Joskus käyn istumassa/itkemässä kirkossa. En tee mitään ihmeellistä, rukoile tai muuta. Istun vain ja joskus itken jos tuntuu siltä. Se rauhottaa.

Suhteeni uskontoihin on vähän monimutkainen.

Olin lapsena ja murrosiässä evankelisluterilaisessa uskossa. Perheeni ei ole uskonnollinen, mutta ala-asteen opettaja oli. Ruokarukoukset ja enkelisadut olivat ihan päivittäisiä alakoulussa, lisäksi pidin myös uskonnosta oppiaineena. Kävin seurakunnankerhoissa ja rukoilin iltarukouksen. Ilman sitä ei tullut uni. 🙂

Yläasteella meininki muuttui. Uskonnonopettaja otti minut silmätikukseen, eikä sitä ollut enää mukava opiskella. Rippikoulu (en käynyt leiriä) oli syvältä ja huonosti organisoitu. Lisäksi läheinen ystäväni oli hyvin vahvasti ateistinen. Oma uskonnollisuuteni kuihtui ja lopulta hävisi.

En nykyään tiedä, miten suhtautua uskontoihin. En kuulu kirkkoon ja lähipiirini suhtautuu uskontoon suurimmaksi osaksi negatiivisesti. Kuitenkin uskon _jollain tavalla_ johonkin suurempaan voimaan. Ja iltarukous palasi kuvioihin viime talvena – varmuuden vuoksi. 🙂