masennuksesta, tulevaisuudesta.
Hei kaikille! Olen uusi tukinetin käyttäjä mutta olen seurannut keskusteluja monesti ja haluan kertoa itsestäni ja kysyä mielipidettä tilanteestani.
Olen 23-vuotias nuori nainen helsingistä, asun koiran ja avomiehen kanssa ja sairastan masennusta ja syömishäiriötä. Minulla on ollut vaikea lapsuus narsisti-isäni, esikoislestadiolaisen äitini ja kolmen sisaruksen kanssa.
Olen vanhin ja saanut aina oikeuden olla syntipukki perheessämme. Isäni pahoinpiteli minua koko lapsuuteni ajan ja uskalsinkin olla kotona vain jos äitini oli läsnä ja silloinkin pelkäsin koska äitini ei uskaltanut nousta vastustamaan isääni.
Toisaalta äitini on elänyt kauttani ja kertonut lapsuudestani asti minulle kaikki asiat, olen ollut hänelle kaveri ja toiminut hänen sijastaan pikkuäitinä sisaruksilleni. Äitini on, nyt jälkeenpäin huomaan, painostanut minua opiskelupaikan valinnassa joka ei ole voimavaroilleni sopivaa vaan pelkään koululle menoa. Hän haluaa edelleen tietää mitä teen millonkin ja omat päätökseni eivät hänelle sovi. Edelleenkin vanhemmilla käydessäni tunnen ahdistavan ilmapiirin kun isä tulee kotiin ja pelkään sisarteni puolesta jos olen poissa omassa kodissani, koska vanhempani siirtyvät nyt vallankäytössään heihin koska minä ole se musta lammas joka oirehtii yhdeksättä vuottaan pahaa oloaan eikä valmistu ja vakiinnu, aikuistu.
Tunnen eläväni edelleen liikaa perhettäni miettien mutta en pääse siitä irti. En osaa tehdä valintoja koska pelkään niin valitsevani/päätäväni niin, että siitä seuraa vain epäonnea. Luotan edelleen äitini mielipiteisiin vaikka yritän pyristellä irti.
Olen nyt syksyn ollut sairaslomalla ja käyn terapiassa. En kuitenkaan ole saanut voimaa opiskeluun tai tehtyä päätöstä siitä, aloitanko uuden ”helpomman” koulun vai jatkanko vanhaa opinahjoani. En enää tiedä mitä haluan. Ajatuksisssa käy entistä useammin se, etten halua elää enää. Kun en enää tiedä mikä on minun päätökseni ja milloin haluan tehdä muille mieliksi. Avomiehestäni ei ole apua. Hän on hellä ja rakastava muttei osaa sanoa juuta tai jaata kun kysyn mielipidettä. Ehkä hän ei uskalla koska olen niin tasapainoton. Ja ehkä hän häpeää minua koska on itse jo valmistunut ja työelämässä. Olen pyörittänyt näitä ajatuksia päässäni loputtomiin ja haluaisin teiltä yksinkertaisen mielipiteen mitä teen ja miten saan itseäni vahvistumaan omaan päätöksentekoon.
Hei sinulle!
Selailin näitä avoimen ryhmän viestejä ajan kuluksi ja pysähdyin tämän viestin kohdalla ihmettelemään, miksei kukaan ollut vastannut. Vastaustahan me kaikki täällä kaipaamme, joten kaipa sinäkin mielelläsi edes yhden sellaisen lukisit. Nyt on tosin kauan aikaa mennyt siitä, kun lähetit aloitusviestisi, mutta ehkä joskus mietit näitä asioita uudestaan ja satut tällä sivustolla käydessäsi noteeraamaan tämän viestin. 🙂
Minusta kuulostaa siltä, että elämässäsi on niin paljon sinua painavia asioita, että tunnet varmaan olevasi umpikujassa. Se hyvä asia, jonka viestistäsi poimin, on se, että käyt terapiassa - tai ainakin syksyllä kävit. Halusit kirjoittaa tänne ja kysyä tällä sivustolla käyviltä mielipidettä huolenaiheisiisi, mutta yhtä lailla terapeutiltasi olisi varmasti hyvä sitä tiedustella. Ehkä sinusta tuntuu helpommalta kirjoittaa nämä asiat tänne nettiin, mutta eikö toisaalta kuulostaisi helpottavalta, että juuri sinun elämääsi paneutuva ammattilainen kuulisi ne? Jos näin tarkasti jaksaisit terapeutillesi kertoa mieltäsi painavat asiat kuin aloitusviestissä ne esitit, olisit varmasti askelen edempänä hoidossasi.
Perheesi tilanne kuulosti minun korviini siltä, ettei ole mikään ihme, että se vaivaa sinua. Toisaalta olen iloinen siitä, että olet päässyt pois synnyinkodistasi, joka ahdisti ja edelleen ilmeisesti ahdistaa sinua. Toivon, että sinulla ja avomiehelläsi on luottamuksellinen ja turvallinen suhde, jonka ilmapiirissä molemmat teistä pystyvät olemaan omia itsejään kaikkine huolineen.
Uskon, että pienempien sisarustesi elämä huolettaa sinua paljon. Mietinkin, pystyisikö heidän kohdallaan estämään sen, että vaikeudet paisuisivat turhaan niin suuriksi kuin sinun kohdallasi väistämättä kävi. Jos itse tietäisin lähipiirissäni olevan perheen, jossa lapset ovat väkivaltaisen kohtelun (henkisen ja/tai fyysisen) alaisena, haluaisin ehdottomasti ottaa yhteyttä johonkin viranomaiseen tai muuhun asioihin puuttuvaan ammattilaiseen asian selvittämiseksi. Se tulisi ensimmäisenä mieleen, mutta toisaalta moneen kuvaamasi tilanteen kaltaiseen ongelmaan ei ole yksinkertaista ratkaisua.
Etsit vastausta siihen, miten löytää oma päätöksentekokyky. Siinä vasta kysymys. Joskus on todellakin vaikeaa sanoa, mitä tekee miellyttääkseen muita ja mitä taas omasta vapaasta tahdostaan. Toisaalta joskus on lähes välttämättömyys tehdä asioita, joita ei haluaisi tai jaksaisi tehdä - jos esimerkiksi jonkun pakkopullan kautta tuntee saavansa vastapalvelukseksi jotain kärsimisen arvoista. 😀 Mutta mainitsemasi ongelma varmasti vaatii itsetutkiskelua. Terapiassa kannattaisi varmasti puhua siitäkin - ehkä sinun kannattaisi ottaa tavoitteeksi se, että oppisit kuuntelemaan herkemmin itseäsi ja luottamaan omiin päätöksiisi. Sitähän sinä tunnut kaipaavan tällä hetkellä kovasti - sitä kohti sitten päivä kerrallaan?
Toivon sinulle voimia jaksaa täällä pienen ihmisen elämän pyörteissä! (Ihanan dramaattinen lause... mistäköhän minä tuon vetäisin... 😋)