisen ihmisen pilkkaamisella. Voi miksi maailma on täynnä tuollaisia p*skiaisia?! 😠

Olen itse kokenut samankaltaista, mutta olen päinvastoin laiha tikku, puhelinpylväs, kukkakeppi, anorektikko, lauta, näin olen saanut kuulla vuosien varrella peritötekijöideni takia. Kaikkein eniten se satutti, kun menin kerran tekemään matikan läksytehtävää taululle syksyllä (harvoin tuonne taululle menen koska matikka ei ole ominta laa...), ja aloin kirjoittaa taululle vastausta: lauta A:n pituus, lauta B:n pituus jne. Sitten kuulin selkäni takana olevien kahden pojan hihittelevän, ja toinen "kuiskasi" toiselle jotain tyyliin: "Osuipa laskun tekijä ja vastaus nappiin..." Kylläpä meni päivä ja useampikin pilalle. Miksi jotkut ihmiset nauttivat tuollaisesta? Toisille mielipahan aiheuttamisesta! ☹️

Olen samaa mieltä kanssasi siitä, että nykyään ihmset ovat itsekkäitä ja muista välinpitämättömiä, oma napa aina tärkeimpänä. Tässä maailmassa on hankala olla selkä suorana jos poikkeaa massasta, sen olemme molemmat saaneet huomata. Olen luonteeltanikin ollut aina erikoinen, ja siksi jouduin kiusatuksi outojen juttujeni takia. Ihmiset ovat lapsellisia. Mutta yritä muistaa että olet arvokas sellaisena kuin olet, ja jos se ei muille riitä niin se on niiden ääliöiden ongelma! Olen itse ottanut tuon asenteen, ja en enää mieti niin paljon mitä muut minusta ajattelevat. Motokseni olen ottanut "Se mikä ei tapa se vahvistaa", tämän mukaan olet vahva ihminen ja heikoilla hetkilläsi voit aina tukeutua ystäviisi. Muista pitää heistä kiinni!

(mitenköhän innostuin kirjoittamaan näin kannustavaa tekstiä, vaikka vielä muutama tunti sitten itkieä vollotin ja kiljuin kun kaikki on taas päin metsää....) Jaksamista sinulle ja kaikille muille! 🙂👍 Toivotaan että parhaat päivät ovat vielä edessä 🙂🌻

Kiitti Jude90! Rohkaisevasta tekstistäsi on apua, kun on taas paha mieli.. Mieliala kun on vähän heittelevää sorttia...😝 olen jo oppinut hyvin vihaamaan henkilöitä jotka kiusaavat minua... joo... on niitä aika monta, mutta mitäs me pienistä kun ei pienetkään meistä... no en ole pitkävihanen, mutta muistan asiat, joten en pakosti anna asioita helposti anteeksi...

Minustakin on tosi tyhmää että ihmisten on pakko haukkua toisiaan... Mistäköhän sekin johtuu? Toivotaan että sellainen käytös jää peruskouluun, ja siihen puututtaisiin enemmän, kiusaamiseen nääs, jotta herkimpien nuorten elämä ei menisi pilalle jo peruskoulu ikäisenä!

Onneksi kohta alkaa aurinko paistaa ja kevät saapuu... kevät on tooosi ihanaa aikaa... jos ei pala kevätauringossa... Mieltään ei kannata koskaan pahoittaa kovin paljoa kiusaajista... Ikävää kun tietyt herjat saatuvat vaan niin paljon sisimpään, ainakin muutaman päivän...😟 Toivotaan että kevät veisi mennessään ihmisten pahat aikeet...

joo..tota mites mä alottaisin tän..minkä takia musta tuntuu että tästä ei taaskaan tuu yhtään mitään..!!!en tajua itteeni, minkä takia en voi vaan lopettaa tätä oloa...!!en jaksa enää tätä ahdistusta ja masennusta..😭😭

joo anteeks et viimeks mun viestist tuli niin lyhyt, alko ahdistaa niin paljon et oli pakko mennä koittaa nukkuu..niin...jatketaan. Elikkä tossa noin 3,5 kk sitten jouduin psykiatriselle osastolle koska puhekykyni lähti(mielestäni se oli hermoromahdus.).pääsin sieltä posi noin viikon päästä siitä. sen jälkeen aloitin avo-hoidon, eli käymällä psykiatrin luona. Mulla on niin hirvee ahdistus melkein koko ajan päällä, että en jaksa enään. Mutta toisaalta mietin että mitä järkeä olisi itsemurhassa, koska siihenhän kaikki loppuisi, ei se mitään hyvää oloa kai tuo. ja se ahdistaa vielä enemmän. joskus vaan tuntuu niin onnettomalta. nyt kun kirjotan tätä ni alkaa ahdistaa enemmän. Mä en oikeesti ymmärrä mikä mua vaivaa. musta tuntuu että mulla syömishäiriökin aluillaan(bulimia). Ja mua inhottaa ihmiset jotka sanovat esim. viiltely on teinimäistä/pissistelyä.".Anteeks et hyppään koko ajan asiast toiseen..oon aikasemminkin meinannut monta kertaa kirjoittaa tänne mutta alkanut ahdistaa likaa niin en ole pystynyt..musta tuntuu et kaikki on jo kyllästynyt mun oloihin. ja niihin iltoihin kun olen ottanut vähän alkoholia, koska silloin tulee varsinkin tyhmiä ideoita päähän. viimeksi meinäsin hypätä parvekkeelta alas. Se on niin noloa aamulla miettiä. Ei helvetti,(anteeksi kiroilu)mitä sitä taas tuli tehtyä. ja sit myös se että en kuitenkaan ole ikinä ollut sellasessa tilanteessa olisi olisi pitänyt soittaa esim ambulanssi "itsemurha-koitoksissa". anteeks nyt on taas pakko lopettaa..☹️

Sun tilantees kuuloostaa tosi pahalta tyttö89! Voikun keksisin nyt jotain rohkaisevaa.. Mulla aineskin paha olo helpottuu kun saan kirjotettua siitä... Aluks kirjottaminen tänne tuntu vaikeelt ku pelkäs jostain syyst et joku tunnistaa kuka olen, vaikka se on aika mahdotonta... On hyvä että et suunnittele tietoisesti itsemurhaa... Minä ajattelin kerran tukehduttaa itseni, mutta pokka ei pitänyt kun ajattelin sitä kaikkea mitä minulla on. Niitä asioita kannattaa ajatella... Sitten mietin sitä että mistä paha oloni milloinkin on lähtöisin, tai ahdistus, ja kun saan sen selville yritän tehdä jotain mikä auttaisi asiassa... Joskus se on koulu ja joskus viiltävän syvä haava sisimmissäni siitä kun kaverini muutti pois.. Kun löydän huononolon lähteen pyrin tuhoamaan sen.. Eli latelen itselleni valheita, jotka saan päähäni läpi...
Kun sinua alkaa ahdistaa yritä rauhoittua ja miettiä mikä sinua silloin ahdistaa, ja pyri purkamaan se tavalla tai toisella... No en tiedä auttoiko, mutta toivon oikeasti kovasti! Yritä pärjäillä ja kun ahdistaa, niin kirjoita tänne!🙂🌻

heippa tyttö ja muut.

mielestäni myös ahdistukseen on saatavilla lääkitys, korjatkoo jos olen väärässä. itselläni ahdistuskohtaukset ovat todella voimakkaita, jossen samantien lähde liikkeellä, saa jotain tekemistä niin pahat ajatukset pyörivät mielessäni. minusta tulee täysin vainoharhainen. yleensä kun kohtaus alkaa, lähden liikkeelle, yritän saada jotain tekemistä ja muuta ajateltavaa. kirjoittaminen tänne auttaa, joskus jopa spider pasianssi! (koukussa) 🙂 yritä tyttö löytää joku tapa helpottaa ahdistustasi. huuda. hypi kyykkyhyppyjä. pieraise äänekkäästi (okei, tää ei välttämättä auta, mulla on vaan outo huumorintaju. vaikka puhutaan vaikeesta asiasta niin sallitaanhan huumori?) tai tee mitä tahansa joka saa ajatukset pois pahasta asiasta. Kuulostaa vaikealta, mutta loppujen lopuksi auttaa.

Itselläni on ollut itsetuhoisia ajatuksia. Olen myös harkitusti suunnitellut itsemurhaa, mutta kun paras ystäväni joutui itsemurhayrityksen jälkeen osastolle, niin päätin jättää asian/lykätä sitä. Hän tarvitsee minua nyt. Sen kyllä olen päättänyt, että minä en epäonnistu. Olen myös samaa mieltä asiasta, että ihmiset usein aliarvioi sitä pahaa oloa jos viiltelee itseään. Pitävät teininä ja huomionhakuisena. Okei, näitäkin valitettavasti on. Jotkut vain pitävät kivusta. Mutta suurella osalla mielestäni todellakin on paha olla. Sain lopetettua pitkäksi aikaa viiltelyn, koska aloin opiskelemaan parturi-kampaajaksi ja kädet ovat todella paljon esillä sitä työtä tehdessä. No, tässä kerran tuli lipsahdettua mutta ei sille voi mitään. ÄLKÄÄ antakao KENENKÄÄN uskotella teille että teidän tunteenne ei ole oikeita. Exäni sanoi minulle kun näki arpeni "no kaikkihan viiltelee, ei se tarkota mitään. lakkaa itkemästä". Uskoin. Tein siinä virheen.

Jaksamista kaikille.

Hei Jude 90!

Pystyn samaistumaan täysin sinun ajatuksiisi ja mietteisiisi. Itse olen 17 (täytin juuri), lukion ensimmäisellä ja tyttö. No, samaistun oikeastaan elämääsi siinä mielessä, että äitini sairastui vakavasti kun aloitin yhdeksännen luokan (maligni aivokasvain) ja lisäksi minunkin äitini sai keskenmenon ennen minua ja minä myös olen jollakin tapaa ongelmoitunut ja jollakin tapaa rikki. En oikeastaan mielelläni puhu omista tunteistani (en ole edes itse kosketuksissa niihin, käyn kyllä terapiassa ja tolleen), ja tunnen itseni täysin vieraantuneeksi toisista ihmisistä. Sosiaalista elämää minulla ei ole, lähinnä omaa syytäni, koska pelkään hylkäämistä ja jo siksi "estän" sen ennen kuin se tapahtuu ja sosiaaliset suhteeni onnistun aina jotenkin pilaamaan. En ajattele itseäni masentuneena mutta kai se on niin, minulla on aika paljon somaattisia oireita ja oikeastaan elän sellaisessa kielto kuplassa sort of speak... Haluan olla katsos vain onnellinen ja iloinen (joka mielestäni oikeasti, sisäisesti olenkin), mutta vaivun aina jonnekin. Itsemurhaa en ole harkinnut kuin kahdeksannella luokalla. Nyt se olisi lähinnä itsekäs teko kun äitini on sairas.

I guess halusin vain sanoa, ettet ole yksin. Ystäväsi kommentti kuulosti todella, todella pahalta omiin korviini ja jäinkin miettimään, onkohan hän edes ystävyytesi arvoinen. Sinulla on lupa käydä kaikkia tunteitasi läpi, älä tukahduta niitä, äläkä mieti muiden odotuksia ja standardeja. Minä myös olen perheeni ja kouluni outo eliö, eivätkä muut aina tiedä, miten sellaiseen pitäisi suhtautua. Sinussa ei kuitenkaan ole mikään vialla. Kuinka äitisi jaksaa ? Entäpä perheenne ? Käytkö psykologilla ? Mielestäni se olisi hyvä idea, pelkästään jo äitisi sairauden tuoman epävarmuuden ja "kriisin" vuoksi. Toivon, että hän paranee ja kaikkea hyvää sinulle!

Mielestäni olisi kiva vaihtaa ajatuksia sähköpostilla. Jos olet kiinnostunut, s-postini on: sdraguer@luukku.com.

- sezzie😋

Tulin pitkästä aikaa tarkastamaan viestiketjun ja yllätyin kuinka moni oli kirjoittanut tänne, oli se sitten minun juttuani koskevaa tai omia kokemuksianne, kiitos kirjoittajille!

susi_: Hyvä että tekstini pirsiti sinua. 🙂 Minullakin on suurta vihaa niitä ihmisiä kohtaan jotka ovat kohdelleet minua väärin, ja minusta se on aivan oikeutettua. Monta kertaa olisi tehnyt mieli pistää sanansäilällä takaisin, mutta se tekisi minusta yhtä tyhmän kuin heistä, enkä tahdo alentua sellaiseen. Lukioon mentyä en ole onneksi joutunut kiusatuksi, mitä nyt tuo lauta-kommentti joka kyllä kirpaisi. Minä myös olen huomannut muistavani vuosien ja vuosien takaisia tapauksia joissa joku on pilkannut minua. Jokin siinä vain on, että ne jäävät mieleen?

Kyllä usein peruskoulun jälkeen kiusaaminen loppuu, ei tietenkään aina. Mutta lukiossa ei ainakaan pahemmin häiriköitä kohtaa. Ja jos menet ammattikouluun jossa ei satu olemaan tuttujasi tai ainakaan kiusaajiasi, voivat uudet ihmiset suhtautua sinuun aivan eri tavalla. Oletko muuten puhunut kenellekkään tästä asiasta? Ystävillesi? Itse olen puhunut tästä hiukan vanhempieni kanssa ja ystävieni kanssa. Kyllä se olisi ihanaa jos kenenkään ei tarvisi joutua kiusatuksi, mutta niin se vain on että melkein jokainen jollei peräti kaikki joutuvat sitä joskus kohtaamaan. Kiusaajat ovat yleensä ihmisiä jotka kärsivät itse itsetuno-ongelmista tai ovat itse olleet kiusattuja. He kostavat pahaa oloaan muille, eivätkä tajua mitä arpia he saavat aikaan muissa ihmisissä. Ihmiset osaavat olla niin ilkeitä...

Mutta paljon jaksamista sinulle! 🙂🌻 Toivotaan että kevät tuo mukanaan kaikkea hyvää!

tytt89: Ikävä kuulla että sinulla on mennyt noin huonosti. Välillä tuntuukin että valitan turhaan, jos toisella ihmisellä voi olla noin paljon pahempi olo. On kuitenkin hyvä että pystyt edes täällä purkamaan pahaa oloasi ja jakamaan tunteitasi. Nämä kaikki ihmiset täällä ymmärtävät sinua. He ymmärtävät, eivätkä vähättele niin kuin monet tekevät (esim. kaverit) jos heille kertoo ongelmistaan. Tuntuu todella pahalta puolestasi... ☹️ Olen sellainen että tahtoisin kaikilla menevän hyvin, mutta tuntuu niin ikävältä kun en osaa auttaa. Haluatko kertoa miksi tunnet olosi noin huonoksi? Ei sinun ole pakko jos et halua, mutta se saattaa helpottaa oloasi. Entä onko sinulla henkilöä jolle voit puhua asioista? Toivon koko sydämelläni että saat apua oloosi, kenenkään ei kuuluisi kärsiä! Noin nuorella ihmisellä kuin sinä olisi oikeus olla onnellinen ja nauttia elämästään! Mutta minäkin sen hyvin tiedän ettei se vain onnistu. Joskus tuntuu että mikään ei mene niin kuin pitäisi. Toivotan paljon jaksamista sinulle, ja vaikka tämä lause ei parantaisi oloasi, toivon että saat pian helpotusta oloosi! 🙂🌻

susi_ puhui asiaa. Kirjoittaminenkin todella auttaa, kun saa asioita hiukan kevennettyä harteillaan.

night89: Tietysti lääkityskin on yksi vaihtoehto, mutta moni minä mukaan lukien yrittää luultavasti välttää sitä niin pitkälle kuin mahdollista. Lääkitys voi kyllä auttaa pääsemään ylös pahasta alaspäin syöksystä jotta pääsee jaloilleen. Mutta pelkkä lääkitys ei yksin auta vaan puhuminen on se tärkeämpi osa. Itse pidän lääkitystä viimeisenä oljenkortena. Mutta en vähättele lääkityksen vaikutusta, se on hyvä aloittaa jos todella tuntuu siltä että ilman ei pärjää.

Kysyit sallitaanko näin vakavassa aiheessa huumori. Minusta huumori on yksi parhaimmista keinoista keventää asioita, kuhan se ei mene tökeröksi. Huumori auttaa ihmisiä jaksamaan! Olen huumori-ihmisiä ja joskus huumori voi pelastaa surkeankin päivän. Muistakaa kaikki että pitää osata nauraa myös itselleen ja kaikille kommelluksilleen! Ei pitäisi koskaan ottaa elämää liian vakavasti, vaikka tietysti tiedän sen itsekkin että helpommin sanottu kuin tehty.

Tuosta viiltelystä ja itsetuhoisista ajatuksista vielä sen verran, että olen samaa mieltä siitä, että monet vähättelevät viiltelyä ja muutenkin itsetuhoisuutta. Yhdessä vaiheessa pidin itsekkin sitä harrastavia huomionkipeinä, kunnes katosin Dr. Philiä (naurakaa vapaasti! 😀) ja siellä kerrottiin nuorista tytöistä jotka olivat viillelleet ties millä partaveitsen teristä nauloihin. Perheen oli täytynyt piilottaa kaikki teräaseet ja mahdolliset. Viiltely tekee riippuvuuden, se on kuin huume johon jää koukkuun. En ole itse viillellyt, mutta monta kertaa olen yrittänyt kuitenkaan pysymättä siihen. Olen pysähtynyt ja tajunnut että se ei auta ongelmiini pätkääkään. Vain lisää niitä. Parempi vain olla aloittamatta... Paljon voimia sinullekkin ja kiitos fiksusta teksistäsi!

sezzie: Kiitos paljon kannustavasta viestistäsi! 🙂 Se paransi päivääni kummasti. Meillä todella tuntuu olevan paljon yhteistä. Lause jossa sanot: "minä myös olen jollakin tapaa ongelmoitunut ja jolakin tapaa rikki.", tunnen samoja tunteita. En aina edes osaa selittää pahaa oloani, mutta tuntuu vain että en aina meinaa jaksaa itseäni. Pahan oloni on saanut aikaan monet pienet tekijät, mutta yhdessä ne painavat paljon.

Tuosa ystäväni kommentista sen verran, että hän on kyllä aika särmikäs ihminen, sanoo välillä ajattelematta ollessaan huonolla tuulella. Mutta tuo on ehkä ollut pahimmasta päästä. Hän on kuitenkin muuten todella hyvä ja korvaamaton ystävä enkä usko että jaksaisin ilman häntä. Olemme olleet jo viisi vuotta ystävät. Mutta silti mukavaa että ymmärrät kuinka pahalta hänen kommenttinsa kuulosti.

Minäkään en voisi tehdä itsemurhaa juuri vanhempieni, varsinkin äidin takia kuten aloitusviestissäni kirjoitin. Ajattelen samoin kuin sinä, se olisi liian itsekäs teko. Ja kai jossain määrin kuolema pelottaa minua...

Äitini jaksaa tätä nykyä (luojan kiitos) hyvin, syöpä ei ollut niin vakavaa kuin äidilläsi, vaan äidilläni todettiin hyvänlaatuinen ihosyöpä, joka ei onneksi levinnyt. Paljon jaksamisia sinulle, äidillesi ja koko perheellesi! Tiedän minkälaista on elää pelossa, kun läheinen ihminen on sairas ja tulevaisuus on epävarma. En tiedä mitä tekisin jos äitini kuolisi, varmaan romahtaisin. Lopullisesti. Sama pätee ystäviini. Mutta toisaalta perheenjäsen olisi vielä pahempi, uusia ystäviä voi saada, muttei isää, äitiä, veljeä tai siskoa (noh, noita kahta jälkimmäistä ei ainakaan minun kohdallani). Perheenikin voi hyvin, minulla on kaksi isossiskoa jotka ovat olleet jo vuosia maailmalla ja olen yksinäisenä kökkinyt täällä vanhempieni kanssa. Nyt vain toivon todella että mitään hirveää ei tule tapahtumaan perheelleni, pelkään sitä jatkuvasti. Psykologille en ole vielä mennyt mutta harkitsen sitä todella. Tukihenkilöni on jo varmasti kyllästynyt jankuttamaan että "mene ihmeessä puhumaan ammattilaiselle!". Tuntuu vain niin vaikealta... Pitäisi kai varata aika.

Olisi mukava vaihtaa ajatuksia sähköpostilla! Annan vielä omankin osoitteeni koska olen (ainakin muka)kiireinen ihminen ja en välttämättä ehdi lähiaikoina kirjoittamaan ensimmäistä viestiä, joten voit halutessasi kirjoittaa minulle ja yritän pikkimmiten vastata. Myös muut voivat kirjoitella jos siltä tuntuu! 🙂 Osoitteeni on neko_girl90x@hotmail.com

Jaksamista sinulle sezzie ja kaikille muille!