Lapsi ei voi valita vanhempiaan. Vanhemmat eivät ole ainoita ihmisiä maailmassa. Jos heidän kanssaan ei ole hyvä olla, se ei tarkoita etteikö lapsi voisi tulevaisuudessaan tuntea oloaan hyväksi toisten ihmisten seurassa.
Väistämättä kotiolot vaikuttavat henkilön minäkäsityksen ja persoonan kehitykseen.
Siltikään se ei tarkoita, että jos kotona ei ole hyvä olla, elämällä ei olisi tarkoitusta. Se, että on syntynyt tähän yhteiskuntaan, halusi tai ei, vaatii joka tapauksessa tietynlaista vastuun ottamista. Se on surullista, jos on kaikkea tätä vastaan... : /

Mitä tarkoitat vastuun ottamisella? Vastuuta itsestään vai vastuuta muista? Uskon, että sinulla on hieno ajatus tämän takana, mutta pystyisitkö selventämään sitä yhtään?

Minuakin on vuosia vaivannut juuri tuo "vastuu". Jotkut elämässä puuhakkaammat ihmiset ovat omasta näkökulmastani katsoen hieman aggressiivisen oloisestikin tuoneet esiin ihmisen "vastuuta". Eräs läheinen ihminen pohti mahdollista haluaan osallistua politiikkaan, koska haluaisi täyttää "vastuunsa". Saman henkilön mielestä flunssaan sairastuminenkin on asennekysymys. Ketä kohtaa on vastuu? Itseä? Muita? Universumia?

En minäkään tiedä, mistä on kyse. Haluan pohtia asiaa.

Olet oikeassa, ettei meiltä ole kysytty, haluammeko syntyä tähän maailmaan ja yhteisöön. Se on päätetty puolestamme (jos vanhempien lisääntyminen on onnistunut). Yhteisö odottaa, että meistä tulee "vastuullisia" kansalaisia => noudatamme lakeja ja teemme työtä. Yhteiskunnan osalta vastuu näyttäisi olevan tiettyjen selvien velvollisuuksien toteuttamista. Ihanteellista olisi tehdä paljon työtä (veromarkat), kasvattaa pari lasta (yhteiskunnan jatkuvuus) ja kuluttaa (pyörittää olemassaolevaa talousjärjestelmää) kyseenalaistamatta mitään edellä mainituista. Lähes pakollista on noudattaa lakeja.

Pohdintasi on tärkeää ja koskettelee olemassaolon filosofiaa. Mielestäni kenenkään ei tule niellä "vastuun" tarjottuja merkityksiä ja velvoitteita sellaisenaan. Masentunut ihminen kokee usein olevansa kyvytön täyttämään häneen kohdistuvia vaatimuksia. Masennus voi olla jarru epäoikeutettuina koettuja vaatimuksia vastaan => suojaudutaan ja lamaannutaan KOETULTA kohtuuttomuudelta (yksi ei voi sanoa, mikä on kohtuutonta toiselle).

Mielestäni "vastuuta" käytetään vastuuttomasti (!) suhteessa masentuneisiin ja muihin sitä vierastaviin. "Vastuun" merkitystä ja roolia korostavat ne, jotka KOKEVAT sen merkitykselliseksi itselleen. Valitettavasti he eivät useinkaan ymmärrä "vastuun" ihmettelijöitä ja vastustajia, joiden kokemus on erilainen.

Aihe on vaikea, sillä sitä yritetään ratkaista "vastuuta" kannattavien taholta joko lyömällä "vastuulla" päähän ("ota itseäsi niskasta kiinni") tai ohjaamalla terapiaan. En vastusta terapiaa hyvinvoinnin tukena, mutta yhteiskunnan tuki (esim. Kelan psykoterapiatuki) perustuu vastuunkantokyvyn tukemiseen (Kelan sivuilta lainattu kriteeri terapiatuen saamiseen: "työ- tai opiskelukykysi on mielenterveyden häiriön vuoksi uhattuna.")

Perinteinen tapa lyödä "vastuulla" päähän on todeta, että sillä lunastaa oikeutensa elää. Eli kun teet töitä, saat syödä. Kun tottelet vanhempiasi, olet kelvollinen ihminen. Terapiatukesi maksetaan omista ja muiden verorahoista, joten on "vastuullasi" sitoutua tervehtymään vastuunkantokykyiseksi rahoittamaan muiden vastuunkantokyvyn tervehdyttämistä. Huomio, nämä ovat s-o-v-i-t-t-u-j-a käytäntöjä ja vakiintuneita t-a-p-o-j-a. Jossain tuolla piilee myös mahdollisuus valita itse, mihin sopimuksiin oman elämänsä puitteissa haluaa ryhtyä. Vai piileekö? Uskoisin, että masentunut on pysähtynyt tämän kysymyksen äärelle.

Masentunutta syytetään usein myös itsesäälistä. Mitä on sääli? Sääli on myötätuntoa - ja sehän on suuri rikos!? Ainakin itseen kohdistuessa se ilmeisesti on. Masentuneen ei siis saisi kokea ansaitsevansa parempaa? Mielestäni masentunut ansaitsisi paljon parempaa. Itse asiassa masennukseen kuuluu kelvottomuuden ja arvottomuuden kokemusta, kun ei kykene vastaamaan "vastuuseen"! Voitaisiin siis oikeastaan todeta, että masentuneen vastuuntunto on jopa liiallista. Mistä tulee sitten "vastuullisten" paheksunta "vastuuttomia" kohtaan? Voisiko kyseessä olla pelko siitä, että he joutuvat "vastuuseen" myötätunnon puutteestaan? Kas kummaa, koko "vastuun" retoriikka kääntyy päälaelleen...

Nyt minä sorruin "vastuun" väärinkäyttöön vastuuttamalla vastuuta korostavia heidän vastuuttomuudestaan. Olkoon se pieni mutta tarpeellinen kosto masentuneiden puolesta. 🙂🌻

Tämä tulee nyt ehkä penkin alta ja nurkan takaa, mutta...
Ensinnäkin vanhemmat ovat vastuussa lapsistaan täysi-ikäisyyteen asti, jos heistä ei siihen ole, vastuu pitäisi siirtää, siihen kykeneville, joka on käytännössä melkein mahdotonta, sillä kukaan ei joka kotiin näe, eletäänkö viellä vastuullisesti vai vastuuttomasti.
Vanhempien tulisi antaa lapsille, heidän ikäänsä vastaavia "vastuita", siis vaikka kotitöitä jo kotona ja valvoa, että näin toimitaan, kuin on sovittu. Aikaa myöten lapset saavat vastuuta, omiin asioihinsa, kuten koulunkäynti, mutta vanhempien avustuksella, ei alaikäistä voi sysätä vastaamaan heti kaikista asioista, hän tarvitsee rajatonta tukea. "Vastuunsa tuntevat" vanhemmat tukevat lapsiaan, vaikka eläkeikään asti, jos ikää riittää, se voi olla vain rinnalla kulkemista.
Mutta totuus on, että monet lapset joutuvat aikuisen asemaan jo hyvinkin pienenä, kun vanhemmilla ei ole taitoa kantaa vastuuta. Sanotaan, että aikuisen ihmisen on osattava ottaa vastuuta teoistaan, mutta miten hän sen tekee, jos ei elämässään ole oppinut tietämään, mikä on oikea ja väärä, tai ei välitä minkäänlaisista rajoista. Tälläisten vanhempien lapset ovat kuin tuuliajolla, kun heillä ei ole "läheistä vastuullisen ihmisen mallia". Usein on ihmisiä, joilla on valtaa, jota käytetään sumeilematta, mutta ei ajatella seurauksia, joten ei tunneta vastuuta.
Tärkeimpänä näissä asioissa, pidän ihmisen omaa ajattelua, mikä tuntuu itsestä oikealta, eikä riko lakia.