Minusta tuntuu siltä, että olen tietynlaisessa umpikujassa. Rahani ovat loppu, mutten jaksa yrittää hakea töitä, sillä en kuitenkaan saa mistään; tuntuu siltä että tarvitsen mielialalääkitystä, mutten tiedä uskallanko aloittaa sen ottamista; kaikkea pitäisi aloittaa, mutta en vain saa mitään itsestäni irti; minun täytyisi ylläpitää sosiaalista elämääni, mutta haluaisin olla vain yksin (jotenkin saan rahdattua itseni kavereideni luo kun he pyytävät mukaan, mutta yleensä minulle tulee vain kurjempi olo); haluaisin tietyllä tasolla tappaa itseni, mutta tiedän, etten kuitenkaan sitä tee, sillä rohkeuteni ei riitä ja en pystyisi tekemään sitä lähipiirinikään takia; minusta tuntuu, että minun pitäisi laittaa poikki tyttöystäväni kanssa ennenkuin haavoitan häntä henkisesti tai saan hänetkin masentumaan, mutta rakastan häntä liikaa, haluan pitää hänet lähelläni ja tiedän että välirikko tekisi hänellekin kipeää.
Huomaan nyt olevani neljän seinän sisällä ja jumissa tietokoneen tai pelikonsolin ääressä. Joskus, jos pitää mennä esim. kaveria katsomaan tai käymään psykologilla, saan itseni ulos, mutta yleensä seurauksena on vain lisää pettymyksiä. Viime aikoina on alkanut pelottaa vielä enemmän, koska tuntuu jotenkin siltä, että olo vain pahenee puhumalla, eikä mikään oikeasti muutu. Toisaalta jokin minussa sanoo, ettei pitäisi luovuttaa, että olen kuitenkin suhteellisen hyvässä jamassa, että kaikki ratkeaa odottamalla. Mutta silti, silti jotenkin tunnen henkisesti kuolleeni.
Miten te olette päässyt yli tällaisesta ”jumiintumisesta” ? Haluaisin vain herätä tästä lamaantuneesta painajaisesta 😭
Jotta nyt jonkunlaisen vastauksen saat ni kirjotanpa. Väsyttää, että ei tästä pitkää tuu.
Mutta mun mielestä tosta pitäis puhua sille psykologille, jonka luona ilmeisesti käyt. Yhessä sen kanssa vois kattoa sitä lääkitysasiaakin. Älä pistä poikki tyttöystävän kanssa altruistisista syistä, tarviit sosiaalista verkostoa. Vaikka tuntuu että kavereiden kanssa ei jaksais oleilla, ni yritä nyt kumminki. Ettet jää ihan yksin. Kyllä sä selviit, luovuttaa ei saa!! 🙂🌻
Huhhuh... En oikein ymmärrä tuntemuksiani... Vaikka asiani eivät hirveästi olekaan oikeastaan muuttuneet parempaan, niin tuntui silti aika rankalta tekstiltä. En todellakaan ole nyt mitenkään itsetuhoisella tuulella, tuota kirjoittaessa vain oli aivan käsittämättömän paha olo...
Kuinka monella muulla on tällaista? Että joinakin hetkinä olo tuntuu aivan hyvältä ja yhtäkkiä haluaisi ripustaa itsensä narun jatkoksi? Minulla nuo tunnetilat ovat aivan älyttömiä niin vaihteluiltaan kuin voimakkuudeltaan... Aika vaikea ymmärtää itseään välillä... 🙄
Tuo jumiintuminen ja lamautuminen sen sijaan on aika ongelma. Olen nyt ollut lähes yksinomaan kotona, ja silloinkin melkein aina joko tietokoneella tai pelikonsolillani. Toisaalta tuntuu siltä, että olisi miljoona tärkeämpääkin asiaa, mutta toisaalta olo on jotenkin totaalisen voimaton... Jos jollakulla on ollut samanlaista ja on jotenkin saanut itsensä taas nostettua tuhkasta, niin kertokaa ihmeessä. 😑❓
Itselläni oli jo useita vuosia taaksepäin vähän samanlainen olotila. Toisena päivänä tuntui tosi pahalta ja toisena taas meni ihan hyvin. Makasin voimattomana sängyssä eikä mikään huvittanut. Mietin vain, että olisi parempi kuolla pois. Itselleni oli silloin tärkeä ystävien tuki, vaikka just siinä tilanteessa tuntui, että on vain piikkinä kaikkien lihassa myös avopuolison. Usein mietin, että sillä olisi paljon parempi ilman minua, mutta eihän se kuitenkaan niin ole. Tai mene ja tiedä..välillä tuo ajatus tulee päähän. No kuitenkin jos hän olisi halunnut minusta eroon niin varmaan ois jo sanun ajat sitten. Eli älä missään nimessä luovu ystävistäsi ja tukiverkostasi. Ne ovat sulle nyt tosi tärkeitä! Itse pääsin tuosta aallonpohjasta yli vain ajan kanssa. En käynyt missään juttelemassa, mutta ehkä se ei olisi ollut pahitteeksi.
Jos sinulle se jumiutuminen tuottaa todella ongelmia niin hammasta purren vaan liikkeelle. Mene vaikka kirjastoon, uimaan tai keksi itsellesi joku harrastus missä viihtyisit. Kokeile purkaa pahaa oloa johonkin, mutta älä muihin ihmisiin 🙂. Käy vaikka juoksemassa tai jotain!! Siitä tulee hyvä olo! Kunhan vaan lähdet liikkeelle.
Ensinnäkin, täytyy sanoa että nuo lyhyetkin vastaukset ovat ehdottomasti parempia kuin ei-mitkään-vastaukset. Eli kiitoksia 🙂
Nyt taas ollut hiukan parempi fiilis, vaikka äskeinen keskusteluni lääkärin kanssa sai mietteliääksi.. Ehkä sekin selkeytyy, kun saan enemmän tietoa tuon toisen keskustelun kautta (jos teillä muuten on tietoa/koekmuksia niin käykääpä katsomassa "Masennuslääkitys", siellä tarkempaa tietoa lääkkeen nimestä jne.)
Tuosta puhumisen ahdistavuudesta olen puhunut myös psykologini kanssa, hän on ollut sitä mieltä että kaikesta huolimatta olisi hyvä puhua. Sekin on niin vaihtelevan oloista: Välillä se auttaa tosi paljon (esim. tyttöystäväni kanssa keskustelu pudotti yhden aika ison kiven pois sydämeltä), välillä taas tuntuu aivan hirveältä keskustelun jälkeen...
Uskon loppujen lopuksi, että tyttöystävääni en ole todennäköisesti jättämässä. Vaikka välillä tätä mietinkin, niin hän on aivan mielettömän hieno ihminen; yksi niistä harvoista, joiden läsnäollessa voin sanoa, että minulla on oikeasti tosi hieno olo. Ja vaikken ihan varmaksi osaa sanoakaan, niin ainakin välillä uskon hänenkin nauttivan minun seurastani. Tämänkin kannalta hieman huolestuttaa masennuslääkityksen ajattelu: olen kuullut, että se tekee ihmisen tunneskaalan joissakin tapauksissa aika "tasapaksuksi", ja pelkään ajatella, miten suhteemme käy, jos muutun jotenkin tunnekylmäksi. Masentuneisuus ja itkuisuus saa kyllä minun puolestani lähteä, mutta jos samalla katoavat myös onnentunteet ja kyky rakastaa... 😯🗯️
Kaipa se tästä pikkuhiljaa kitkuttelemalla, kiitos kaikille vastanneille ja hyvät keväänjatkot 🙂🌻
Tunteiden heittelykin ehkä tästä menee aisoihin, se vain tuntuu niin oikuttelevalta. Outoa on tämä elämä... 🙄
No, nyt on alkanut lääkitys. Kuudetta päivää menossa...
Tilanne ei tunnu hirveästi muuttuneen. Edelleen kökötän 90% ajasta neljän seinän sisällä. Tunneheittelyt ovat edelleen melkoiset: välillä saatan olla kohtuullisen hyväntuulinen ja vitsaillakin kaikesta, välillä taas on tosi apaattinen ja masentunut olo. Välillä noita kahta tunnetilaa on jopa ikäänkuin "päällekkäin"! Tiedän, että kaikenlaista täytyisi tehdä ja hoitaa, mutta jotenkin on toisaalta niin yhdentekevä ja saamaton olo.
Ja kaiken kukkuraksi minulle on ilmeisesti jälleen valehdeltu: kauheasti on sossussa lupailtu, että rahaa tulee kyllä parin päivän päästä, yli viikko jo kulunut eikä mitään kuulu. Olen jo pari kertaa soittanutkin, vastaava henkilö ei ole ollut paikalla tai muuten on ollut muita kiireitä, on luvattu jättää soittopyyntöä mutta ei vaan tule soittoa takaisin... Miks ne ei vaan sano jos niitä ei kiinnosta maksaa 😠
Toisaalta väsyttää kaikki niin älyttömästi, mutta kuitenkin tietää, että ei voi luovuttaa. Esim. tyttöystäväni takia olen päättänyt, etten tee itselleni mitään harkitsematonta, ja kuitenkin syksyllä odottaa aivan uusi tulevaisuus: toinen paikkakunta, opiskelupaikka, todennäköisesti (ja toivottavasti) myös oma kämppä. Syksy vain tuntuu olevan niin kovin kaukana...😞
Ok, rahojen maksun suhteen perun sanojani, sillä tänään tuli kirje... Tuet myönnetty... Myöhästyi vaan tietotekniikan pettäessä...
Mutta joka tapauksessa: jos teillä on tosi pitkä ajanjakso, jonka aikana kaikki tuntuu menevän pieleen, mutta sen jälkeen tietää, että asiat paranevat, niin millä te pysytte järjissänne tuon ajan? Minulle meinaa olla liian vaikeaa välillä...
Minulla on nyt tosi outo olotila. Mikään ei oikeastaan ole muuttunut: olen edelleen jumissa kotona, ilman työtä, kiinnostusta ei yleensä edelleenkään ole oikein mihinkään. Periaatteessa rahatilanteeni on parempi, muttei vieläkään riittävä, jotta pääsisin pois täältä. Samaten pelottaa, että sama noidankehä jatkuu edelleen: luulen onnistuvani säästämään, mutta sitten tulee jotakin, joka vie hiukan rahaa, sitten taas hiukan lisää, taas jne. - ja sitten huomaan kaiken taas kadonneen. Tai vaihtoehtoisesti luulen, että tällä kertaa onnistuu - ja sitten tuleekin isompi tälli, joka tuhoaa kaikki toiveeni säästämisestä. Tällaista katoa olen taas huomannut hieman tulevan.
Ja edelleen olen pääasiassa kotona, ei niin hirveästi kiinnosta tavata muita ihmisiä. Välillä menen, mutta olen huomannut, ettei aina oikeastaan tee edes mieli tavata muita. Jotenkin väkinäiseltä se tuntuu.
Yksi asia on kuitenkin eri tavalla: nämä asiat eivät enää tunnu niin voimakkailta kuin aiemmin. En tiedä, johtuuko lääkityksen alkavista vaikutuksista vai siitä, että alan turtua tähän ahdistuneisuuteen. Ennen yritin muuttaa asioita, koitin tehdä edes jotakin, jotta asiat päätyisivät parempaan suuntaan. Nyt en enää edes koeta muuttaa tilannetta. Toisaalta on hyvä, että tunteet ovat tasapaksuuntuneet: enpähän enää ainakaan itke joka käänteessä. Toisaalta taas on sellainen olo, että puuttuva levottomuus on väärä reaktio. Tai no, ehkä sellaista vielä on, mutta se on muuttunut jotenkin kylmemmäksi ja epämääräisemmäksi. Aika vain kuluu kuin hidastetussa filmissä, ilman oikeita päivämääriä tai merkityksiä. 😟
Ainoastaan ne päivät, jolloin näen tyttöystävääni, luovat jonkinlaista valoa ja tarkoitusta elämään. Välillä tuntuu siltä, että hän on ainoa syy siihen, että vielä ylipäänsä olen elossa, että vielä jaksan etäisesti uskoa, että tulevaisuus tuo jotakin parempaa tullessaan. Tämäkin kuitenkin saa minua huolestumaan: henkiset tunteeni häntä kohtaan ovat edelleen hyvin voimakkaat häntä kohtaan, mutta tuntuu siltä, että se fyysinen "värinä" on laimentunut selvästi. Aihe on minulle aiemminkin ollut aika vaikea, enkä tiedä mitä teen, jos se alkaa heijastua myös tunnepuoleeni. 😞
Millä minä oikeasti jaksan eteenpäin? Voi olla, että jo viikon-parin päästä voi tulla valoa tunnelin päähän, mutta toisaalta, viime aikoina on vain tuntunut siltä, että kun elämä sanoo "ihan kohta, odota vielä hetken aikaa", niin se yhtäkkiä virnistääkin pahanilkisesti ja ivailee: "Hähää, luulit jo! Nyt saatkin vain odottaa lisää!" Millä saisin taas väriä elämääni, lisää uskoa siihen, että kannattaa vielä yrittää?