En ehkä lähtisi ihan vielä miettimään, että miten tuosta pääsee yli. Ensin kai pitäisi saada vain surra rauhassa. Yritä saada joku ihminen kanssasi sinne asunnolle. Tai siis yritä järjestää asiat niin, ettei sinun tarvitse hetkeen olla yksin. Helpottaa kun on joku, jolle puhua ja itkeäkin.

Muuta en usaa näin äkkiä sanoa. *Halaus*

Minulla on aika monta läheistä kuollut. Ei aina edes tajua, että niitä ei enää ole.Ei sitä kukaan osaa sanoa miten jonkun kuoleman yli pääsisi. Aina tulee hetki, että elää kuin toisetkin ihmiset. Uhohtaa, että kuolleita on edes ollut. Sitten, kun on yksin tuntuu, että ei jaksa elää. Haluaisi sinne missä kaikki läheiset ovat.
Kuolemista selviää parhaiten ,kun ei aluksi jää yksin. Pitää eläviä ihmisiä siinä ympärillä eikä ajattele kuolleita. Menee vaikka terveyskeskukseen ja pyytää niin paljon lääkkeitä, että elää kuin sumussa. Syö pillereitä niin paljon, että on nukkuu melkein koko ajan. Kriisikeskukseen ei kannata mennä, ei sitä jaksa puhua. Sitten ne kuitenkin vaan sanoo, että anna itkun tulla.Miksi sitä vieraitten nähden pitäsi itkeä.

Hautajaisten jälkeen vasta kannatttaa alkaa muisteleen. Sitten,kun kuolleet ovat mullan alla, tajuaa, että nyt niitä ei ole. Sitten on vaan muistot.
Sitten voit vaikka nettukeen kirjoittaa.

moi Tupsu! Mul sattu kämmi kun kirjotin sulle viestiä ja jotenki onnistuin kadottamaan sen..otetaan uudestaan. Olen tosi pahoillani *hali*. Kerron vähän itsestäni, jotta tiedät mistä puhun. Olen nyt 21-vuotias. Tammikuussa 2002 serkkuni samalta luokalta ampui itsensä. Samana keväänä huhtikuussa toinen serkkuni kuoli auto-onnettomuudessa.. ja eihän kahta ilman kolmatta..lokakuussa isäni kuoli. Eilen isäni kuolemasta tuli 2 vuotta. Kun isäni kuoli, ajattelin että kyllä tämä rumba nyt loppuu. Mutta ei. Toukokuussa 2003 pikkuserkkuni ampui itsensä. Taival on ollut raskas 😭, mutta tässä ollaan. Ajatukset ovat harhailleet laidasta laitaan ja joskus pahoina hetkinä on pitänyt nostaa itseä niskasta kiinni, että jaksaa. Mä toivon ,että tällä viestillä voin antaa sinulle voimia.
Suru vie oman aikansa ja se pitää sallia. Itse purin surua piirtäen, kirjoittaen, itkien, surren..Pääasia että surun tuo ulos.Jokaisella meillä on omat tapamme surra ja omat omakohtaiset tunteemme. Kukaan ei voi sinulle Tupsu tulla sanomaan että "tiedän miltä sinusta tuntuu". Ei sitä kukaan voi tietää. Kuitenkin surussa on se yhteinen piirre, että siinä on ne omat vaiheensa, shokki, viha jne..
Sinun ei tarvitse keskittyä kehenkään muuhun nyt kuin itseesi. Muista pitää huolta itsestäsi. Kuuntele itseäsi. Itke, se puhdistaa. Toivon sinulle voimia ja enkeleitä.
Seuraavan sananlaskun toivon tuovan sinulle voimia katsoa huomiseen:
"Kärsimyksestä ovat syntyneet vahvimmat sielut, lujimmat luonteet ovat arpien uurtamia"
Ystävällisin terveisin, ode

Mun paras kaveri ja oma rakas teki itsemurhan yli kaksi vuotta sitten. Aluksi se oli kateissa yli kaksi kuukautta, eikä kukaan tiennyt missä. Sitten se löydettiin kuolleena lähimetsästä, lääkkeiden yliannostus. Tuolloin olin jo nuorisopsykiatrisella osastolla ollut melko pitkään, etten heti kaverini perään itseäni tapa.☹️

Jotenkii siitä alko sellanen tunne että läheisen itsemurha satuttaa ihan h*tisti, että itse en voi enää tehdä itsaria, kun nyt tiedän miltä se läheisistä tuntuu.

Suren vieläkin parhaan kaverini poismenoa, mulla on vielä kännyssä sen numero ja välillä kun oon aivan sekasin mailaan sen nettiosotteeseen uskoen että viesti menee perille. Siis yli kahden vuoden jälkeenkin on kamalan syyllinen olo ja ajttelee oisko jotain pitäny tehä toisin...KAMALAA!!!

Mutta joo en tiiä miten läheisen kuolemasta selviytyy, mä ainakin kirjoitan tälle mun kaverille kirjeen muodossa muistokirjaa ja sitten ihan alussa mulle syötettiin niin paljo lääkkeitä ettei sitä asiaa pahemmin miettiny, en nyt tiedä oliks se hyvä idea, mut ainakii mä oon vielä hengissä, tuijottelen päivittäin kaverini kuvaa ja toivon että joskus vielä näen hänet...😭

Kiitos teille kaikille

kirjoituksistanne oli jotain apua. Huomasin että muut ovat kokeneet samaa.
On niin sääli että tollaista tapahtuu.
Tavallaan mä olen myös kateellinen sille mun kaverille. Se pääsi pois. tiedän että on väärin ajatella niin, mutta...
Ja kun kuulin siitä mun kaverista, aloin itkeä ja huusin, että olisit ottanut ennemmin minut! Olisit ottanut mut ku sitä itsekin haluan! Olin vihainen, että kuolla täytyi juuri sen, joka ei sitä halunnut!

mutta kiitos että ootte mun tukena! mulla ei muita ole ☹️
kiitos että jaksatte välittää, vaikkei edes omat tutut jaksa!

Hei!
Itse menetin kaverini kolmisen vuotta sitten. Olin jo psykoosissa ja kuvittelin, että tämä kaverini juoruaa kaikki asiani ja tahtoo mulle pahaa. En mennyt hänen 18-vuotissynttäreillekään, kun olin niin sekava, vihainen ja peloissani...
Kaksi ja puoli viikkoa kaverini 18-vuotissynttäreistä hän sai sairaskohtauksen ja kuoli heti. Sain hermoromahduksen. Pahinta oli, että hän oli puoli vuotta aiemmin mennyt naimisiin ja hänellä oli kuusiviikkoinen vauva. Itse olin pistänyt häneen välit melkein poikki kokonaan, enkä koskaan päässyt selvittämään asioita hänen kanssaan. En koskaan päässyt kertomaan, miksen ollut hänen synttäreillään. Myöhemmin onneksi kaverit kertoivat, että olivat hänelle kertonet, että olin sekaisin.

Hautajaiset olivat viikko kaverini kuoleman jälkeen. En itkenyt koko viikolla. Olin kova kuin kivi. Mutta kun vein päivää ennen hautajaisia addressin hänen vanhemmilleen, lysähdin ja purskahdin elämäni pahimpaan itkuun. En ole koskaan ollut niin hirveissä hautajaisissa. Ne olivat pienessä kappelissa, jossa jokainen itki hysteerisesti. Ei sitä voinut ymmärtää. Ihminen oli naimisissa ja juuri saanut pienen vauvan. Sitten yhtäkkiä vain kuoli pois.☹️

voi ☹️( onpa surullista!

Mustakin elämä on niin epäoikeudenmukainen! Oon niin vihainen tälle elämälle tällä hetkellä!
Ja jumalaan en koskaan pysty uskomaan juuri sen takia, että tää maailma on niin niin paha!

Mut eipä sitä voi estää....tällasta vaan tapahtuu ...surullista mutta totta ☹️

Mä kävin viemässä eilen kaverin haudalle kynttilän, se ampui itsensä 2 vuotta sitten joulukuussa. Vieläkin on kova ikävä😭.Toi kaveri oli aina tosi aurinkoinen ja auttavainen ja puolusti kavereitaan henkeen ja vereen.. Vein pari muutakin kynttilää sinne hautausmaalle ja laskeskelin että tosi monta hyvää ihmistä on jo siirtynyt rajan toiselle puolelle. Silti niiden muistot lämmittää ja kukapa estää mielessään niille juttelemasta jos siltä tuntuu? Voimia kaikille läheisen menettäneille!🙂👍

Heih

Mun mummoni kuoli neljä vuotta sitten. Hän ehti olla kaksi kuukautta vanhainkodissa, kunnes yhtenä aamuna halvaantui vasemmalta puolelta. Vuorokauden päästä siitä hän oli kuollut. Vasta sitten kun hän oli kuollut, tajusin, etten ollut ikinä kertonut kuinka paljon häntä rakastin. Ja me oltiin vielä oltu läheisiäkin.
😭

moi elisali 🙂

Mulla on samanlainen kokemus. Mun ukki kuoli enkä mä koskaan ollu sanonu sille että välitin siitä. Olin vielä ennen kuolemaa just riidelly sen kanssa ☹️ suru jäi mut toivon että hän tiesi että välitin.
Ja uskon että sunki mummo tiesi 🙂

Jaksamista!

tupsu^

Moi!
Oma pappani kuoli vähän vajaa vuosi ennen tota mun kaveria. Pappa asu meillä. Se oli yli 90 ja sillä oli syöpä. Kun se tiesi kuolevansa, se yritti tappaa itsensä hirttämällä. Minä leikkasin narun hänen kaulastaan poikki. 🤔 Olin 17. Paria kuukautta myöhemmin pappa kuoli sairaalaan. Meille soitettiin sunnuntaiaamuna, että jos halutaan pappa nähdä, niin nyt on mentävä paikalle. Koko perhe oli siellä. Siliteltiin ja hyvästeltiin. Kahden tunnin päästä pappa kuoli. ☹️ Se oli ensimmäinen kerta, kun näin kuolevan ihmisen ja kuoleman. Papan keho oli viileä, kun mentiin, ei tajunnut tästä maailmasta enää mitään. Ulkona oli paksu sumu. Sitten yhtäkkiä, uskokaa tai älkää, perhonen lennähti huoneeseen. Se lepatteli siinä papan yläpuolella. Vähän ajan kuluttua pappa henkäisi syvään ja sen jälkeen kuoli pois. Silmät muuttuivat elottomaksi. Sain laittaa papan silmät kiinni. Sen jälkeen alkoi kauhea itku, vaikka tiesi, että nyt pappaan ei enää koskenut.😭

Tosta tapahtumasta on jo yli neljä vuotta aikaa, mutta en unohda sitä koskaan.

Minunkin ukin kuolemasta on nyt neljä vuotta. Mun ukki kuoli suruun, kun mummo ekana kuoli. Ukki yritti mua valmistella kuolemaan kuukausia. Puhui kaikkee taivaasta, osti kirjankin; hyvää matkaa vaari. Sitä me luettiin yhdessä iltaisin. En mie tajunnu, että se meitä hyvästelee, jälkeenpähin oon tajunnut vasta.
Mie ruukasin aina aamusin mennä ukin luo, kun muut lähtivät töihin tai kouluun. Menin mie silloinki, kun se oli kuollu. Mie vaan huutelin ovelta huomenia. Sitten aloin ihmetteleen, että miksi se on niin hiljaa eikä oo keittänyt kahvia. Se makasi ihan sinisenä sängyssään. Kyllä mie heti näin, että kuollu on. Koska mie olin muutama kuukautta sitä ennen ollut mummon kaa kahestaan, kun se kuoli. Mummo sain sydänkohtauksen ja mie sitä yritin elvyttää pari tuntia. En tiedä elvytinkö väärin, puhelinta ei ollut, että oisin soittanut apua. Mie vaan pari tuntia puhaltelin ja huusin, että herää.
Eikä heränny.

Niin, sittenkö mie näin ukin kuolleena, niin säikähin, että taas jouvun elvyttään. Ja möhlään kuitenki. Niin mie otin vaan ukin hyllystä viinapullon ja häivyin. Jätin ukin yksin. Eka kerran elämässäni join. En ees muista hautajaisista mittään.
Joskus kun mun joku läheinen eläisi vanhaksi ja saisi kunnolla hyvästellä.

^tupsu^ kirjoitti 07.10.2004 klo 12:47:

kuulin tänään että kaverini on kuollut toissa yönä 😭
en itedä mitä ajatella tai tehdä! muutenkin vaikeaa niin tämä vielä siihen päälle!
soitin kriisikeskukseen ja heillä ei ole aikaa! lähdin koulusta ja nyt oon yksin kämpillä ja mietin kaikkee! ei pysty käsittään! miten elämä voi olla noin julmaa? hän oli vain vuoden mua vanhempi eli 19.
onko kellään kokemusta tällaisesta? osaisitteko kertoo miten tällasen yli voi päästä?
ei oikein jaksa uskoa!

kiitos

Tiedän miltä susta tuntuu.. Mun todella rakas ystävä kuoli noin kuukauden ennen joulua. Hän kuoli alkoholimyrkytykseen, joka oli minun syytäni. Pakotin häntä juomaan sinä iltana. En tule antamaan sitä koskaan itelleni anteeksi. Hän oli minulle kuin oma veli. Hän kuoli ollessaan vasta 18-vuotias. En pysty puhumaan hänestä enää ääneen. Minä tapoin oman rakkaan "veljeni."😭 Tekisin mitä vain jos voisin muuttaa sen illan tapahtumat! Olen miettinyt itsemurhaa monta kertaa.. En yksinkertaisesti jaksa enää! Mutta koita edes sinä jaksaa eteenpäin! Hae apua joltain ammattiauttajalta. Se kannattaa! Onnea matkaan🙂👍

19 vuotta on aika korkea ikä siihen nähden, että yks miun kaveri tapettiin 14 vuotiaana. En ole vieläkään päässyt siitä itse yli vaikka olen tällä hetkellä juuri tuon 19 vuotta. Joka kerta kun kuljen siitä missä hänet on tapettu, tulee aina se sama mieleen. Eikä niin pienellä paikkakunnalla kuin missä se tapahtu voi kauheasti sitä kohtaa vältelläkään hirveästi.

Oltiin juuri 1998 vuonna muutettu tänne toiselle paikkakunnalle noin 400 kilometrin päähän ja ei kovin montaa keretty nähdä hänen kuolemaa ennen. ☹️ Vähän jäi kaivelemaan vielä se, että piti alunperin marraskuussa mennä, mutta sitten päätinkin mennä vasta itsenäisyyspäivän lähettyvillä ja kaverini kuolin päivä oli muistaakseni 20. marraskuuta 2000.

Asiaa ei edes paljon helpottanut, että yksi kaverin hyvä kaveri (jota ne kyllä ite hirveästi tuntenut, onneksi!) oli hänen kuoleman aiheuttaja. Ei kyllä vieläkään riitä ymmärrystä siihen , että tuo tappaja sai vain 2,5 vankeutta (vaikka joo, tiedän että ensi kertalaisena kokonaissumma puolittuu). Silloin oli puhetta ettei se tappaja pystyisi mitenkään jäämään samalla pienelle paikkakunnalle, koska kaikki oli silloin niin häntä vastaan. Mutta nyt kun siitä on kulunut viisi vuotta, niin varmaan kaikki sen kaverit oottaa innolla sen paluuta (no, ainakin osa, osa suree vieläkin muutkin kuin vaan mie) ja tahtois mennä kaljoille jne.

Tuntuu kyllä nytkin pahalta kirjottaa tästä, joten en taida enempää selitellä. Paitsi sen verran, että hänet hakattiin/potkittiin/lyötiin kuoliaaksi.. Eli älä vielä noin pienen ajan päässä mieti jo, että miten pääsee siitä yli. Tuosta on jo viisi vuotta enkä oikein ole vieläkään päässyt sen yli.

Moi Tupsu...

Mulla mun kaveri, jonka kanssa olin nuorisopsykiatrisella, niin se tappoi itsensä hyppäämällä junan alle, ja sen kuuleminen teki kipeetä, en pystynyt tajuamaan sitä, vaan lähetin tälle ihmiselle vaan mailin, että oothan sä elossa. Mä tiedän todella, miltä susta tuntuu, koska mun suvusta on kuollut pappa, täti, eno, kuolleen papan veli. On niitä mullakin, ja mä tiedäm, että se tekee tosi kipeetä...): Otan osaa sun suruun, se on kauheeta, kun läheinen kuolee, mutta kunhan suret sitä oman aikasi, pääset siitä varmasti yli. Muista, että vaikka sulle tapahtuisi mitään, älä ikinä satuta itseäsi. Muista se, pura tuskaasi kirjoittamalla, piirtämällä sun tunteet vaikka eri väreillä, sen jälkeen revi se ja mieti, että nyt sain mun tunteet paperille, niin on he🙂🌻lpompi elää... VOIMIA SULLE KULTA PIENI...(;!