Hei NinaHoo. Minulla on Triptyl-niminen lääke, on kai masennukseen. Sen, kun syön illala, en aamulla jaksa nousta sängystä ylös ja lisäksi on kauhea jano koko ajan. Isäni ei hyväksy lääkkeiden syömistä eikä varsinkaan sitä etten jaksa nousta ylös. Joka toinen ilta syön lääkkeen, joka toinen en. Eikä siitä kai sitten lopulta ole mitään hyötyä. Kun söin sitä vähän aikaa ihan säännöllisesti, en ajatellut itsemurhaa paljon ollenkaan. Nyt, kun on lääkkeen ottoilta, olen monesti aikeissa syödä koko purkillisen. Aamulla isä on huonolla tuulella ja enkä syö sitä seuraavana iltana.

Minä olen jonkun aikaa yrittänyt isälleni selittää minun olevan mielenterveysongelmainen ja minun tarvitsevan ammattiauttajaa. Kuten olen sanonut isäni on saarnaaja ja hän jaksaa minua kuunnella ja olettaa hänen ammattiavun auttavan. Huomenna olen menossa hoitoon ja isälle kerron vasta, kun olen siellä käynyt, siihenkin kertomiseen tarvitsen jonkun avuksi. Äiti jo asian tietää.

Heippa!

Mullon Optipar-lääkitys masennukseen ja annosta on nostettu 2 kertaa. 15-16t yöunet on yleisiä. Ja huonoina päivinä väsyttää päivälläkii. Jos joutuu heräämää aikasin, sitten on koko päivän puoliunessa. 😴 Normaali päivärytmi on hukassa, samaten ruokahalu. Jännittää miten poikaystäväni reagoi tähän kaikkeen. Tänään olin hänen luona ja olin kun zombie. Rohkenin kertomaan masennuksesta. Oli ihan pakko. Ja nyt tuntuu hyvältä kun kerroin. Toivon ettei hän jätä minua. Edellinen jätti...

Onko muilla kokemuksia että masennus, vai kenties lääkitys vaikuttais ajatteluun ja loogisuuteen? Musta mä teen asioita joskus ihan nurin päin ja sit keskittyy johonkii ihan epäolennaisuuteen, johon kuluttaa monta tuntia. Esim. just töissä.

T.NinaHoo

APUA!!

Nina Hoo...tuo teksti tuntuu omalta..itse olen 25-vuotias, ja tuntuu, kuin elämä olisi jo ohi.
Vaikea selittää. Kun en tiedä itsekään. Mitä enemmän tulee vuosia lisää sitä enemmän menee ajatukset solmuun.
Ja nyt tuntuu, että on vain ajan kysymys, koska en enään jaksa yrittää.
Ajatukset ovat yhtä isoa sekamelskaa päässä, ja arki tuntuu todella pelottavalta ja raskaalata.
Tällä hetkellä olen töissä kaupan kassalla, vaikka olen valmistunut ammattiin, enkä jaksa kohta sitäkään.
Olen töissä kömpelö ja hidas, en pysty ajattelemaan edes yksinkertaisia päässälaskutehtäviä. Tuijotan vain, enkä pysty tekemään päätöksiä, ihan arkiset asiat tuntuvat todella vaikeilta. Minulla on ollut myös itkukohtauksia, ja itken tosi usein ja olo on alakuloinen enkä jaksa paljoa hymyillä. Tuntuu ettei tunne itseään ja pelottaa niin hirveästi. Tällä hetkellä asun kotona ja haluaisin muuttaa, mutta en uskalla, koska pelkään niin paljon ja tiedän ,että en pärjää. Ihmiset nauravat tälle, ja sanovat että yritä, mutta he eivät tiedä, että ihan oikeasti yritän, mutta kun olo on niin sekava.

Minusta tuntuu, että en ymmärrä maailmaa, ja ihan tavallista ARKEA kun mun ajatukset ei kertakaikkiaan pysy koossa. Vaellan vain päivästä toiseen ja tunteet on ihan sekaisin, en edes tiedä, mitä ne ovat. Muutakuin syyllisyys, häpeä ja itseinho, ihmisiä olen alkanut pelkäämään.

Minua pelottaa. Haluaisin tavallisen arjen ja kyvyn olla iloinen ja onnellinen, kohta tätä tunnetta on kestänyt liian pitkään, enkä kertakaikkiaan jaksa. Jos menen pskykologille, hän tekee vain testinsä, eikä suostu kuuntelemaan MINUA ☹️

Hei taas. Olin viikonlopun sairaalassa, en kriisikeskuksessa. Menin hetkessä todella huonoon kuntoon, kun tein asioita itseni hyväksi isän selän takana. Sain uuden lääkityksen, nimeä en muista, kun minulla on niitä vain muutama kerralla pienessä pussissa. Lääkäri ei antanut enempää jotten kaikkia söisi kerralla.

Kyllä teidän juttunne sopivat hyvin minuunkin. Minulla on ollut väärä lääke ja liian iso annostus. Olen ollut omissa maailmoissa aina kun jaksoin olla hereillä. Isäni on minua yrittänyt saada auton rattiin, olen saanut paniikkikohtauksen, kun olen mielessäni sentäs järkeillyt etten ole lääkkeiden ansiosta ajokunnossa.
Nyt minulla alkaa olla tukihenkilöitä, on sairaanhoitaja ja lääkäri. Tapasin aamulla myös sairaalan sossun ja hänen kanssaan aletaan raha-asiat hoitammaan. Vielä epäröin soittaisinko seurakuntaa ja ottaisin sieltä jonkun ihmisen kenelle puhuisin saarnajaisästäni.

Kirjoitelkaa taas.

paulusj: on varmaan hyvä jos menet seurakuntaan puhuun isästäsi: he ehkä ymmärtävät paremmin, kuin tuollaisista yhteisöistä tietämättömät.
mullakin on sellaista, että tuntuu ettei hahmota asioita kunnolla, ei näe kokonaisuuksia ja hukkaa aikaa ihan pienen pieniin juttuihin, tai ahdistuu jo ennenkuin pitäisi mitään tehäkään ☹️

mua pelottaa, koska välillä tulee paniikki ettei tunne itseään ollenkaan. leijuu vaan, eikä saa otetta. yritän sinnitellä töissä, mutta en tiedä, miten jaksan.

Tuntuu että sitä elää ihan eri maailmassa kuin muu ympäristö. Olen suorittanut ammattikorkeakoulututkinnon, mutta en uskalla edes hakea töitä, "kunnon" töitä, vaan teen vain tuollaisia pieniä pätkiä, koska edelliset työt ovat päättyneet niin huonosti, että niistä on jäänyt kauhea kammo. Enkä ole oikeasti ollut laiska tms. on vain ollut melkein mahdotonta tehdä töitä.

En tiedä. kohta vaan alkaa usko loppumaan.

Tiitiäinen, jaan kanssasi tuntosi lähes 100%!!
Kerroit mm.
"Tällä hetkellä asun kotona ja haluaisin muuttaa, mutta en uskalla, koska pelkään niin paljon ja tiedän ,että en pärjää. Ihmiset nauravat tälle, ja sanovat että yritä, mutta he eivät tiedä, että ihan oikeasti yritän"

Itse en ole vielä ajatellut muuttaa pois (vaikka välillä se käykin mielessä), mutta tiedän myös etten mtk pysty siihen, enkä pärjäisi/jaksaisi yksin! Ja ylipäänsä monet muut asiat tuntuvat siltä, että haluisin niin kovasti tehdä jotain, sitä, mitä ennenkin, mutta en vain yksinkertaisesti pysty! Minulle ei ole naurettu,mutta on tavallaan vähätelty sitä pelkoa, mitä minulla on hyvin yksinkertaisia arjen asioiden suorittamistakin kohtaan!

"syyllisyys, häpeä ja itseinho, ihmisiä olen alkanut pelkäämään"

Voi todella!! Kun olin masentunut, eihän minun päähäni muuta mahtunutkaan! En halunnut oikein ajatellakaan mtn, kun tunsin, että alan tuntea syyllisyyttä,vaikka mistä! Irakin sotakin olisi varmaan olisi ollut kohta minun syytäni, jos olisin antanut itselleni sen mahdollisuuden! Sitä todella häpesi kaikkea itsessään, eikä osannut kyllä nähdä itsessään mtn hyvää!! Olin vain niin kuvottava kaikin tavoin! Ja tuo ihmispelko!! Se vaivaa oikeastaan vieläkin hieman liikaa😞!! Liian paljon, että en pysty vielä menemään bussilla yksin, menemään kauppaan yksin, tai näkemään ystäviäni ☹️ Se on tosin alkanut hieman helpottamaan, mikä on askel parempaan😉!

"Minua pelottaa. Haluaisin tavallisen arjen ja kyvyn olla iloinen ja onnellinen, kohta tätä tunnetta on kestänyt liian pitkään, enkä kertakaikkiaan jaksa. Jos menen pskykologille, hän tekee vain testinsä, eikä suostu kuuntelemaan MINUA"

Ajattelin juuri noin erit. ennen kuin pääsin hoitoon!! Halusin niin, että kaikki muuttuisi normaaliksi, ja ahdistus lakkaisi, mutta psykologille meneminen oli ehdoton ei!! Minulla oli todella huonot kokemukset lukio psykologistamme, ja tiesin, ettei se mtn auttaisi joten... kun en yleisenterveydenhuollon piiriin päässyt, pääsin onneksi yksityiselle (kiitos rakkaan äitini avun!), ja käyn siellä edelleen!

"en uskalla edes hakea töitä, "kunnon" töitä
Enkä ole oikeasti ollut laiska tms. on vain ollut melkein mahdotonta tehdä töitä."

Minäkään en todellakaan ole laiska(!!!), mutta se töihin meneminen... En vain pysty!! En jaksaisi ajatella asiaa, mutta se vaivaa ja hieman stressaa minua!

Olen tuntenut ja tunnen edelleen näitä samoja asioita!! Voin hyvin ymmärtää, miltä sinusta tuntuu!! Ja siksi suosittelen lämpimästi, että menisit ammattiauttajan kanssa juttelemaan! Minua alkoi helpottamaan heti siinä vaiheessa, kun tiesin, että saan puhua jonkun kanssa näistä asoista, joka voi ymmärtää ja auttaa, ei vain leikkiä jotain maailmanparantajaa! Rohkene kysyä myös vanhemmiltasi taloudellista apua, jos et pysty itse sitä kustantamaan! Ota ihmeessä tämä askel eteenpäin, se voi olla parasta, mitä olet tehnyt itsellesi aikoihin!!

Voimia ja jaksamisia sinulle Tiitiäinen, ja muille samoja asioita läpikäyville!!
ps.Autat itseäsi ja läheisiä eniten, kun haet apua!! 🙂🌻

hei wei ja muut

eilen oli tosi huono päivä, ja tunsin itseni maailman paskimmaksi ihmiseksi. Tänäänkin itketti, mutta sain joitakin asioita hoidettua, mm. palkka ja laskuasioita. Mietin myös avun hakemista, mutta en tiedä.

Tällä hetkellä motivaationi on mies, jonka olen tavannut. Seurustelin aikaisemmin kolme vuotta, mutta se oli jotakin harhaa, en ollut ollenkaan rakastunut. Tapasin nykyisen poikaystäväni kuukausi pitkän suhteen jälkeen. Se oli niin toisenlaista. Taisin rakastua ensi silmäyksellä. Ja nyt pelkään menettäväni hänet. Tällä hetkellä tiedän varmaksi vain että rakastan häntä- tuntuu tosi hyvältä myöntää se. Se on niin outo tunne, ja itsestään selvä. Sen vain tietää, vaikka en ole tuntenut häntä kuin kuukauden, ja haluan rakentaa jotakin hänen kanssaan. Tällä hetkellä se tuntuu olevan ainut motivaatio eteenpäin. Kun hän tulee takaisin reissaamasta, minä olen kunnossa...kuulostaako oudolta. No, siltä se tuntuukin, ja myös todella hyvälle.

no, jokatapauksessa. Ajatukset harhailee muuten todella paljon. Jospa koittaisi saada itsensä liikkeelle huomenna, kun on sentään vapaa päivä
Voimia kaikille🙂🌻

Hei taas. Nyt en osaa oikein mitenkään teille antaa vertaistukea, teidän juttunne kuullostavat niin minuun itseeni sopivilta etten pysty muuta kuin jatkamaan juttujani. Kyllä niistäkin voimaa saa, kun huoma ettei ole yksin.

Minulla oli eilen uhkarohkea päivä mikä ei sitten johtanut mihinkään. Illalla oli sitten todella huono olo, uusi lääke auttoi ja nukuin yön hyvin ja aamulla heräsin ajoissa. Eilen päivällä suunnittelin alkavani isälle perusteleen Raamatun lauseilla kuinka minulla on oikeus olla oma itseni mutta silti haluan pitää myös isän ja tulla kotiin milloin haluan. Se ajatus hiipui pois enkä sitä enää ajattele. Raamatun lauseilla isäkin puhuu usein, kun haluaa olla oikein vakuuttava ja tavallaan lyö minulle luun kurkkuun, kun en uskalla vastaan sanoa.

Minun pitää nyt soittaa seurakuntaan ja saada sieltä tukea, muu ei enää auta. En kuitenkaan hyväksy, että minusta käytetään uskon uhri nimitystä. Minulle on usko tärkeä, oma seurakuntani myös mutta haluan itsenäistyä omaan tahtiini, tehdä omia päätöksiä enkä aina ajatella käykö tämä päätös myös saarnaajaisälleni.
Kerran jo melkein soitin mutta sain paniikkikohtauksen ennen puhelun yhdistymistä. En ole paljon huomannut poikien saavan tälläisia kohtauksia, olen niitä pitänyt tyttojen juttuina. Ja olettanut sen tulevan estetyksi,jos vaan ottaa itseään niskasta kiinni. Mutta eihän se näin olekaan, paniikkikohtaus tulee ja en sitä pysty estään vaikka kuinka yrittäisin valmistautua kohtaukseen.

Onko teillä mitään keinoa miten selviintyä vaikeasta tilanteesta ilman paniikkikohtausta?

Olen huomannut, että minulle käy niin, että ajatukset alkavat kiertää kehää. Tai ovat kiertäneet jo vuosia 🙂..hehe..
Mutta kuitenkin, tuntuu että ei kuule eikä näe mitään, eikä pysty millään saamaan jostakin tilanteesta otetta. Sitten alkaa itkettämään ja saatan saada niitä itkukohtauksia.En oikeastaan osaa selittää

Junnaan vaan paikallani, ja mietin miljoonia asioita yhtäaikaa saamatta sitten mitään todella aikaiseksi. Ja iskee paniikki, vaikka koitan miettiä loogisesti ja saada päähäni, mistä on kysymys, en tajua, joka aiheuttaa sitten vielä enemmän paniikkia. Esim: eksyn helposti, unohtelen asioita, välillä tuntuu, että en tajua ollenkaan lukemaani jne. Näitä itkukohtauksia olen saanut koulussa, työharjoittelussa, bussissa, kaupassa, juhlissa, jopa ulkomailla...ja tuntuu että missään ei ole mitään järkeä ☹️

Pahimpina hetkinä mietin viiltelemistä tai ihan mitä vaan, ja silloin yleensä helpottaa. Tästä asiasta on tullut arkipäivääni, enkä tunnista enään itseäni, vai olenko koskaan tunnistanutkaan. Nykyään ajattelen enemmän, että elämäni on jo ohi. ☹️ ☹️

Hei Wei, ja kaikki muut!

Sairasloma loppuu torstaina... puhuin töissä mun esimiehen kanssa, ja se sano että voin tulla kokeilemaan työntekoo. Kerroin et voimat on mitkä on ja et väsyttää. Puhelusta lähtiin on ahdistanut ja rintaan koskee. Elän tätä päivää enkä huomisesta tiiä... tää on vaan tällasta...

paniikkikohtaukset on hirveitä. lääkitys autto aluks mutta nyt tuntuu että niiden takii en pysty pian menemään kauppaan. Väsyttää... perjantaina enne töitä on aika lääkärille. Se pitää mut jotenkin kasassa, et on ehkä jotain toivoo. Toivon että Wei pystyt hakee apua!🙂👍 se antaa toivoo ja auttaa kun saa puhua jolleki pahasta olostaan. Mullon nyt samalla aikaa ahdistunut olo, kun työt alkaa, ja toiveikas, mun ystävä tulee tänään 400km päästä käymään ja ruokahalu ón parantunut.

Kirjoitellaan, ja voimahali kaikille🙂👍 tajusin äsken että meistä jokainen on vaan nii ainutlaatunen... vitsi että kuulostaa kliseeltä😝

Hei Wei!

Puhuin viime viikolla sairaanhoitajan kanssa just tosta samaísesta asiasta, kun ei vaan pysty menee mihinkkään(ja jos menee vaik kauppaan tuntuu et ihmiset tuijottaa), ei koe itteään tehokkaaksi jne. ja tunsin itteni sen takia inhottavaks ja laiskaks. Se sano, ettéi se todellakaan ole laskuutta tai saamattomuutta, vaan että on tavallaan niin väsynyt paniikkikohtauksista, yrittämisestä, huonosta olosta jne. että täytyy pysähtyä, levätä ja antaa ittelle armoo.

Haluisin kans tietää mikä hoito tai lääke tois apua paniikkikohtauksiin.

T. NinaHoo

Heippa vielä Tiitiäinen!!

Mä toivon että jaksat hakee apua! 🙂👍 Mullon just samoja oireita ku sulla! Kuvaisin itteeni käveleväks zombieksi. Mä menin ihan ekaks puhuu terv.keskuslääkärille.

T.NinaHoo

Tiitiäinen kirjoitti 29.08.2006 klo 14:34:
Nykyään ajattelen enemmän, että elämäni on jo ohi. ☹️ ☹️

Olen saman ikäinen kuin sinäkin, ja ajatukset ovat taannoisen eron (tyttöystävä jätti hankalan poikaystävänsä, eli minut) jälkeen olleet samanlaisia. En tiedä, mikä minua kiskoo vielä eteenpäin. Viime päivinä olen ruopannut pohjaa vielä tavallistakin syvemmältä. Jos on olemassa vielä pahempaa oloa, en halua tietää siitä. Mielessä ovat käyneet sekä kuolema, että sairaalaan hakeutuminen, ja molemmat ovat olleet varsin lähellä. Kaverit ovat olleet tukena, mutta aika pohjalla ollaan vaikka mitä tekisi. Aivot ovat ihan lukossa, tiedä sitten onko jotain jo ihan lopullisesti hajonnut. Velvollisuudet painavat päälle, ja niiden suorittaminen on enemmän kuin hankalaa.

Tuskin osaan oloasi parantaa, mutta sen tiedän, että jos olosi on lähellekään samaa kuin minulla, se ei ole mukavaa. Ei ollenkaan. Toivottavasti jaksat.

Hei kaikille!

Olen kärsinyt lievästä masennuksesta luultavasti useamman vuoden, mutta pahin aika alkoi vuosi sitten. Olen puhunut aisoistani monen ihmisen kanssa, mutta en ole uskaltanut puhua "kohtauksista", mitä tulee nykyään useammin.☹️

Esim. koulussa ollessani (olen lukiossa), joskus tunneilla tulee hirveä olo, pahoinvointia, päänsärkyä ja milloin mitäkin. Itkettää ja tekee mieli vain lähteä pois. Tuntuu, että silloin kun tulee tämä olo, en pysty ollenkaan tilanteen tasalla, tulee panikki kun en osaa mitään ja en voi puhua kellekään. Onko tällä jotain tekemistä paniikkihäiriön kanssa? En tiedä ko. asiasta paljoakaan, mutta se vaivaa.
Kiitos, jos joku jaksaa vastata!

Hei kaikki taas 🙂

Jotenkin sitä toivoo voimia teille kaikille. Annielle voisin sanoa, että itselläni oli ihan samanlaisia olotiloja koulussa, varsinkin ammattikorkeakoulussa. Olin ihan pihalla, enkä saanut otetta ollenkaan elämästä. Vieläkin on todella vaikeaa. Tänä aamuna heräsin tosi kamalaan oloon: elämä ohi, elämä ohi. Sitten vaan ravistin päätäni ja komensin itseäni: Tuollaisia et sitten puhu ollenkaan. Kumma kyllä se auttoi, sain uudestaan unen päästä kiinni, ja ajtukset katkesivat ihan kokonaan.

En tiedä vielä siitä avun hakemisesta, kun tuntuu, että tällä hetkellä olo on parempi. Ei ahdista ollenkaan niin paljoa. 11. syyskuuta alkaa koulu, jonne haluaisin, ja sitten mahdollisesti muuttaisin pois kotoa. Takerrun tuohon koulu ajatukseen, kun tuntuu, että muuten ei pääse mihinkään. Teen sen välttämättömimmän eli työt, ja lopun aikaa olenkin sitten ihan pihalla.

Raha-asioitani olen oppinut hoitamaan jo vähän paremmin. Luojan kiitos. Kaikki vain tuntuu niin vaikealta. Ja sitten oma rakas on niin kovin kaukana ja kaipaan häntä valtavasti