Olen nyt vähän yli parikymppinen nuori nainen. Käyn edelleen terapiassa, vaikka syksyllä kaiken kamalan päättymisestä tulee täyteen viisi vuotta. Tämä tulee olemaan pitkä ja osittain kyyneleiden täyttämä paluu menneisyyteeni, joka selittää miksi olen millainen olen..

Olin 12-vuotias, kun äitini alkoi tapailla salaa isäni kaveria. Se johti siihen, että yhtenä iltana istuimme pöydän äärellä ja äiti kertoi muuttavansa uuden miehensä kanssa yhteen. Me lapset (minä ja vanhempi pikkusiskoni) jäimme isän luokse. Tuota ennen isäni jossain vaiheessa tajusi, mitä oli menossa. Sitten kävi noin. Se oli jotain kevätkesää kai. Kesällä vanhemmat ottivat avioeron – koska äiti halusi. Isäni olisi halunnut jatkaa liittoa vielä ja olisi antanut anteeksi pettämiset. Minä jouduin päättämään, kumman luona haluan olla. Kesän vietin isäni luona, sitten muutin äitini luokse ja aloitin yläasteen. Samaisena kesänä rakas lemmikkikoiramme annettiin pois..

Syksyllä kävin isäni ja vanhemman pikkusiskoni kanssa katsomassa entistä lemmikkiämme. Eräänä loskaisena päivänä kävin ruokatunnilla parhaan ystäväni kanssa katsomassa koiraa. Se ei ollut häkissä ja ihmettelin asiaa. Sitten uuden omistajan vaimo tuli ulos ja maailmani hajosi. Koira oli lopetettu. Se siitä koulupäivästä.. isä ei kertonut, äiti ei kertonut. He halusivat säästää minut tuskalta, joka vain lisääntyi salailun takia. Samoihin aikoihin isäpuoleni rupesi vihaamaan minua; tiuski, haukkui, uhkaili häädöllä ja suorastaan halusi minusta eroon.

Minä en jaksanut välittää mistään. En koulusta, en itsestäni. Mikään ei kiinnostanut, minulla oli liian paha olla. Mietin, kuinka päätän päiväni. Koin, että minulla ei ole mitään arvoa, minä en saa olla olemassa. Ja niinhän se taisi ollakin. Isäpuoli vihasi ja halusi vain eroon, piti minua ylimääräisenä. Olin täysin turha. Yläaste sujui jotenkin, vaikka lintsailin paljon ja mielenkiinto ei riittänyt. Kerran päätin mennä juttelemaan terveydenhoitajalle ja pyysin päästä juttelemaan psykologille. Terveydenhoitaja soitti äidilleni ja äiti varasi ajan psykologille. Siitä alkoi siis monien vuosien enemmän ja vähemmän ollut terapiani.

Nuorempi pikkusiskoni syntyi kesällä. En pitänyt tiedosta, että saisin uuden pikkusiskon. En halunnut pikkusiskoa. Kasilla ollessani kuoli isäni mummo viikkoa ennen synttäreitäni. Jos nyt oikein muistan, niin kuolemaa edeltävänä iltana tämä mummo oli ollut mukanamme ajelulla. Viikko synttäreitteni jälkeen oli hautajaiset. Äitiä ei sinne kutsuttu, vaikka isän mummo oli ainoa isän suvusta joka hyväksyi äitini. Minua harmitti äitini puolesta asia. Ennen hautausta kävin isäni kanssa katsomassa kuollutta isomummoani, joka näytti vain nukkuvalta. En kuullut hautajaisissa mullan ropinaa arkkuun ja ehkä hyvä niin. Hyvästelin kuitenkin ihmisen, joka oli ollut elämässäni mukana 13 vuoden ajan.

Elämäni ei sujunut sen paremmin. Sama mitätöinti ja vihaaminen jatkui isäpuolen taholta. Päätin kuitenkin peruskoulun ja hain ammattiopistoon. Sain opiskelupaikan ja isäpuoleni ilmoitti, että minun on muutettava opiskelija-asuntolaan. En saanut miettiä itse asiaa. Kun opiskelut alkoivat, en joutunut onneksi muuttamaan opiskelija-asuntolaan. Isäpuoleni käytös jatkui samana. Jossain vaiheessa minulla oli mielialalääke käytössä, jonka lopetin psykiatrin luvalla. Itse en huomannut eroa itsessäni, mutta muut huomasivat.

En enää tiedä, missä vaiheessa äitini tajusi kihlattunsa pettävän. Se epäilys vahvistui, kun asiat alkoivat näyttämään entistä oudoimmilta. Lopulta tilanne meni siihen, että äiti ja silloinen isäpuoleni erosivat ja äiti muutti uuteen asuntoon. Olin silloin työssäoppimassa eräässä ihanassa kahvilassa toisella paikkakunnalla. Oli outoa mennä äidin luokse, koska hän asui yksin ja uudessa asunnossa nuoremman pikkusiskoni kanssa. Se helpotti jollain tavalla minua, mutta siitä vasta alkoikin kunnon taistelu menneisyyden kanssa. Vuosien ajan olin saanut kuulla olevani huono ja kelpaamaton, sain kestää vihaamista ja inhoamista. Minusta ei välitetty. Olin täysin yksin.

Itkin monta itkua tuon viiden vuoden kärsimyksen jälkeen. Kävin myös jossain välissä psykoterapiassa, mutta se vain pahensi oloani. En halunnut jatkaa sitä ja lopetin sen sitten. Olin noiden vuosien aikana viettänyt aikaa turhankin paljon netissä eräässä chatissa ja sain sieltä useita ystäviä. Yksi heistä herätti mielenkiintoa ja meni useampi vuosi ennen kuin tapasimme. Sen jälkeen meni hieman aikaa ja rupesimme seurustelemaan. Kaksi kuukautta kesti sitä ensirakkautta. Ero oli musertava. Selvisin siitä kuitenkin ja olin sinkkuna yli puoli vuotta, kunnes taas sitten kesällä tapasimme ja päädyimme yhteen. Sillä kerralla ehdimme seurustella 9kk ajan, jonka aikana muutin yhteen erään nettiystäväni (tyttö) kanssa ja asuimme yhdessä. Sitten kun ero koitti, ystäväni auttoi minut pahimman yli. Saman kesän alussa alkoi varsinaisesti kunnon terapia minulla, sain neuroleptin ja mielialalääkkeen helpottamaan oloani.

Sen kesän jälkeen elokuun puolivälissä meni asunto alta. Muutimme asunnostamme pois, minä palasin isovanhempieni luokse takaisin. Unohtui muuten kertoa, että kun muutin tämän ystävän kanssa yhteen, sain ensimmäisen oman lemmikin: kissan. Meni useampi kuukausi taas, kunnes eräs toinen hyvin kiinnostava tapaus halusi tavata. Tapasimme ja mihin se päättyi? Kähmimme toisiamme sohvalla.. Vähän aikaa meni ja aloimme seurustelemaan. Siitä lähtien olemmekin olleet yhdessä lähes 1v 8kk.

Nykyinen ongelmani on sitten enää tuo mummo (äidin äiti). Hän pitää minua huorana ja narkkarina. Mutta se pahin isku tuli juuri menneenä viikonloppuna: hänen mielestään olen niin mielenvikainen, etten kykene huolehtimaan itsestäni. Ja vielä vähemmän kissoistani. Poikaystäväni sanoi tuohon, että en saa kuunnella tai uskoa tuollaista. Vaikea olla kuuntelematta, kun sanat satuttavat niin pahasti minua.. Varsinkin, kun itseluottamus on vieläkin aika maassa ja itsetunto varsinkin. Ei kaikki korjaannu hetkessä eikä toisessakaan.

Se on minun tarinani. Joskus vuosia sitten tuo menneisyys vainosi vielä paljon, mutta nykyään se ei paljoa enää vainoa. Silti olen vielä matkalla eheään minään, en ole vielä edes puolivälissä… Päivä kerrallaan eteenpäin tuossa asiassa, mikäs kiire tässä on.