Löytyykö elämästäni mitään hyvää ikinä enään?
Kirjoitan tänne, koska oloni on ollut hirveä jo noin vuoden, mutta nyt tuntuu ettei elämässäni ole enään ilojakaan.
Elämäni romahti täysin n. 3-4 vuotta sitten, kun mummoni, joka oli minulle kuin toinen äiti sairastui syöpään. Silloin en vielä ymmärtänyt sitä, ja ihmettelin miksi se on kaikista niin hirveää, olin varma että nykylääketieteellä, hänet saadaan pelastettua. Toisin kävi. Ensin hän jourui sairaalaan, kävin katsomassa häntä vain pari kertaa, ja ennen hänen kuolemaansa olin käyny viimeksi kuukausi sitten. Syynä ei ollut se ettenkö olisi halunnut, tai välittänyt. Mielestäni välitin enemmän kuin kukaan muu. Vaikka sairaala olisi tavallaan ollut koulumatkallani, en uskaltanut mennä katsomaan häntä. Pelkäsin että kun menen hänen huoneeseensa, huone olisi tyhjä, ja sairanhoitajat kertoisivat että hän olisi kuollut. Näin tästä painajaisia, ja heräilin keskellä yötä siihen. ☹️ Nyt hänen kuolemastaan on noin vuosi.
Häneltä jäi nii paljon kokematta. Puhuimme usein kuinkä hän tulisi rippijuhliini, ja saisin häneltä ison punaisen ruusun. Juhlanikin jäi häneltä kokematta. Ikinä ei pitäisi puhua kaukaisesta tulevaisuudesta, koska se sattuu sitä kenen kanssa on puhuttu, jos toinen kuoleekin.
Oloni on muuttunut ahdistuneemmaksi kuin koskaan. Itken lähes joka ilta ja yö, koulu numerot ovat alkaneet laskea, ja elämä mennä muutenkin huonommin. En tiedä haluanko enään elää. Ei ole edes sellasii 100%luotto kavereita, kaikille oon vaan se yks jengistä, enkä kenellekkään se keneen vois luottaa. Sitten supistaan mun seläntakana kaikkea, ja se oikeesti sattuu, kun kukaan ei luota. En oo ikinä kertonu toisten salaisuuksia eteenpäin, jos ei lasketa jotain ala-asteen kuka tykkää kenestä juttuja.
Vanhemmillekkaan en voi kertoa, koska eivät he välitä. Kumpikaan ei ole pitkään aikaan kysynyt että mitä minulle OIKEASTI kuuluu, tai puhunut pitkiä keskusteluja kanssani. Heidän mielessään on vaan työ, harrastukset, raha ym. Vieraissa paikoissakin yleensä puhutaan vaan veljestäni, kuinka hyvä hän on koriksessa, ja on muutenkin urheilullinen toisin kuin minä.
Tuntu vaan ettei kukaan välitä, piti saada vain kertoa jollekkin. 😭
Kiitos jos joku jaksaa vastaa…
Voi apple,kumpa jotenkin osaisin auttaa sinua. Minä näen täysin itseni tuossa tekstissäsi.
Äitini kuoli n.4vuotta sitten. En ymmärtänyt sitä silloin,tai no ymmärsin,mutta uskottelin itselleni että kaikki on hyvin,enkä surenut juuri ollenkaan. Nyt sitten vasta olen alkanut miettiä asiaa,ja itken päivisin,ja itken öisin. yöunet jäävät,mikään ei kiinnosta. Minäkään en käynyt juurikaan katsomassa äitiäni,ja se kaduttaa minua ihan hirveästi,olisin halunnut olla hänen tukenaan. 😭 syöpään hänkin kuoli. En voi ymmärtää että äiti on poissa,ja että häneltä jäi elämäni,ja veljeni elämä täysin näkemättä. Minun rippijuhlani,isoveljeni ylioppilasjuhlat,aivan kaikki. Se on vaan niin väärin! ☹️
Mutta uskon että äiti katselee minua,ja veljeäni tuolta pilven reunalta. Mutta ei se ajatus silti paljoa lohduta.. Kamalaa kun ystäväsi puhuvat pahaa selkäsi takana,sanat satuttavat usein paljon enemmän kuin fyysinen väkivalta. Sitä vain ei ikävä kyllä kovin moni ymmärrä. Minunkaan vanhempani,tai siis isä,ei ole ikinä kysynyt mitä ihan oikeasti kuuluu,että onko kaikki ihan varmasti hyvin. Emme osaa puhua toisillemme ollenkaan. Toivon että tässä maailmassa olisi joku jolle voisit kertoa huolistasi,joku joka oikeasti välittää sinusta. Mutta näin aluksi voit kirjoitella tänne. 🙂 Voimia ja jaksamisia sinulle apple! 🙂🌻 *hali*
Kiitos vastauksesta Moony, ja voimia sinullekkin. 🙂🌻
Tuntuu pahalta, kun kaverini tupakoivat. Olen sanonut heille, muutamiinkin kertoihin että kannattaisi lopettaa kun se on vielä helppoa, mutta he eivät usko.
Pappani (jonka vaimo on siis kuollut) on tupakoinut todella kauan. Nyt mummoni kuolta, hänkin masentui todella pahasti, hän polttaa sisällä, eikä ulkoile. Osittain välillä tuntuu että suren hänenkin takiaan. Hän on lihonnut todella paljon, ja lääkärit ovat varoittaneet häntä.
Jos hän kuolisi, luulen että romahtaisin lopullisesti, vaikka en ole hänen kanssaan kovinkaan läheinen.
Mummini ja Vaarini eivät ole minulle läheisiä, enkä oikeastaan pidä Vaaristani ollenkaan. Hän on ilkeä ja inhottava, en edes tykkää käydä heidän luonaan.
Minulla on vielä isomummo, mutta hänkin lähenee jo 90vuotta, mutta hänen kanssaan tulen tällä hetkellä eniten toimeen, en silti halua puhua hänenkään kanssaan, en tiedä miksi.
Olisipa minulla sellainen tosi ystävä, jonka kanssa voisin puhua, ilman että kukaan muu tietäisi asioista. ☹️
Minultakin on kuollut mamma ja pappa. Viimeisen kerran kun kävin pappaa katsomassa, en pystynyt olemaan sierllä kuin hetken. Minun olisi pitänyt ottaa meistä kuva, jolisi pitänyt halata, painaa se muisto mieleen. Minä en tehnyt niin. Minä olisin voinut auttaa, käydä vaikka joka päivä. Minä olisin voinut tehdä jotain. Minä tunnen vieläkin syyllisyyttä siitä. Ihmiset sanovat, ettei saa syytellä itseään mutten pysty muuhun. Mietin vain, että mitä olisi pitänyt tehdä.
Tuosta kuolemasta on jo 2,5 vuotta, olen masentunut edelleen. Minulla on edelleen ikävä, olin pappan tyttö. 😭
Minä tiedän, että elämässä on hyviä asioita, vaikken tunnekaan iloa enää. Joskus auttaa, että tietää sen.
Voimaa