Onko kenellään täällä (koskaan) määrätty lääkitystä masennukseen? Jos on, osaatteko kertoa, että auttaako se ollenkaan ja mitä kautta/millä perusteilla sellaisen saa? Olen nimittäin alkanut vakavasti harkita hakeutua lääkärin puoleen ja hankkia vihdoinkin ihan oikeaa apua ongelmiini. Uskoisin, että omassa tapauksessa lääkitys voisi olla oikea vaihtoehto. En kuitenkaan oikein tiedä, kenen puoleen pitäisi kääntyä ja olenko tarpeeksi huonokuntoinen ollakseni kelvollinen oiekaan hoitoon.
Olen kärsinyt masennuksesta ja erilaisista sen johdanteista (syömishäiriöitä, viiltelyä varhaisteini-ikäisenä yms.) koko ikäni. Muistan ihan tarkasti, että kävin läpi kamalia masennuskausia jo ennen kymmenettä ikävuotta, mistä lähtien onnellisuus on ollut minulle enemmänkin poikkeustila, kun taas perustunteena on jonkin asteinen ahdistus. En jaksaisi kerrata koko sairaushistoriaani nyt, mutta lukion alussa ”pääsin yli” pahimmasta, esimerkikisi syömishäiriöstä ja itseni vahingoittamisesta, mutta vasta noin puolentoistavuoden liennytyskauden jälkeen kaikki kamaluus alkoi hiljalleen palautua. Nyt olen jo yli puolen vuoden ajan kiihtyvällä tahdilla palannut asiaan ja huomannut jopa jo unohdetun syömishäiriöni alkavan oireilla ja orastaa uudestaan. Olen taas alkanut tuhlata kokonaisia päiviä siihen, että värjottelen yksin pimeässä huoneessani ja vihaan itseäni niin paljon, etten uskalla edes mennä ulos. Minusta tuntuu, että se johtuu ylioppilaskirjoitusten ja muiden ajankohtaisten elämänmuutosten aiheuttamasta stressistä. En halua tätä taas.
Masennukseeni ei ole mitään rationaalista syytä. Tulen ehjästä, hyvin normaalista perheestä, enkä lapsuudessani kokenut mitään suuria traumoja. Olen kyllä pienestä pitäen tuntenut itseni hiukan torjutuksi ja ulkopuoliseksi, kun en ole oikein osannut sopeutua edes omaan perheeseeni, mutta ei se ole mikään kunnon syy siihen, että vielä 18-vuotiaana haluan oikeasti tappaa itseni pelottavan usein (ja jo vuosia sitten ensimmäisen kerran yritinkin). En ole koskaan ollut ollenkaan kaunis, mutta muistan kyllä olleeni ahdistunut jo kauan ennen kuin edes itse aloin tiedostaa sen, eivätkä muutkaan rumat ihmiset häpeä olla elossa niin kuin minä, vaan osaavat hyväksyä itsensä. Käytökseni ei ole järkevää tai tervettä, vaikka aina seotessani kuvittelen vain päinvastoin nousevani säälittävän itsesuojeluvaistoni yläpuolelle ja tulevani järkiini. Uskon, että kyseessä voi olla hormonien kemiallinen epätasapaino aivoissani, minkä voi hoitaa lääkkeillä. Voisiko lääkitys siis olla ratkaisu pahalaatuiseen masennukseen, joka ei johdu mistään, mutta palaa säännöllisesti takaisin minkä tahansa tekosyyn siivellä?
Olen jo vuosia odotellut, että kaikki menee ohi ajallaan. Silloin kun olin aina vielä yksin, oletin parantuvani heti kun saan ystäviä. Nyt minulla on monta hyvää ystävää, mutta harva asia on muuttunut – ajattelen vain, että hyväksyn itseni vasta, kun minulla on poikaystävä. Eihän se mikään ratkaisu olisi, koska ongelmani syntyvät pääni sisällä, ei niinkään muun maailman palautteen seurauksena. Eilen alkoi vaan ottaa päähän uskomattoman paljon se, kun mietin että näinkö tämä tulee aina olemaan? Että joudun elämään koko loppuelämäni pelpoissani ja vain hyväksymään sen, että aina kun kohtaan haasteita oireilen joutumalla ihan hirvittävän masennuksen kouriin ilman kunnollista syytä, ja että haluan tappaa itseni silloin tällöin? Olen tuhlannut jo aivan liian paljon aikaa nuoruudestani tähän uskomattomaan turhuuteen, enkä tahdo menettää sille koko elämääni. Minä haluan olla terve. Täytyy olla olemassa vaihtoehto.
Moi!
Mulla ei ole masennusta, vaan skitsotyyppinen häiriö, eli psykoosipiirteinen persoonallisuus. Lääkkeitä olen syönyt 18-vuotiaasta lähtien, eli nyt viisi vuotta. Lääkitys on todella henkilökohtainen asia. Toisille ei tahdo löytyä masennukseen lääkitystä millään ja toisille löytyy helpommin sopiva lääkitys. Eräs ystäväni on kolmisen vuotta syönyt lääkettä ja ei mitään ole auttanut. Nyt pääsi sairaalaan (pakko puhua pääsemisestä tänä päivänä), jossa lääkitystä etsitään.
Mulla lääkitys löytyi sairaalassa. Ekalla sairaalareissulla mulla diagnosoitiin masennus ja pakko-oireinen häiriö, vaikka olin selkeästi psykoottinen ja sekava. Lääkitys oli pielessä ja lopulta jouduin takaisin sairaalaan ja siellä sitten saatiin lääkitys kohdalleen. Nyt olen samoja lääkkeitä syönyt nelisen vuotta ja osaksi oikean lääkityksen ansiosta elämäni on siedettävää. Mulla on häiriö, joka todennäköisesti tulee vaivaamaan mua koko loppuelämäni ajan. Monelle masentuneelle olen sanonut, että siitä on sentään mahdollisuus parantua, mun häiriöstä ei parane koskaan. Sen kanssa on vain opittava elämään ja hyvin olen viime vuodet elänyt. Käynyt töissä, saanut ammatin ja kohta yo-lakkikin ehkä päässä. Helppoa mulla ei ole. Välillä menen ihan maihin ja ahdistus pääsee päälle. Tunteita en oikein hallitse ja opeteltavaa on, mutta olen silti diagnoosistani huolimatta saanut elää kolme vuotta normaalia elämää. Monesti olen ajatellut, että lääkitys olisi pitänyt aloittaa jo alaikäisenä. 19 vuotta elin peloissa ja vainoharhoissa. Pelkäsin kaikkia ja ahdistus oli valtava. Nykyään olen avoin ja sosiaalinen ja minulla on se jonkinmoinen elämä. Töitä luvassa ja itsenäinenkin alan jo pikkuhiljaa olla.
Lääkkeiden aloittaminen hyödyttää, mutta ei kannata heti luovuttaa, jos lääke ei sovi. Masennuslääkkeitä on kymmeniä ja oikean lääkkeen ja annostuksen löytämisessä on töitä. Itse olen vain hyötynyt lääkityksestä. Monet puhuvat lääkkeistä, etteivät ne mitään auta, mutta minua ne ovat auttaneet. Niiden avulla pystyn elämään edes jonkinmoista "normaalia" elämää.
Kiitos vastauksesta.
En ole vieläkään varma, kannattaisiko tästä edes puhua kenellekään. Aina kun on vähän parempi olo, ajatus lääkkeistä tuntuu tarpeettomalta, vaikka masennuspuuskien aikana tunnen olevani niin hullu etten pysty edes itseäni auttamaan. Taisin jo päästä teinivuosien myötä pahimman yli, sillä suuren osan ajasta olen suhteellisen normaali - ainakin entiseen verrattuna. Mutta masennun syystä tai toisesta yhä säännöllisesti ainakin kerran kuukaudessa ja silloin kuin paha olo iskee, se iskee niin tykisti, että pelkään jonain päivänä tappavani itseni. Ahdistaa jo pelkkä ajatuskin siitä, että tällästäkö mun loppuelämäni tulee olemaan - että on vaan pakko tottua siihen, että kerran kuussa haluasi ihan oikeasti vetää ranteet auki kun nyt satun vain olemaan hiukan ailahteleva luonne. Kun olisi edes joku ase sitä vastaan, niin kyllä myös voittaisin.
Lääkitys saattaisi olla hyvä. Tai sitten ei. Se tosiaan on henkilökohtaista.
Itse olen kohta 17 vuotias ja masennusta sairastanut reilut pari vuotta. Viime vuoden lopuilla hain hoitoon ja minulle määrättiin lääkkeitä. Ensimmäiset lääkkeet eivät auttaneet yhtään, väsyttivät entistä enemmän, turvottivat, ja maksa-arvot nousi. Nyt olen toista lääkettä käyttämässä. Aamulla otettavaa, piristävää lääkettä. En kyllä ole paljoa eroa huomannut.
Mutta tosiaan, sama minulla. Minulla ei ole syytä masennukseen. Tulen hyvästä perheestä jne. Elämäni menee hyvin. Mutta masennusta tulee silti. Ja itsekin tunnen joskus syrjäytyneeksi. Jonain päivinä sitä ajattelee vaan, että miksen vain lopeta tätä masennusta, kaikkihan on hyvin. Mutta eihän sitä voi lopettaa. Se on. Ja pysyy sitkeästi.
Moi Miroir!
Olen sitä mieltä, että sinun kannattaa ehdottomasti käydä lääkärillä puhumassa asioistasi. Olet lähes samanlainen kuin minä kuukausi sitten. Sinun asiasi on vaan vielä huonommin.
Minä vetkuttelin pari kuukautta avun hakemista masennukseen ennen kuin pääsin lääkäriin asti. Mietin päivittäin pelkästään oloani, joka oli hyvin ahdistunut. Minulla oli masennuksen oireita ollut jo pitkään, mutta kun ne olivat sen verran lieviä, en uskaltanut hakea apua heti, vaan ajattelin etten ole "tarpeeksi sairas". Sellaista tilaa ei kuitenkaan ole olemassakaan, vaan ihminen joko on tai ei ole sairas. Jos tunnet olosi pahaksi, olet sairas. Menin rohkeasti lääkäriin kun minulle alkoi tulla ajatuksia viiltelystä. Sanoin, että minulla on masennusoireita, ja jatkuva ahdistus. Pyysin saada jotain lääkettä. Sain masennuslääkityksen ja unilääkkeen. Nämä auttoivat minua niin paljon, että ensinnäkin sain nukkua yöllä 8h , jos vain halusin, ja nyt muutaman viikon lääkkeitä syöneenä, tunnen oloni taas hyväksi. Olen onnellinen, että sain lääkkeet, ja ettei sitä pahaa oloa tarvinnut sietää enää hetkeäkään. Hain apua kun sitä tarvitsin.
Sinä kuulostat siltä, kuin sinulla olisi joko persoonallisuushäiriö ( esim. tunne- elämältään epävakaa persoonallisuus), mikä toistuvasti tekee elämästäsi kurjaa, tai nopeasyklinen toistuva masennus. Itsemurhan ajattelu on aina merkki joko keskivaikeasta tai vaikeasta masennuksesta, joka harvoin lähtee itsekseen ilman lääkitystä. Masennuslääkitys kestää useita kuukausia ja auttaa sinua vaikean elämänvaiheen yli. Lääkkeisiin kuuluu aina sivuvaikutuksia, kuten huimausta,päänsärkyä, sekavaa oloa, suun kuivumista jne. Sivuvaikutukset kestävät noin viikon, ja sen jälkeen lääke alkaa kohottamaan mielialaasi. Sivuvaikutuksista ei kannata olla huolissaan, sillä ne kestää ihan varmasti. Kuin olisi viikon kipeä, ei muuta. Lääkityksen saa ihan tavalliselta lääkäriltä. Varaa aika terveyskeskuksen omalääkäriltä, ja kerro hänelle, että tarvitset apua ja lääkitystä. On tärkeää mennä omalääkärille, sillä hän (ainoastaan) voi laittaa lähetteen eteenpäin psykiatrian puolelle, jos testejä tarvitaan tai sinulle tarjotaan keskusteluapua. Jos omalääkärisi ns. ei suostu hoitamaan sinua (joskus käy näin), älä lannistu vaan varaa aika yksityiseltä lääkäriasemalta (jos sinulla vaan on varaa. Maksaa noin 50e.) . Yksityiseltä lääkäriltä saa lääkityksen lähes varmasti, ja lisäksi kuinnioittavaa, hyvää hoitoa. Ilmaista keskusteluapua saa terveyskeskuspsykologilta.
Älä turhaan viivytä tilannettasi enää. Sen ei tarvitse mennä tosi pahaksi ennen kuin apua voi hakea. Lääkäri kyllä arvioi avuntarpeesi. Muista että terveyskeskuslääkärit hoitavat ensisijaisesti fyysisiä sairauksia, eivätkä sen vuoksi ole välttämättä halukkaita auttamaan psyykkisissä aiheissa. Omalääkärille on kuitenkin tärkeää mennä ensin. Sinä saat varmasti lääkityksen, sillä elämäsi on liian kovaa vuoristorataa ilman sitä. Voit myös pyytää lähetteen omalääkäriltäsi psykiatrian poliklinikalle. Siellä sinulta tutkitaan myös mahdollinen persoonallisuushäiriö. Kerro kaikki tuntemuksesi realistisesti, niin saat oikean lääkityksen.
Jaksamisia! Auta itseäsi, kun muut eivät sitä tee! 🙂🌻
Moi! Minulle tuli jotenki sellainen olo että on pakko kertoa vähän omasta lääkitysasiasta. Mä oon sairastanut jo 7 vuotta tätä sairautta ja mun lääkitystä ei ole saatu tasapainoon... Mulla on menny hyvin jo pitkään mut en oo tyytyväinen lääkitykseen. Niinpä elokuussa on lääkkeiden vaihdossa tiedossa. Siis mun dg on kaksisuuntainen mielialahäiriö ja aika v-mäinen sairaus, ainakin mun mielestä. Siis mun lääkityksessä on se vika, että mä paisun ja paisun. mun paino on yli 120kg ja oon 188 cm pitkä. Siinä on ainaki 20 kg liikaa mun mielestä... No, porukat on vähän huolissaan tästä mun lääkkeen vaihdoksesta, mut oon ollu ihan cool. Totta on että mä oon kans alkanu miettimään sen järkevyyttä. Mutta kun mä en halua lihoa enää. Mä oon jo tarpeeksi läski, varsinainen tankkeri...☹️ Mut sitte nähdään et millaine elämä on, sen uuden lääkkeen, jälkeen... Kertokaa lisää kokemuksia lääkkeistä ja niiden sivuvaikutuksista🙂👍
Heips!
Mulla sama juttu että ei mitään järkevää syytä miksi mielialat vaihtelee. Kaikki perheasiat kunnossa ja elämä hymyilee, mutta ilman lääkettä tulee kausia jolloin yksinkertaisesti mikään ei kiinnosta ja millään ei ole väliä. Tuolloin alan aina pelleillä ruoan kanssa ajatellessani olevani liian läski, mikä huonontaa vielä entisestään aivojen kemiaa. Uskonpa siis, että jostain hormoonin/ mielialaan vaikuttavan aineen vajeesta on kyse kun ei mitään syytä ees oo mitä surra.
Ekan kerran väsy tuli lukion ekalla ja kävin sikakalliilla yksityisellä psykiatrilla joka löysi mulle ainakin kohtalaisen hyvän lääkkeen (Efexor debot 75mg). Söin sitä vuoden. Lihoin 5 kg, mutta elämä alko hymyilee. Ja sit huomaski jo et ei enää lääkkeitä tarvi.
Oon vaan aina ollu kauhean tunneherkkä ja tää aikuiseksi kasvaminen vastuineen muineen tuntuu raskaalta. Nyt 5 vuotta myöhemmin väsy tuli taas. Alko tossa viimesyksystä vituttaa alituinen itkeminen ja sosiaalisten tilanteiden pelko. Yksinkertaisesti menin väkisin terveydenhoitajalle ja valehtelematta itkin puol tuntii kun kaikki paha olo vaan vyöry sisältä. Ekaa kertaa kerroin syömishäiriöstäni ja jo se helpotti. En vieraille helposti avaudu mut sillon olin vaan jo niin täynnä kaikkee (en tiedä mitä). Siitä sitte pääsin pian psykiatrille, resepti käteen ja kaikki maksutta.
Lääkkeet tietty maksaa mut on sen väärtti. Heti mieli parani, asiat näytti auringoisemmilta ja pysty taas nauttii muiden ihmisten seurasta, ruokakin alko maistuu. Pienen onnistumisen tunteen jälkeen tuli toinen ja siitä paraneminen taas lähtee. Himassa yksin kyhjöttäessä lattiaa tuijottaen menee elämä sivu suun...
Itellä huomaan lääkkeen sivuvaikutuksina sellasta että tulee nähtyy melkosesti unia ja hieman ne lihottaa mut se voi johtuu vaa uusista elämentavoista (hyvät ruuat hyvien ihmisten seurassa joille on yks lysti mitä painan). Mulla on tapana seurata omia fiiliksiäni ja otankin lääkettä sen mukaan miltä tuntuu (en tiedä kuinka suositeltavaa ylensä lääkärien mielestä) mutta psykiatrini oli vaan tyytyväinen. Ylensä noin 3 päivän välein otan ennen nukkumaan menoa.
Miroir, hae ihmeessä apua. Mieli maassa menee vaan elämä hukkaan.
Kaikille aurinkoisia kesäpäiviä.
Ethera
Moi! Mulla on masennusläälleenä 10 mg Seronil-nimistä lääkettä. Mä tunnen et se on auttanu ja auttaa varmasti jatkossa.
Miksi se sitten om minulla? No en nyt jaksa tarinaa kokonaan selostaa, mutta sanotaan että olenkolaroinut pyörällä auton kanssa, ja tieetysti ilman kypärää. Olin reilut ½ vuotta sairaalassa opetellen uudestaan kävelemään, syömään, puhumaan... etc. Kaikki. Se minusta.
Minulla menee tällä hetkellä Seronil mieliala lääke 40mg aamuisin ja iltaisin 25mg Seroquelia ahdistusta helpottamaan. Muuten sanoisin, etten ole kokenut saavani noista lääkkeistä mitään apua, mutta kun miettii niin en uskalla ajatellakaan millainen olisin nyt ilman lääkkeitä. Kai niillä siis jotain vaikutusta on ollut vaikka ahdistus ja masentuneisuus on edelleenkin vahvana.
Mulla on ollu masennukseen lääke syksystä-00 lähtien. Sitä on vuosien muutettu aika monasti. Kuus eri lääkettä. Nykyään cipramil, joka toimii mun kohalla ihan hyvin. Sitten mulla on siihen rinnalle laitettu muita lääkkeitä, rauhoittava, diapam, sekä (tarvittaessa) unilääke, imovane. Lisäksi harhoihin (skitsofrenia) leponex ja tehoa parantamaan lamictal. Mulla menee lääkkeitä aika paljon ja sen seurauksena saatan nukkua yön lisäksi päiväunia, aina kun on vaan aikaa.. Mutta itse ajattelen että oon mielummin koko ajan väsyny ku että hautoisin jatkuvasti itsemurhaa tai kuulisin harhoja..😑❓
Siinä kävi todella huonosti tässä mun lääkkeen vaihdoksessa. Nyt tuntuu et pää leviää. Niinpä jätin uuden lääkkeen pois ja siirryin takaisin entiseen lääkitykseen, mutta silti on helvetin huono olo. Parhaiten olotilaani kuvaa raamatusta yksi lause:"Kuolema on minulle voitto" Haluaisin kuolla koska se olisi tässä tilanteessa voitto. En jaksa elää... Onneksi mulla on huomenna lääkärille aika joka tällä hetkellä ei lohduta yhtään. En tiedä mitä sanoa, olen niin rikki😭
Hei Daniel, Raamatusta lainattu lause sopii myös minulle. Mulle aloitettiin yksi lääke, sen nimen sanoin toisessa otsikossa, en nyt muista sitä. Mun lääke kyllä auttaa mun oloa mutta en jaksa nousta sängystä ylös, kun sen syön. Nukuin 13 tuntia sen avulla, aamulla on krapulainen olo ja isän viha minua kohtaan on suuri, kun olen nukkunut aamutöiden ohi. En kuule herätyskellon soittoa ja meillä ei herätetä, koska isän ja äidin mukaan jokainen tekee kotityöt vapaasta tahdosta ja jos nukkuu niiden yli ei halua kuulua perheyhteisöön. Ajatus söisin kaikki loput 18 pilleria kerralla on suuri mutta en ole varma kuolenko sillä määrällä vaan joudunko vaan vatsahuuhtelluun, pääsenkö taivaseen, käykö kukaan haudalla, pitää minut vielä hengissä.
Samoin sinulle Daniel toivon jotain ajatuksia jotka auttavat sinua pysymään maan päällä.
Elämä voittaa, näin voin sanoa nyt. Syvältä suosta olen noussut ja se kannatti. Olen ollut osastolla nyt noin kaksi viikkoa ja tunnen että siitä on ollut apua. Olin sinne mennessäni hyvin tuskainen ja masentunut, välillä iloinen ja riehakas. Nyt koko elämä on aivan eri tavalla hallussa ja pilke on palannut silmäkulmaan... Elämässä tapahtuu ihmeellisiä asioita, kun saadaan lääkitys kuntoon. Olen kuin uusi ihminen... Toivottavasti teillä on myös elämäniloa ja rohkeutta tehdä ratkaisuja jotka ovat teidän parhaaksi. Halusin kirjoittaa koska Tiedän: Elämä voittaa... Voimia kaikille teille!🙂🌻