Vaikka lasken itseni suvaitsevaiseksi uskontoja ja uskovaisia kohtaan, niin tässä tekstissä jo otsikko sai niskavillani pystyyn.

Kaikki nimittäin EIVÄT saa voimaa uskosta, joitakin se voi jopa ahdistaa. Itse olen kyllä kotoisin ev. lut. perheestä ja pienenä luin aina iltarukouksen, kävin seurakunnan kerhossa, kirkossa, koulussa kävin uskonnontunneilla, kirkoissa ja kävin ns. normirippileirin evankelisluterilaisen kirkon piirissä.

En kuitenkaan koskaan onnistunut herättämään itsessäni samanlaista uskoa kuin moni muu. Kirkossakin joku Isä meidän-rukous tai muukin, tulee lähinnä rutiininomaisesti ja ulkomuistista, silloin kun sen luen mukana. Yleensä vain nousen tarvittavissa kohdissa ylös, pidän suuni tiukasti kiinni ja mietin omiani. Virsiä saatan laulaa, jos kyseinen virsi on minulle jollakin tapaa merkittävä, tärkeä ja/tai rakas, mutta yleensä niidenkin aikana selailen virsikirjaa.

En ole varma, mihin uskon vai uskonko mihinkään. En ole koskaan kokenut saavani Jumalalta (siitä huolimatta, etten tiedä, uskonko häneen tai muuhun tällaiseen "liirumlaarumiin", kirjoitan nämä isolla - ihan vain suomenkielen kieliopin vuoksi) apua, enkä varsinkaan silloin kun sitä eniten olisin tarvinnut. En edes silloin, kun itkin ja huusin apua epätoivoisena viimeisimmän itsemurhayrityksen aikana.

Oikeastaan koko ajatus Jumalasta minua ahdistaa. Ja lähinnä siksi, että raamatussa muistaakseni sanotaan, että itsemurhan tehneet eivät pääse taivaaseen vaan joutuvat "ikuiseen kadotukseen", eli ts. helvettiin. Sitä en jaksa ymmärtää. Enkä muitakaan ristiriitoja, mitä raamatussa on. Lisäksi minua mietityttää se, että jos Jumala kerran on luonut kaiken, myös eläimet, niin miksi meidän annetaan ymmärtää (tai ainakin näin minä olen sen käsittänyt), että niillä ei ole uskoa - ja näin ollen ne eivät pääse ikuiseen rauhaan.

Mutta, pointtina tässä pitäisi olla se, että vaikka minä - tai moni muukaan ei löydä rauhaa tai saa voimaa uskosta, ei se tarkoita sitä, etteikö joku toinen voisi sitä saada. Ja jos saa, niin hyvät hänelle. Kyllä minäkin oikeastaan haluaisin uskoa. Edes JOHONKIN.

Minulla ei saa enää mikään uskovaisten juttu raivostumaan vaikka äidin itsemurhan jälkeen erosinkin kirkosta. Koska uskovaiset sanoivat minulle ettei äitini pääse taivaaseen. lähes samantien haistattelin papille pitkät ja ilmotin eroavani Jumalasta ja seurakunnasta. Koska lähinnä ajattelin että jos äitini joutui helvettiin, niin sinne myös itse haluan. Ei mennyt kauan, kun minut kastettiin uudelleen seurakuntaan ja pappi sanoi ettei ole meidän ihmisten päätettävissä mihin joudutaan kuoleman jälkeen.

Raamatusta en koskaan löydä mitään sanomaan enkä lohdutusta. en sitä juuri kyllä luekaan. Joskus veljeni laittaa meilillä jonkun Raamatun lauseen ja perään selittää mikä siinä olisi se juju. Joskus asian tajuan, useimmiten en.
Uskovaisten nuorten kanssa on hankala olla, koska he latelevat Raamatun lauseita ja ovat hurskaan näköisiä. Tulee tunne, että Raamattu-uskovainen on aika helppo olla eli että lukee lauseita eikä oikein sitten itse ajattele mikä on Jumalan tarkoitus.
Kuten juuri, että sanoo Isä meidän joka taivaassa olet jne. Monimutkaisesti lähestytään Jumalaa, koska aika selvyynnys uskovaisella lieneen, että juuri sille Isälle puhutaan joka on taivaassa ei kelleen muulle isälle. samoin jokainen Raamatun kohta on turhan monimatkainen, koska itse usko on yksinkertaista. joko uskoo tai ei.

Kuitenkin minusta jokaisen sopii kirjottaan tänne mitä haluaa uskosta ja Raamatusta.

Minä itse olen uskonut Jumalaan jo lapsesta saakka. Olen käynyt lapsena evankelisluterilaisen kirkon päiväkerhossa, pyhäkoulussa ja nuorena suoritin rippikoulun. Vaikka olen saanut kuunnella kristinuskon sanomaa kaikissa edellä mainituissa paikoissa ja myös kotoani olen saanut kristillisiä arvoja, en siitä huolimatta kokenut etsikkoaikaani vielä tuolloin.

Minä kyllä uskoin Jumalaan ja siihen, että syntini oli sovitettu ristinpuulla mutta silti olin työntänyt Jumalan elämässäni syrjään. Kaikki muut asiat tuntuivat tärkeämmiltä. Suuret haaveet ja tulevaisuuden suunnitelmat. Kaikki ei kuitenkaan mennyt niin kuin suunnittelin.

Kaverit häipyivät ympäriltä, ne pari joita vielä oli jäljellä. Päivät kuluivat jatkuvaa ahdistusta ja pahaaoloa vastaan taistellessa. Jossain vaiheessa ahdistuksieni keskellä rupesin turvaamaan Jumalaan. Luin Raamattua sen minkä jaksoin, pikku hiljaa. Rukoilin Jumalalta apua silloin kun arki tuntui vaikealta ja kouluunkin oli suuri kynnys mennä. Se usko, jonka ennen olin sysännyt takaalalle elämässäni tulikin tärkeimmäksi asiaksi jota minulla oli.

Varmasti monet ovat löytäneet yhteyden Jumalaan kirkon, pyhäkoulun tai rippikoulun välityksellä. Minulle nämä eivät kuitenkaan riittäneet, vaan vasta kun olin tarpeeksi ahtaalla ja maahanlyöty ymmärsin kääntyä Jumalani puoleen koko sydämmestäni.

Olen pahoillani, jos jotakuta ärsyttää tämä uskonto-aihe. Anteeksi, jos tämä on kuulostanut joltain ihme saarnaamiselta ☹️ en tarkoittanut asiaa niin. Ja mitä tohon itsemurha-juttuun tulee.. mä uskon, että kyllä myös ne, jotka tekee itsemurhan pääsee taivaaseen. Jumalahan antaa synnit anteeksi. Ainakin minä tulkitsen asian niin, joten älkää pliis kukaan suuttuko mulle! Siis sitä että Jumala antais itsemurhan anteeksi. Se oli vaan mun tällänen outo päätelmä. Ja kun mä satun käymään seurakunnan nuortenilloissa ja me puhuttiin itsemurhista, niin ei kukaan niistä ohjaajista mitään itsemurhan jälkeen jonnekin pahaan paikkaan joutumisesta puhunut- ainakaan mä en kuullut mitään semmosta. Ja mullakin on kuollu läheisiä, mun mummi joka on (en halua käyttää muotoa oli, kun se tuntuu niin lopulliselta) mulle tosi rakas, mun luokanvalvoja (ainut opettaja, johon luotin, joka sai koulussa kiusaamiseni edes hetkeksi loppumaan) kuoli sairauteen, vaikkei se ees ollut vanha! Mulla on keskivaikea ahdistus ja vaikea masennnus ja olen tuntenut oloni edes pikkasen paremmaksi, kun olen rukoillut. Mutta en nyt tarkoita, että tämä auttaisi kaikkia-ja jos joku on pakotettu pienenä pyhä kouluun, riparille ja muihin seurakunta-juttuihin, en ihmettele, jos ahdistaa. mua ei koskaan pakotettu seurakunnan juttuihin, joten ehkä siksi ne tuntuvat kivoilta. ja ei se uskonto ole ainut asia. Olen saanut paljon kavereita nuortenilloista.

Hei..

Minullakin on positiivisia kokemuksia seurakunnasta ja uskonnosta. Itse olen kokenut sen helpottavan oloa kun on voinut heittää muutaman turhautuneen ja kiukkuisenkin lauseen tuonne Jumalan suuntaan. Ompahan ollu ainaki joku jolle vähä kärrytä. Tuskimpa se Jumala on minua siitä rankaissu, ehkä taputellu päähän ja sanonu että no voivoi, ny tää pieni kullanmuru on mulle vihainen...

Mie ajattelen nii, että vaikka uskoo Jumalaan ei se sulje pois, esim. lääkitystä ja muita apuja minun elämästä. Ehkä Jumala haluaa auttaa ihmisiä myös luonnollisten tapojen kautta. Eihän tulipallojen syökseminen taivaalta alas ja vesi viiniksi temput minua ees auttaiskaan.. Siinä vaiheessa varmaa kysysin Jumalta että mikä ihmeen heppu sää muka oot ku veen muutta viiniksi?? Että alakomaholiko tähän mun masennuksee auttas..??

Ehkä Jumala ei myöskään tee mitään suuuuuria ihmeellisiä asioita meiän elämässä, koska ne ihmeet ovat usein meidän elämässä aika pieniä.. Met ihmiset taiamma olla vaa nii kärsimättömiä, ja odotamma jotain suurta elämän mullistusta, emmekä tyydy siihen mitä meillä jo on.. Aina halutaan olla vielä onnellisempia, varakkaampia, rakastuneempia, seksikkäämpiä, kauniinpia, ihanampia, terveempiä, komeampia, intohimoisempia.... kuin nyt ollaan... Eikö vaa.. halutaan olla aina jotain enemmän kuin mitä nyt on... Koska kuvittelemma sillä aidantoisella puolen ruohon paljon vihreämmäksi ja aidan toisella puolen olevan naapurin, kauniimmaksi, onnellisemmaksi, varakkaammaksi kuin me.. Mutta tiedämmekö oikeasti miten asiat ovat??

Esim. Mie ajattelen niin, että kaikki ihmiset eivät voita lottovoittoa.. siksi koska kaikkien mielenterveys ei kestäisi sitä. En minä koskaan rukoile että esim. minun isä, joka on lotonnu nii kauan ko mie muistan.. voittais lotossa miljoonia... Koska mie uskon että niin ku mie tiiän, nii Jumalaki tietää.. että luultavasti minun vanha isäni saisi sydänkohtauksen ja kuolisi, siitä järkytyksestä.
On isäni silti pieniä summia voittanu.. ja ollu hyvin pihi niiden tuhlaamisen kanssa... Emäntä sai sen ostamaan uudet pyhähousut.. ku vanhat on melkee.. 30v.. vanhat...
Joten.. miksi toivoa niin suurta kun voi iloita pienestäki??😐

Minusta Jumala on jo vastannu minun rukouksiin.. nimittäi... auttanu minua löytään miehen. Semmosen miehen joka jaksaa minua, haluaa minut sillonki ku kärtyän ja rakastaa minua kaikkine vikoineni just tämmöttisenä ko mie olen. Ei juo, eikä tupakoi, eikä ole väkivaltanen minua kohtaan.. Nii ja aatella on vielä komeaki.. Eikä ole turhalla itsekyydellä ja turhamaisuudella pilattu.... seki on kyllä kumma..😐 (Eikä usko että on komea.. mutta mie näen kyllä niitten naisten ilmeet.. mutta kattokoo vaa koskemaan eivät pääse😋)

Se on kyllä elämän ihme, että semmonen mies on löytyny minun elämään=DD Mie ku aina oon aatellu olevani pieni ruma ankanpoikanen enkä usko joskus vieläkään että minua voi kuvailla nykyään kauniiksi ku joutsen..(minua nolottaa ees sanoa näi.. ja vielä nolompi oon jos joku kehuu minua kauniiksi..😳) Mie aina toivoin että löydän jonkun, ja rukoilinkin vaa miestä joka ois mulle sopiva.. Heh.. mutta empä tienny että näin ihana mies ois mulle sopiva...😀

Jeps mie kuulostan varmaa hiukan hassulle, mutta mie uskon että Jumalallaki on huumorintajua.. Siis haloo miksi ihmeessä se on keksiny jonku mustekalanki jos sillä ei ois huumorin tajua? Siis sehän on vaa sellainen turhanpäivänen otus joka sylkee mustetta ja syö sitte ne otukset jotka se on sillä musteella myrkyttäny?? Tai esim. kameli.. onko kummallisempaa otusta kuin se?? Otus jolla on kyttyrät ja sylkee naamalle jos sitä ärsyttää... yök...Täytyy Jumalalla olla huumorintajua, kun se on edes keksiny sen meille antaa... Mie en ainakaa pärjäis ilman huumorintajua tässä elämässä😀

Jumala haluaa meille vain hyvää, mutta se Pirulainen haluaa että me ei nähtäis kaikkia niitä ihania, kauniita pieniä elämän ihmeitä, raskauskin on ihme.. siis se miten sellainen pieni söpö pallero kehittyy naisen masussa. Rakkaus on ihme🙂 Joskus se sattuu mutta riski täytyy ottaa.

Ja kun mie en näe niitä pieniä hyviä asioita elämässäni, nii helposti huomaan ajattelevani että mulla ei oo mitään syytä elää. Kun koen että mieheni on ihan törppö ja ärsyttävä ja olen vihainen ja loukkaantunu.. Nii en mie kyllä silloin näe sitä hienoa pientä ihmettä, että se ylipäänsä on edes minun elämässä, tukemassa sillon ku minulla on vaikeaa...🙄 Nii ja että mulla on vielä nii ihanan miehen anoppiki.. on ihana.. siis no en ny uskonukkaa että nii ihanan miehen äiti ois jotenki kamala.. mutta vau.. että tuun sen kanssa toimeen ja että on iloine meiän puolesta eikä katkera siitä että asumma nii kaukana. Ja minun perheki on ihana, aina ollu turvallinen nukkua ja läheisyyttä ja rakkautta talo täynnä, vaikka varakkaita emmä varmaan koskaan ole...
Mutta mie tykkään siitä Tanskan sananlaskusta.. "Rikas lapsi istuu usein köyhän äidin polvella." Koska se kuvaa meiän perheen tunnelmaa.

Mie olen kokenu että Jumala on pystynyt paljon tekemään minun elämän hyväksi. Sieltä nuorisoseuroista mie olen ystäviä löytäny, vaikka on minulla ystäviä jotka eivät usko Jumalaan. Olemme sulassa sovussa ja kunnioitamme toistemme päätöksiä. Olen kuitenkin iloinen että olen saanut olla mukana kaikenlaisissa tapahtumissa ja kokenut paljon myös onnellisia hetkiä elämässä uskon kautta. Tietenkin on myös sellaisia asioita jotka olen saattanut kokea ahdistaviksi.

Ajattelen kuitenkin niin, että Jumala tietää minua paremmin, mitä minä tarvitsen. Näkyyhän se nyt tässä mies asiassaki.. ja perheessäni. Minun täytyy kokea näitä surullisia, ahdistaviakin asioita, jotta näkisin myös elämän toisen puolenkin. Epätoivon, ja suunnattoman tuskan ja pelon tulevaisuudesta. Niillä on jokin tarkoitus, mutta en tiedä sitä vielä. Ehkä näiden kaikkien kokemuksien jälkeen, vaikka tunnen olevani rikkinäinen ruukku, pääsen eheytymään, vahvistumaan ja luomaan sellaisen ihmisen jonka kanssa minäkin tulen toimeen. Ehkä minä sitten näen itseni parempana ihmisenä ja ehkä minä voin auttaa jotakuta toista ihmistä myös parantumaan, kun olen elänyt näitä synkkiä elämän vaiheta läpi. Eihän elämästä koskaan tiedä..

Ei kannata ottaa itteensä näitä miun ajatuksia😋 Nehän on vain minun ajatuksia, minun kokemuksia elämästä, seurakunnasta ja uskonnosta. Minulle usko on ollu hyvä asia. Samoten perhe on ollut ihana asia. Jollakulla on voinut olla kamalampaaki. Toivon kuitenki että löytäsittä elämäänne niitä pieniä ihmeitä niin ku mie oon löytäny niitä pieniä ihmeitä, onnen kultahippuja, kauniita muistoja minun elämään, jotka auttaa minua jatkaan matkaa tässä elämässä. Sillä joskus ne yksittäiset pienet kauniit muistot, on parempi yrittää muistaa kuin ne menneisyyden arvet ja haavat...
Tsemppiä jokaisen elämään🙂👍

En erityisesti usko. Mutta uskon jumalaan, arvostan sitä, että uskalsit ottaa aiheen esiin.
Uskon, että moni on samaa mieltä, niinkuin minäkin, ainakin osaksi. Minua usko auttaa esim. päätösten tekemisessä. Ajatten, että mitä tahansa päätänkin tai teen niin on tarkoitettu. Vääriä päätöksiä ei ole. Kaikkien pitäisi antaa olla sitä mitä on.
🙂👍 Usein, kun pelkään, olen yksinäinen tai olen tehnyt jotain väärää, rukoilen, että olisin parempi ihminen. Älkää tuomitko uskovia ihmisiä. Yllättävän moni uskoo, rukoilee tai lukee raamattua. Siitä ei vain uskallleta puhua, tai sanoa ääneen. Mitä väliä mistä voimaa saa, jos joku auttaa! 🙂