Joskus musta tuntuu, että olen ainoa 22- vuotias koko maailmassa, jolla on ongelmia. Ja joo, harvanpa elämä täällä nyt on ruusuilla tanssimista, mutta tarkoitankin ongelmilla melko vakavia ja pitkään jatkuneita ongelmia. Ja tiedän kyllä jotenkin järjellä, että en ole ainoa. Mutta kun silti ahdistaa, että _tähän_ikään_mennessä_ pitäisi olla joko ammatti, tai opinnot käynnissä ja ennenkaikkea pitäisi voida henkisesti edes kohtalaisesti.
Saan mun ongelmiin vihdoin viimein oikeasti apua. Sen saaminen ei ole ollut kovin helppoa. Mun pointti siis on, että haluaisin nyt vaan ”rauhassa” keskittyä edistymään ja voimaan paremmin. Luopua jossittelusta, että ”jos olisin silloin 15-vuotiaana saanut apua…” Olemaan ilman sitä ajatusta ja painetta, että kun minä täytän 25 vuotta, kaikki muut saman ikäiset ovat jo paljon pidemmällä elämässä….
Ehkä yhteiskunnan mielestä pitäis olla saavuttanu jotain 25 ikävuoteen mennessä. Mut yhteiskunta ei kauheesti ajattele yksilöä.
Tee sitä mikä hyvältä tuntuu. Jos se on joku harrastus, niin keskitä voimavarasi siihen, unohda se mitä "muiden mielestä" pitäisi tehdä. Koulu ja työ voi odottaa, jos niin on tarvis. Asioilla on kuitenkin tapana järjestyä, jollain tapaa. Itseäsi varten sä elät, jos se ei jollekulle kelpaa niin se on sen henkilökohtainen helvetti. Keskity siihen, että liikut kohti päämäärääsi, mikä ikinä se sitten onkaan. Olla onnellinen, ehkäpä?
Tsemppiä! 🙂👍
Zumbaopossumi: kuulostaapa niin kovin tutulta. Itse olen 24 ja ei oo ammattia, enkä käy koulussakaan, kun en jaksa. Ei oo työpaikkaakaan. Kuntoutustukea olen hakemassa nyt, kun sairasloma on loppunut. Muilla ikäisilläni on ammatti tai ainakin opinnot hyvää vauhtia etenemässä. Olen sairastanut ajoittain psykoottistakin masennusta noin 6 vuotta ja psykiatriset sairaalat milloin milläkin paikkakunnalla ovat tulleet tutuiksi. Mutta silti uskon, että vielä minäkin onnistun ja löydän itseäni kiinnostavan opiskelupaikan ja valmistun ja saan työtä. Ja niin onnistut sinäkin! Tiedän, kuinka vaikeaa on uskoa onnistumiseen ja voinnin kohenemiseen, mutta yritän itse kuitenkin olla toiveikas. Vielä tämä ahdistus hellittää minusta ja jaksan opiskella ja tehdä työtä. Mutta sillä välin keskityn, ja neuvon sinuakin keskittymään, oman vointini kohentamiseen. Joskus voinnin kohenemisessa auttaa sairasloma, mutta itse mieluummin raahaudun väkisin johonkin kuntouttamistoimintaan, koska en tee muuta kuin nukun, jos jään kotiin. Joskus sitä kuitenkin on niin lopussa, ettei jaksa lähteä mihinkään. Niinä päivinä lepään ja huolehdin alakuloisesta itsestäni kotona. Yritetään uskoa, että vielä mekin onnistumme elämässämme, joohan?🙂