Tervehdys miima82 ja kaikki muutkin!

Vihdoin minäkin sain oikeudet vastata teidän viesteihinne. Luulenpa tietäväni edes osittain mistä miima82 kirjoittaa. Itse olen -84 syntynyt kaupunkilais-tyttö(naiseksi en voi vielä itseäni käsittää) ja käynyt läpi kaksi syvää masennusta. Jälkimmäisestä yritän parantua edelleen tosin enää ilman lääkkeitä/psykiatria.

Eniten asiassa hävettää se, etten tiedä syytä masennuskausiini. Vielä muutama vuosi sitten syytin osaksi vanhempiani, mutta nähtyäni maailmaa, kuultuani paljon kurjemmista kohtaloista ja aloitettuani oman sisimpäni tutkimisen tajusin omistavani yhdet maailman parhaimmista vanhemmista joten kotitaustojakaan en voi syyttää.

Herkkä olen ollut aina ja altis erilaisille vaikutteille, mutta kaikeksi onneksi en ole kovin "häiriintyneisiin" piireihin koskaan päätynyt. Välillä elän onneni kukkuloilla, tunnen olevani fiksu, kaunis ja kykenevä vaikka mihin elämässäni, mutta kuin salaa seinän takaa hiipii taas olo joka saattaa kestää viikon tai kuukausia. Silloin nukun,syön ja käyn vessassa...muuta en saa itsestäni irti. Ja aika kuluu...rahat alkavat jo loppua kun töihin ei saa mentyä ja koulusta ei tule mitään. "Ystävät" katoavat pelätessän masennuksen tarttuvan. Muut ikätoverit alkavat jo valmistua kouluistaan, suunnittelevat jo perheenlisäystä muutaman vuoden kuluttua ja omakotitalon, veneen ja sen Volvon omistamista 30 ikävuoteen mennessä.

Panikoin pinnallisista asioista vaikka hyvin tedän, ettei raha/tohtorin arvo tai kauneus tuo onnea vaan se rauhallinen olo sisällä. Tuntuu vaan kaikelta muulta kuin rauhalliselta. Uuvuttaa ja elämä tuntuu pysähtyneen paikoilleen. Olo on kuin pahimmassa vuoristoradassa...ylöspäin mennessä on jännittävää ja innostavaa, huipulla näkee maailman ääriin asti...alastullessa otta mahanpohjasta niin että oksettaa...ja päässä pyörii EIKÖ TÄMÄ TOSIAAN LOPU KOSKAAN?

Silti niiden huippujen takia vuoristorataan on päästävä...itsemurha tuntuisi luovuttamiselta...ja miten vanhempani siitä ikinä selviäisivätkään. Omat huolet tuntuvat niin turhilta verrattuna muiden oikeisiin huoliin. Mutta samassa sopassa täällä pyöritään. Välillä upotaan pohjalle ja välillä kurkistetaan taas pinnalla kohti taivasta. Jatketaan toistemme tukemista ja yritetään löytää voimia jatkaa...

SISKOtoNMAKKARA 😭

Jotenkin tuntuu siltä että olet huomannut sairauden syvimmän olemuksen. Mä tiesin tämän jo silloin kun tälle vuoristoradalle jouduin. "Ylös, alas, ympäri hei. Maailman pyöräni vei" En tiedä milloin tämä loppuu, vai loppuuko tää vasta kuollessani: MUTTA prkle Periksi EN anna. En tapa itseäni ja en vahingoita itseäni niin kauan kuin elän. Elän sitten täyttä tai vajanaista elämää. Nyt mulla on meneillään hyvä kausi
ja mä nautin siitä. Ja sitte kun mulla on huono kausi niin SITTEN rämmitään itsesäälin suossa... Tätä on mun elämä ja jos joku kadehtii
mua niin: SO WHAT?!!! 😠

Kiitos Daniel toi asenteella kirjotettu juttu jotenki piristi mua 🙂
Mä oon ongelmatapaus itelleni, toi siis lähinnä tarkottaa sitä että mä en osaa hakee apuu, en oo ikinä ollu minkäänlaisessa hoidossa ja silti tuntuu ku olis kokoajan reunalla ja valmiina putoomaan taas..
Kuus vuotta sitte kaikki mulle läheisimmät loukkas mua tai puukotti selkään pettäen luottamuksen nii pahasti et jäi ikuiset arvet. Sillon oli elämä tyyliä veitsi ranteella, tosin en koskaan kuitenkaa vetäny ranteit kunnol auki (ellei pientä arpee lasketa ni ei oo mitää fyysist jälkee). Mutta henkisesti..
Nyt mul on kavereita, en tiiä voiko niitä sellasiks sanoa kun en pysty luottamaan, puhumaan ja uskomaan siihen ettei mua tapeta henkisesti uudellee. Tiedän että pitäs kertoo niille, varsinki nyt ku on taas melkeen liian vaikeeta, mut tuntuu siltä et jos meen kertoo ni se olis sama ku itteeni suunnatun ladatun aseen ojentaminen.. En voi olla varma et ne ei ammu, vahingos tai tarkotuksel, yhtä paha se olis.. Toista kertaa en kestä sitä että jokainen jota rakastan pettää luottamuksen...☹️

Kaikista tällä palstalla luettavista viesteistä nousee esille oman elämän hakeminen. Te olette vielä nuoria, tunnen itseni vanhaksi seurassanne. Mitä elämä on pohjimmiltaan mielenterveyskuntoutujille? Se on tuskaa , ahdistusta, rikki revittyjä unelmia, hallintaa ja jälleen kaaosta. Tällaista kuvittelen sen olevan. Mitä te ajattelet tästä? Toivon että omalta osaltani saisin vihdoin nauttia elämästä eikä vain pelätä: Milloin mörkö tulee olkapäälle ja tuhoaa kaiken siihen asti saavuttamani asiat? Minun nuoruuteni on mennyt päivästä toiseen selviytymisessä, valitettavasti. Oon toisinaan ajatellut et omaa kohtaloani en soisi edes pahimmalle vihamiehelleni, mutta toisinaan haluan kuolevani tai vihamieheni kuolevan... No menipä syvälliseksi, taas vaihteeksi... Tällainen minä olen pohjamutaa myöten suossa rämpivä entinen lähihoitaja🙂👍

Mulla on paha masennus ja tuntuu kans että miten tän sais loppumaan.. Oon ollu masentunu jo 6 vuotta, mut en oo osannu puhuu psykologil palj mitään. Ja sitte luistin käynneistä.. Nyt vasta ku on pahana, niin tajuaa että on pakko yrittää..😯🗯️ Pitäs keksii jotain mikä ittee kiinnostas.. mut ku ei tiiä. Lääkkeetki mul on, mut ei sekään auta kaikkeen.. Tässä kuussa loppuu työt, ku en pysty enää käymään.. ☹️ Mua ei kiinnosta mikään, ei naurata mikään.. joku ko kertoo jonku jutun niin, en pysty nauramaan.. 😭 Mul on huono itsetunto, niin se on ehkä alulle panija täs masennukses. Ja must tuntuu aina, et oon jotenki huonompi ko toiset ihmiset. ☹️ Joo, siinäpä sitä, mut Hyvää kevätt kaikille 🙂🌻