hop 15.10.2007 klo 22.44
Olen täällä ensimmäistä kertaa, ja joo siinä tilanteessa että ei tiedä mitä tekisi. En oikein tiedä mistä pitäisi aloittaa...ehkäpä siitä että viimeiset kaksi kuukautta ovat itsemurha-ajatukset pyörineet päässä joka päivä, viimeisen kuukauden aikana lähes koko ajan, ainut mikä auttaa on se kun vältän itseäni täysin....haaskaan aikaani katsomalla telkkaria tai puhumalla puolitutuille kenestä en piittaa...niiden kanssahan on niin helppoa teeskennelläy olevansa joku toinen. Samalla se aina raivostaa minua, koska vaikka joskus on ihanan vapauttavaa biletää, niin tiedän että se ei ole oikeasti minä, ja siksi tuntuu sen jälkeen vielä kurjemmalta. Minusta tuntuu siltä että en pysty elämään itseäni, mutta möes teesekentelussa en halua enää elää koska se on typerää ajan haaskausta. Miksikö en pysty elämään itseäni? Uskon että jos tietäisin sen en olisi nykyisessä tilanteessani. Aina kun ajattelen itseäni, siis todellista itseäni, ei sitä mitä esitän, laskeutuu päälleni loputon pimeys kuin märkä peite. Ja en tiedä miten sen alta pääsisi. Sellaista on mulla ollut noin kymmenen vuotta, mutta se muuttu aina vaikeammaksi ja kauheammaksi. Päätin jo aikoja sitten että se ei ole mitään mitä pystyn välttämään, koska se on osa minua. Luulen että sen kanssa pystyy elämään vain jos sen voi ilmaistaa tai jakaa jonkun kanssa. Kirjoittaminen joskus auttaa, olen yrittän piirtämistäkin, mutta aina tuntuu että en pysty ilmaisemaan sitä kaikkea kun sitä on loputtomasti ja se tuntuu miljoona-tahoiselta kun sitä yrittää analysoida. Olen yrittänyt palasia siitä jakaa kavereiden kanssa, mutta kun tuntuu että toinen ei ymmärrä niin ei oikein haluta sekin. Asiahan on siinäkin että itseni tutkiminen tuntuu niin kivuliaalta että en edes kehtää avata todellista itseäni enää kenellekään, koska jos se toinen ei ymmärrä tai ei pysty antamaan mulle sitä tukea mitä sillä hetkellä tarvitsen niin olen vain muutanut asiaa huonommaksi.
Tiedän itsekin että se on typerää, en pidä itseäni tyhmänä tai rumana. Oikeasti pidän itsestäni sellainen kun olen. Ja mä olen ylpeä siitä millainen mä olen. Tietty joskus tuntuu että toisilla ihmisillä on sellaista mitä haluaisin, mutta en kadehdi toisten ihmisten elämiä, en halua ja en usko että edes pystyisin elämään niin kuin keskiverto ihminen. Siksi on tämä kaikki myös niin turhauttavaa, koska minun pitäisi olla onnellinen kun olen onnellinen itseni kanssa, tiedän kyllä että niin monet ovat tyydymättömiä itseensä. Vaikka olen aika analyyttinen ihminen olen ajatellut itsestäni vaikka kuinka paljon mutta en silti pysty ymmärtämään tätä synkkyyttä...se on nimetön ja kuitenkin tiedän sen nimen, se on muodoton ja kuitenkin näen sen kaikessa, se on naamaton mutta se tuijotta minua tauotta.

Tietty kun tulee sellaisia ongelmia että ei jaksa tehdä tavallisia asioita ja sitten joskus taas haluaa tehdä kaikkea kerrallaan niin se vaikuttaa kaikkea elämässä. Vaikka lupaisn itselleni yrittää käydä paria kurssia niin luovutin jo kolmannella viikolla. Yliopiston ensimmäinä vuosina oli mulla tosi hyvät tulokset, mutta sitten en vaan pystynyt käymään luoennoilla. Vaikka aloitin 10 kurssia sain arvosanan kolmesta. Ongelmana se että en pystynyt istumaan paikalla puoltoista tuntia, kun päätin mennä niin piti taistella paniikkikohtauksia ja kummia impulsseja vastaan (nauramist ja huutamista ja pöydällä siesomista). Kaikki tuntui luennoissa niin typerältä. Opettaja puhui typeryyksiä ja opiskelijat kertoivat vain itsenäänselvyyksiä. Pian en enää käynnyt luoennoilla kun se tuntui ajan haaskaukselta ja hermoja kuluttavalta. Koska en ole koskaan oiken ymmärtänyt rahan arvoa on velkojakin ja kun ei jaksa etsiä töitä (tai luovatan heti sen jälkeen kun eka yritys ei saa tulosta) niin siitä tulee lisää paineitä mitä en juuri kaipaa.

Olen ajatellut itsemurhaa aiemminkin, mutta silloin olen pystynyt ajattelemaan sen pois. En enää. Kysymys ei ole siinä etten halua elää. On tosi paljon asioita mistä todella nautin, vaikka kirjallisuus ja musiikki ja luonto. Siksikin vihaan tätä mielitilaa kun tuntuu että se on ottanut multa pois kaikki nautinnot. En pysty enää lukemaan kun en pysty keskittymään mihinkään tekstiin (siksi muuttui koulukin niin vaikeaksi), musiikista on joskus vielä vähän apua, kuten luonnostakin, mutta kaikki mitä näen tai kuulen on uusissa sävyissä...eikä ne ole hyviä sävyjä. Minulla on syitä elää, mutta tuntuu siltä että syy kuolla vakavoituu päivä-päivältä.

Kun on masennusta sanotaan aina että pitäis puhua siitä läheisille. Siksihän oon täällä että ei oikein pysty puhumaan kenellekkään. Asun vanhempieni luona, mikä pahentaa asiaa, mutta ilman töitä ei oo valintaa. He eivät luule että minussa on mitään vikaa. Olen yrittänyt kertoa heille aieminkin ja myös pari viikkoa sitten, mutta en koskaan pääse selittelyssä kovin kauas kun he eivät usko minua. Olen niitä ihmisiä ketkä peittävät sisäisen myrskyn ja masennuksen vitsailemalla ja nauramalla. Se ei ole kyllä täysin väärä kuva, koska näen elämässä paljon ennemmän komiikkaa kuin muut ihmiset, joskus liiankin paljon kun nauran silloin kuin pitäisi olla vaiti tai surullinen. Tämä kaikki pahentaa asiaa koska he eivät tiedä miksi jotkut pikkuasiat voivat raivostaa minua. Olen jo vuosia ollut herkkä äänille, mutta ikävä kyllä vanhempani ovat ihmeen ääneikkäitä. Tuntuu itsekin typerältä, mutta mä saan usein (monta kertaa viikossa) paniikkikohtauksia erilaisista äänistä, erityisesti kotona (jossa haluaisin hiljaisuutta). Korvatulpat eivät auta....tuntuu siltä että ainoa pääsy on korvien repiminen päästä ja jonkun terävän asian tunkeminen korvaan....

En ole edes kertonut vanhemille että en enää käy kursseilla, tiedän kyllä että joskus se pitää tehdä, mutta siitä tulee niin paljon melua ja sitten mitää selitellä niille ja ne eivät kuitenkaan usko mitään ja ei edes haluta puhua niille. Vaikka haluaisin vaan nukkua tai lojua sängyssä, teeskentelen kolme kertaa viikossa meneväni luoennoille...käyn joskus istumassa kirjastossa tai kävelemässä kaupungilla tai metsässä...turhauttavaa mutta tuntuu helpommalta kuin yrittää selittää vanhemmilleni että en vain pysty käymään missään eikä tekemään mitään.

Mulla on yksi kaveri jonka kanssa tulin läheiseksi aika nopeasti kun molemmat tunnetiin että meillä on yhteys. Tunsin että olisi ehkä aikaa muutta tapojani ja yrittää avata itseni täysin toiselle ihmiselle (ensimmäistä kertaa elämässäni...). Ikävä kyllä hän ei reagoinut niin miten olisin halunut, hän oli samassa tilanteesa kun minä. Hänkin halusi etää joku todella etsisi ja löytäisi hänet ja auttaisi häntä elämään...niin minäkin...olimme molemmat liian itsekkäitä ja ylpeitä. Kerroin hänelle kaikenlaista itsestäni, siitä pimeästä puolestani, asioita mitä en koskaan ole kertonut kennellekään, kun mulla on ollut menossa vaikein aika elämässäni. Hän on taas toipumass, hänellä on uusi työpaikka ja sellaista, nyt tuntuu että olen menettänyt hänetkin ystävänä kun kerroin hänelle kaikenlaista huonoa kun hän yritti aloittaa uutta positiivista elämää. Hän on ainoa jolle kehtaan kertoa itsetuho haluistani koska hän on aino tuttuni joka ymmärtää sen koska hän on käynyt sen itsekin läpi. Nyt en halua kertoa hänellekään vaikka tilani huononee päivä-päivältä. Vaikka hän ei sano sitä tiedän että hän ei halua tietää mun pimeydestäni enää koska hän haluaa unohtaa sen osan hänestä itsestään.

Mutta on muutakin kun tuo pohjaton synkkyys...vaikka näen joskus sellaista pimeyttä mitä toiset eivät tunnu näkemään, näen myös sellaista kirkkautta mitä toiset eivät tunnu huomaavaan. En tiedä miten tätä oikein kuvailla, ainakin euforiana. Itse tuntuu että se on lähellä lapsellista riemua kaikesta, maailmasta. Sanoisin että se on syy miksi olen vielä elossa, koska kun olen iloinen olen todella ILOINEN...tuntuu siltä että olen pilvessä vaikka en käytä huumeita. Tuntuu siltä että aivo toimii vihdoinkin kunnola kun näen kaikenlaisia yhteyksiä asioissa millä ei pitäisi olla yhteyttä. On aika kummia juttujakin, en sanoisi niitä hallusinaatioksi...ne eivät ole asioita mitä näen tai kuulen...ne on sisäisiä tuntemuksia, kuin näkisi näkymättomalla silmällä tai tuntisi olemattomilla sormilla. Itselleni tuntuu että tämä pimeys ja tämä kirkkaus ovat syitä miksi tunnen olevani toisenlainen melkein kaikista ihmisistä, koska niiden välityksellä saamani henkilökohtaiset kokemukset ja sensaatiot ovat muovanneet persoonallisuuttani, ideoitani ja tunteiteni syvyyttä (olen aika emotionaalinen ja intensiivinen) ja sen kautta sitä miten ajattelen, mitä odotan maailmasta ja miten käyttäydyn. Toisten ihmisten kanssa on usein sen takia vaikea olla, kuulen usein sitä että olen mukama 'outo', ja toisten kannsa on joskus lähes mahdoton puhua. Ne ei ymmärrä usein sitä mitä puhun ja joskus edes sitä mistä puhun. Seurauksena se että seurassa pitää puhua siitä mistä toiset puhuvat, mutta minusta on se usein tylsää kun se on asoista mistä mä en ole kiinnostunut ja sellaista mitä mä olen kuullut jo tuhat kertaa.

En tiedä missä tilassa hermoni ovat....koska olen ollut teeskentelijä jo vuosia pystyn melkein aina pitämään raivo- ja paniikkikohtaukset sisälläni...ainakin nii kauan että pystyn menemään jonnekin jossa voin olla yksin. Joskus tuntuu että päivä menee aika hyvin ja sitten tapahtuu jotain ihan merkityksetöntä - vaikka jotain pientä menee rikki tai en löydä jotain etsimääni - jonka seurauksen aromahdan täysin ja itken vaikka puoli päivää ilman selvää syytä.

Keväällä ajattelin yrittää ja varasin ajan psykiatrille kun oli tosi huono fillis kaikesta. Mutta sen sain vasta monta viikkoa myöhemmin. Olisin mennyt mutta en uskaltanut, varmaan pelosta siitä että ne tekisivät jotain jota en halua tapahtuvan. Joskus tuntuu että olisi parempi jos aina tuntuisi yhtä huonolta, sitten ehkä pystyisi etsimään apua, aina kun on vähän parempi olo niin tuntuu että pystyy ilmankin apua elämään. Mutta se ei ole totta koska kun olen taas maassa niin ajattelen että olisi pitänyt tehdä jotain kun pystyin haluamaan hankkia apua ja välittämään itsestäni. Ei sekään auta että pitäisi soittaa ja pyytää apua...ja selitellä mikä ongelmana kun en itsekään tiedä, en ole koskaan tykännyt puhelimessa vieraiden kanssa puhumisestä...olen kyllä ajatellut tehdä sitä mutta en pysty. Miksi avun saanti on niin vaikeata???

On yksi paikka missä olen melkein aina onnellinen, unissani. Vaikka näenkin joskus painajaisia, ne eivät ole koskaan pelottavia niin syvälläni kuin tämä pimeys. Mutta se ei ole ainoastaan pääsy pimeydestäni, mutta unissani aina tuntuu minusta siltä että voin olla todellinen itseni, koska unissa ei ole typeryyttä nimellä 'todellinen maailma'. Uneni ovat aina ollut täynnä värejä ja muotoja ja transformaatioita ja ideoita...tietysti kaikki aivan mahdottomia hereillä olon versiossa maailmasta...mutta se kaikki on minusta niin loogista ja todellista että uneni tuntuvat todellisuudelta, ja 'todellinen maailma' fantasialta koska se minusta usein logiikaton ja mahdoton ymmärtää. Uneni ovat aina täynnä sitä ihanaa kirkkautta, lapsellista riemuani ja rakkauttani maailmaa kohti ja fantasiaa kaikissa mahdollisissa ja mahdottomissa muodoissa. Joo, olen selvästi haaveilija...etenkin kun pystyn olemaan niin iloinen/onnellinen omassa päässäni kunhan 'todellinen maailma' pysyy loitolla

Anteeksi kun tästä tuli niin pitkä....mutta jos pääsee alkuun on vaikeaa lopettaa...kiitos jos joku jaksaa lukea loppuun ja vaikka kommentoida.

Ohhoh, miten paljon taas jonkun tarina on omani kaltainen... En osaa sanoa omasta tilanteestani oikein mitään, mitä ei sinun tilanteessasi olisi. Paitsi että käyn psykiatrilla. 😟 Olen itse vasta lukion toisella, pieni tyhmä poika siis olen. Älä loukkaannu, mutta haluaisin sanoa, että uskon todella vahvasti, että sinullakin on (lievä) Aspergerin Syndrooma, kuten minulla. Omissa maailmoissa viihtyminen, aistiyliherkkyys, jonkinasteiset raivokohtaukset/itkukohtaukset... Luultavasti sinulta löytyy muitakin AS:n "tauti"kuvaukseen sopivia luonteenpiirteitä. Masennuskin on tietääkseni yleisempää AS-ihmisillä. Kannattaa jostain etsiä tietoa aiheesta ja esitellä asiaa läheisillesi, jotta heidän olisi helpompi ymmärtää ja he voisivat suhtautua kaikkeen mahdolliseen paremmin. Opiskeluvaikeuksissakin voi helpottaa, jos oppilaitos tietää AS:sta, tietääkseni erikoisjärjestelyjä tehdään paljonkin asp. syndroomaisille, esim. suuren ryhmän aiheuttama ahdistus otetaan huomioon hyvin jne. Eniten AS vaikuttaa arkielämään! Aivan perusasiat voivat helposti epäonnistua tai jäädä tekemättä, eikä se ole laiskuutta tai muuta vastaavaa, kuten ulkopuolinen helposti ajattelee.

Suosittelisin myös psykiatrilla käyntiä, ei se välttämättä paljoa auta, mutta apu se on pienikin. Ehkä paras keino auttaa olisi kuitenkin ihminen, joka ymmärtää miltä sinusta tuntuu, joka on kokenut samaa, ja joka haluaa kuunnella ja kertoa että ongelmista pääsee yli, tai haluaa vaihtaa kokemuksia jatkuvasti, ehkä elää rinnallasi.

Jos haluat pitää yhteyttä tai kysellä lisää AS-asioista tai mitä vaan, niin voit laittaa sähköpostia osoitteeseen: battlegear0@gmail.com

Jatkoja, jaksele! 🙂🌻