Onko elämässäsi tapahtunut jokin muutos puolen vuoden aikana, jolloin olet ollut masentunut? Olisiko se voinut vaikuttaa masentumiseesi ja itsetuntosi huononemiseen?

Masennuksesta ei yleensä pääse eroon vain hauskaa pitämällä. Paraneminen voi vaatia sen, että elämäntilanteessa tulee muutos parempaan. Myös terapia ja lääkitys voivat olla tarpeen. Masennusta voi helpottaa ajatelemalla itsen ja oman elämän positiivisia puolia. Tee vaikka jokin lista, johon kirjaa positiivisia asioita. Voit lukea sitä aina huonoina hetkinä.

Masentumisesi ja ahdistuksesi kuulostavat siltä, että niihin pitäisi saada hoitoa. Suosittelisin lääkärille, terveydenhoitajalle tai koulupsykologille menemistä.

Moi, uskon tietäväni miltä susta tuntuu. Mulla on ollut noin 7 vuoden ajan aivan järkyttäviä mielialan vaihteluja, enimmäkseen negatiivisia masennus ja ahdistusfiboja. Tuleeko sulla koskaan oikeen sellanen inho itteensä kohtaan, ettei kestä itteensä? Mulle tulee niitä, ja mielestäni vähän turhankin usein. En onneks ole väkivaltainen muita enkä itseäni kohtaan, just tässä mietin että ihme ku en oo itteeni koskaan satuttanut. Elän parisuhteessa (n.1,5v seurusteltu ja 9kk asuttu yhdessä) ja mietin aina noissa itseinho-kohtauksissa (usein sanon sen myös ääneen poikaystävälleni) että kuinka se kestää mua ku itekää en aina kestä? Välillä huudan ja raivoan ku mikäki hyeena, yleensä kyl aiheesta, mut ongelmana on se että mun mieleen kasaantuu aina monta asiaa jotka paisuu sielä ja sit ne räjähtää sieltä huutamisen kautta poikaystävälleni. poikaystäväni lisäks mun sisko joutuu kärsii tästä mun nolosta ja mielestäni lapsellisesta tavasta (joka on opittu oikeesti omalta äidiltä). Mä en kuitenkaa ite kestä jos mulle huudetaan. Mulla on taustalla läheisen ihmisen vakava masentuminen 7v. sitten, mistä tää mun kaikki paha olo sai alkunsa. Olin myös vuoden päivät suhteessa hyvin masentuneeseen, manipuloivaan narsistiseen jätkään, jonka jälkeen meni 2v että sain "rakennettua itseni uudelleen". Eli aika rankkoja asioita taustalla... Mulla oli sosiaalisten tilanteiden pelkoakin, jonkin aikaa niin pahana että lintsasin koulusta kun ahdisti niin paljon. Minulla ei myöskään ole koskaan ollut hyvät ja lämpimät välit äitini kanssa, eikä hän ole koskaan ymmärtänyt ongelmaani vaikka olen asiasta hänen kanssaan yrittänyt keskustella.
Nykyinen poikaystäväni on todella ihana ja kunnollinen kaikin puolin, pelkään vaan ettei hän kohta enää jaksa ja välillä tulee myös fiilis, että "mitä väliä vaikka jäisinki yksin, ainakaan en olisi riesana kenellekään". Mulla tosiaa myös toi, että mun fiiliksen saa pilattua tosi helposti ja yleensä sitä ei saa nostettua sen jälkee enää mitenkää. En pysty lopettaa "liikaa ajattelua" ja päästämään negatiivisesta fiiliksestä irti. Se on tosi raskasta.
En tiedä, auttoiko sua mitenkää tämä kirjoitus. Toivottavasti tästä olis ees jotain hyötyä.