Mainia potilas en ole, mutta vastaan nyt kuitenkin.

Kai siihen on syynsä, että rajoittavat tekemisiäsi. Ehkä se auttaa. Tai ainakin sinun kantsisi hetki kokeilla rauhassa olemista, ja katsoa sitten, että tehosiko.

Pahalta kyllä tuntuu, jos et saa htään mitään tehdä. Koita nyt keksiä itsellesi jotain sallittua tekemistä, mistä voisit nauttia.

minun äitini taisi mania tappaa. ei mullakaan sitä itselläni ole vaikka välillä pelkään, että on. jos haluat lukea mitä olen äidistäni kirjoittanut, niin olen sen kirjoittanut tuonne aikuisten puolelle, otsikkoón ja en mie muistakaan. jotain, että kaksisuuntaiset jne..

minulla teki pahhaa kun äidillä oli vauhti päällä. ykskaks se saattoi aamulla sanoo, että lähetäänkö Pariisiin, silloin mua vietiin ja lujaa pois sen läheltä. yritin sille selittään, että mulla on kokeet, en mie nyt perhana soikoon lähe sun kaa Pariisin. se vaan vauhin hurmassa alko pakkaan laukkuja. sitten, kun sille tuli se toinen vaihe---mikä lienee nimi---sitten se vaan mähösi sängyssä.

sun pitää hakea itsellesi joku tukihenkilö joka sun vauhtia hidastaa, ei sitä yksin kannata yrittää olla.
piruko mulla on tylsää yksinäni.

siis mie kyllä viihyn yksinäni mutta en tällaisessa paikassa missä ei saa minneen mennä eikä ole koiria. vanginvartija on tiukkana. enkä tavallaan ole yksin, kun sitä pitää välillä viihdyttää pelaamalla sen kaa pelejä ja puhumalla.

maniassa kielletään aktiviteetti siksi, kun tukihenkilöt tietävät, että kohta tulee se mähövaihe. Jos maniassa on annettu mennä niin lujaa ku haluaa, niin mähövaiheessa ihminen kärsii vaan huonoa omatuntoa ku eilen jaksoin, tänään ei. sillä olisi oikeus olla sängyssä ihan hyvällä omallatunnolla mutta se vaan miettii kokoa ajan, että sinne jäi kaikki menot ja siivoamiset ym. eikä se maniakaan nyt ihannetila ole, ei ole normaalia haluta siivota, juosta ympäriinsä pitkin kyliä.

esmes mun äiti on hyvä tapaus.silloin ku se, eli en tietänyt maniasanaa, se oli tuuliviiri. jos oisin tietänyt, oisin kyllä jonkun vauhdinpysäyttäjän meille hommannut. Mun äiti oli täynnä sitä Pariisia, koska se oli siellä ollut onnellinen isä kanssa. maniassa se vaan siitä puhui, puhui lakkamatta, vissiin se siellä aina välhiin piipahtikin. kun tuli mähövaihe, niin se vaan murehti sitä, kun sängyssä vaan mähöö eikä jaksa ees muistaa onnellisia aikoja, eikä ees matkalaukkua pakata. jos mie siinä vaiheessa sille sanoi, että ois nälkä, että voisko ees ranskanperunoita ostaa, niin se nosti hirveen metelin, kun mie muka veistä väänsin haavassa. jos meillä olisi ollut tukihenkilö, niin se olisi voinut äitiä jarrutella ja sanoa, että on niinku normaalia, että syödään ranskanperunoita silloin tällöin mutta sun Pariisin matkat eivät ihan normaalilta kuulosta, eiköhän niitä rajoiteta.