Minä en oikein osaa luottaa keneenkään paitsi muutamaan sukulaiseen. Äitiini en luota lähes ollenkaan. Rehellisesti sanoen luotan epäilevästi veljeeni, mutta muuten ei ole ketään kehen ei olisi ennakkoluuloja, että voisinko luottaa.
Tällä hetkellä ei ole ketään kenelle voisi kunnolla avautua asioistani. Osittain äidin ja veljeni takia olen ollut totaalisesti itsemurhan partaalla, mutta on tuntunut aina löytyvän joku asia minkä takia täällä vielä olen.
Epäilen, että juuri noiden asioiden takia tulenkin olemaan ikisinkku. Ei vaan uskalla ja pysty luottamaan ihmiseen.

Mulla on sama ongelma, oon menettäny luottamuksen ihmisiin. Petetty on monta kertaa, en oo siis ollu suhteessa vielä ollenkaan. Oon tällä hetkellä 24v, et on aikaa löytää joku tai sit ei.. Tuntuu, et ikisinkkuna ois parempi olla.. jotenkin tuo sitoutuminen muutenkin kammottaa mua 🤨

Onko tää semmosille jotka ajattelee että oikeasti helpompaa/vapauttavaa olla omasta tahdosta sinkkuna? (silleen ajattelin pitkään kun vähän oli erosta aikaa)
Vai sellaisille jotka ajattelevat että ei enään vaan pysty luottamaan miehiin/itseensä enään koskaan koska kokenut ja joutunut käsittelemään liikaa? (Sellainen olen ehkä nyt kun vaikeita asioita pystyy jo vähän kohtaamaan)

Ajatteletteko että luottamuspula on ollut aina toisesta osapuolesta johtuvaa vai koetteko että ihmissuhteet ei vain pelitä, Että aina vaan menee mönkään. Vai tunnetteko itsenne vain huonoksi.

Kiva että jotkut on vastaillut 🙂

Joo, itse olen ollut vuosia sinkku ja nyt on pari vuotta ollut todella hiljaista.
Seurustelin lukiossa, mutta jätin sen miehen. Minä olin liian nuori, ja minulla oli vahva hylkäämisen pelko, jota en silloin tajunnut. En tuntenut itseäni ja halusin itsenäistyä.
Halusin itsenäistyä osaksi sen takia, koska äitini ja isäni erosi. Äiti petti isää, ja aloittin nelikymppisenä villin sinkkuelämän. Ajattelin, että mieluummin teen sen nuorena.

Kirjoittelen päiväkirjaa tunteistani ja jotain tunnelukkoja on. Paljonkin. Hylkäämisen pelko on todella vahva, ja jotenkin rakastuminen tuntuu pelottavalta. En tiedä, haluanko parisuhdetta, vai enemmänkin sen ihastumisen tunteen.

Tämän vuoden puolella tajusin, että enhän minä edes usko rakkauteen. 23-vuotiaana.
Kyyninen.
Tämän yhden suhteen jälkeen olen lähes aina löytänyt kamalia miehiä, jotka kohtelee minua huonosti. En tiedä, millaista on hyvä kohtelu. Tarkoitan, että käyttävät minua vain seksiin ja eivät sitten soittele. Kaikki suhteet kulahtaa siihen, että muutaman kerran deittaillaan ja mies tekee oharit.. Aina.

Tiedän että on huono itsetunto. En vain tiedä, miksi löydän kerta toisensa jälkeen idiootteja. Nyt en ole kahteen vuoteen ihastunut kunnolla, sillä en halua tehdä aloitetta ja ajattelen, että se on kuitenkin idiootti... Mikäpä tässä yksin ollessa.

Tyttönen vaan kirjoitti 31.7.2015 10:27

Mulla on sama ongelma, oon menettäny luottamuksen ihmisiin. Petetty on monta kertaa, en oo siis ollu suhteessa vielä ollenkaan. Oon tällä hetkellä 24v, et on aikaa löytää joku tai sit ei.. Tuntuu, et ikisinkkuna ois parempi olla.. jotenkin tuo sitoutuminen muutenkin kammottaa mua 🤨

Aikaa olisi minullakin löytää joku, mutta aika hankalaa on, kun asuu pienellä kylällä niin ei täällä melkein ole kuin mummoja. Eikä ne oikein 26-vuotiaana houkuttele 😀
Osittain sitoutuminen pelottaa minuakin, mutta eniten, kun en ole varma millainen saattaisin itse olla. Joskus menetän hermot suhteellisen helposti. Paitsi ainakin töissä, kun vielä työpaikka oli niin siellä en melkein ikinä menettänyt hermoja vaikka asiakkailta saikin kuulla kaikenlaista tarinaa ja jopa henkeäkin uhattiin.
Ikisinkkuna oloa olen miettinyt, mutta osittain tekisi mieli kyllä lapsiakin saada.... mutta suurin kysymys on, että periytyisikö huonot puoleni heille. Silloin en varmaan toivoisi, että sellaisia tänne syntyisi.

Mä tykkään olla yksin, mut joskus sit aattelen, että ku joku ois rinnalla. Mut yksin on toisaalta helpompaa, ku saa tehä mitä haluaa..

abcd4 kirjoitti 31.7.2015 20:51

Onko tää semmosille jotka ajattelee että oikeasti helpompaa/vapauttavaa olla omasta tahdosta sinkkuna? (silleen ajattelin pitkään kun vähän oli erosta aikaa)
Vai sellaisille jotka ajattelevat että ei enään vaan pysty luottamaan miehiin/itseensä enään koskaan koska kokenut ja joutunut käsittelemään liikaa? (Sellainen olen ehkä nyt kun vaikeita asioita pystyy jo vähän kohtaamaan)

Ajatteletteko että luottamuspula on ollut aina toisesta osapuolesta johtuvaa vai koetteko että ihmissuhteet ei vain pelitä, Että aina vaan menee mönkään. Vai tunnetteko itsenne vain huonoksi.

Enpä tiedä onko tuollaisille. Eihän tähän ole taidettu erotella erikseen kummanko takia tai minkä takia luottamuspula on. Sen takia nyt miehenä arvelin tänne tulla höpöttämään omasta luottamuspulastani ihan molempiin sukupuoliin.
Itselläni ainakin se on ihan molemmista osapuolista johtuvaa.
Minulla ihmissuhteet pelittää ainakin ihan juttelu mielessä. Joillekin sukulaisille olen testinä saattanut kertoa asioita, että huomaisin jos ne kertovat niitä eteenpäin tai sitten ei.
Tunnen kyllä itseäni huonoksikin, koska on tullut niin paljon haukkuja ja kaikenlaista mm. omalta äidiltäni vaikka kaikkeni olen olevinaan hänen eteen tehnyt. Yhdessä vaiheessa elämääni jouduin elättämään äitini/veljeni ja itsenikin.

hopeful23 kirjoitti 31.7.2015 20:51

Kiva että jotkut on vastaillut 🙂

Joo, itse olen ollut vuosia sinkku ja nyt on pari vuotta ollut todella hiljaista.
Seurustelin lukiossa, mutta jätin sen miehen. Minä olin liian nuori, ja minulla oli vahva hylkäämisen pelko, jota en silloin tajunnut. En tuntenut itseäni ja halusin itsenäistyä.
Halusin itsenäistyä osaksi sen takia, koska äitini ja isäni erosi. Äiti petti isää, ja aloittin nelikymppisenä villin sinkkuelämän. Ajattelin, että mieluummin teen sen nuorena.

Kirjoittelen päiväkirjaa tunteistani ja jotain tunnelukkoja on. Paljonkin. Hylkäämisen pelko on todella vahva, ja jotenkin rakastuminen tuntuu pelottavalta. En tiedä, haluanko parisuhdetta, vai enemmänkin sen ihastumisen tunteen.

Tämän vuoden puolella tajusin, että enhän minä edes usko rakkauteen. 23-vuotiaana.
Kyyninen.
Tämän yhden suhteen jälkeen olen lähes aina löytänyt kamalia miehiä, jotka kohtelee minua huonosti. En tiedä, millaista on hyvä kohtelu. Tarkoitan, että käyttävät minua vain seksiin ja eivät sitten soittele. Kaikki suhteet kulahtaa siihen, että muutaman kerran deittaillaan ja mies tekee oharit.. Aina.

Tiedän että on huono itsetunto. En vain tiedä, miksi löydän kerta toisensa jälkeen idiootteja. Nyt en ole kahteen vuoteen ihastunut kunnolla, sillä en halua tehdä aloitetta ja ajattelen, että se on kuitenkin idiootti... Mikäpä tässä yksin ollessa.

Minä en ole koskaan seurustellut niin ei oikeastaan ole hylkäämisen pelkoa, mutta pelko on, että ihmiset käyttävät hyvä sydämisyyttäni hyväkseen, kuten äitini, kun maksatti kaiken minulla monen vuoden ajan. Olen ajatellut, että tuosta minun elämässäni alamäki yleisesti ottaen johtuu. Sitä unelmoi, kun töihin pääsi, että voisi ajokortin sun muuta hommata. Eipä ole senttiäkään rahoista jotka töissä tienasin. Matkalla kyllä tuli käytyä, mutta nepä melkein olivatkin ainoat asiat joihin tienestejäni käytin. Muutoin meni muiden elättämiseen kaikki (leffoja kylläkin tilasin ja joskus pelin/pelejä, 1000-1200 € tienasin ja korkeintaan kuussa sain itse käyttää rahoistani ehkä 200 euroa).

Itse halusin juuri tuon elättäjänä olemisen takia omaan asuntoon ja niin muutinkin. Sitten kuitenkin huonoon olooni rupesin ryyppäämään ja pelaamaan uhkapelejä, kun vihdoinkin olisin voinut säästää rahaa vaikkapa juurikin ajokorttiin jota ajattelin alunperin.
Mie en oo ikinä päiväkirjaa pitänyt, mutta varmaankin kannattaisi jonkinlaista pitää, saisihan siihen asioita purettua mielestään.

Minä ainakin unelmoin joskus siitä yhdestä ja ainoasta oikeasta rakkaudesta, mutta tuskinpa sitä eteen tulee. Etenkin, kun tiedostan millainen olen/saatan olla. Harvoilla "kavereilla" saattaa olla tyyliin tyttö/poikakaveri niin joskus ihmetyttää heidän käytös, kun tuntuu, että he tietoisesti haluavat satuttaa kumppania teoillaan. Yleensä jätän kommentoimatta heille, mutta yksikseen tulee mietittyä.

Minuakaan ei oikeastaan sinkkuna olo muuten harmita niin paljoa, mutta, kun on miettinyt lapsia tai sitä ylipäätään millaisia niistä tulisi. Niin toisinaan tekisi hirveästi mieli, että olisi kumppani, mutta osittain juuri pelkää millaisia niistä lapsista tulisi.

Minun vanhemmat erosi, kun olin jotain pari vuotta vanha. Ehkä korkeintaan 4-vuotias?
Sen jälkeen ei vissiin äidillä ole ollut minkäänlaista suhdetta, ei ainakaan ikinä ollut yökylässä tai ketään ollut kotona yökylässä. Isästäni en tiedä onko hänellä ollut suhteita.

Mulla luotto on vähän kaikkeen hakusessa... Johtuu enimmäkseen siitä mitä olen kokenut, mutta ei siitä tässä sen enempää...