Olen käynyt muistaakseni koko elämäni tällasta taistelua ihan kaikesta. Olen 20-vuotias tyttö ja mulla on diagnosoitu määrittelemätön ahdistuneisuushäiriö sekä paniikkikohtauksia.

Musta tuntuu että mun elämä on ollut AINA jotenkin ahdistavaa ja pelottavaa. Jo pienenä mä itkin melkein joka ilta ihan kaiken maailman pelkojani ja joskus taaperona lakkasin hengittämästä jos joku huusi mulle tai jos mua pelotti. Olen aina ollut todella herkkä ja ujo, ja tuntuu että jäin jo lapsena vähän varjoon ihan kaikkialla. Mun vanhemmat erosivat, kun olin 6, ja ovat hyvissä väleissä, mutta kaipa joku terapeutti tuosta jonkun syyn löytäisi…

Mua kiusattiin ala -sekä yläasteella. Ei mitenkään järjettömän pahasti, mutta kuitenkin niin että itsetunto oli aivan surkea ja vihasin itseäni yli kaiken. Seiskalle mennessä en uskaltanut mennä edes kouluun, koska mua ahdisti siellä niin paljon. Kävin kuraattorilla juttelemassa noista asioista ja jotenkin se ajan kanssa helpotti. Ysiluokalla se helvetti alkoi taas ja muistan että ajattelin koko ajan, ettei mulla ole ketään. Muistan että yhtenä päivänä poikien liikunnanmaikka hiplasi mua kesken tunnin jotenkin ällöttävästi ja sen jälkeen mulle jäi jokin ihmeellinen ahdistus kaikesta läheisyydestä. En halannut edes kavereitanikaan kuin vasta pari vuotta sitten. Jotenkin mulle jäi siitäkin vuosiksi likainen olo, vaikkei sinänsä mitään suurta tapahtunutkaan muuta kuin että joku koskee, vaikkei saisi.

Mä olen pelännyt koko elämäni ihan kaikkea. Mulla on ihan hysteerinen emetofobia eli pelkään kuollakseni oksentamista. Mä vedän kaikki hygieniajutut ihan överiksi ja saatan saada hirveän paniikkikohtauksen siitä että joku kertoo olleensa vatsataudissa kuukausi sitten. Mulla on niin paha lentopelko, etten suostu lentämään ollenkaan. Laivaankaan mua ei saa. Mä pelkään että tulen hulluksi. Että alan kuulla ääniä tai nähdä jotain hallusinaatioita. Joskus, kun olen todella väsynyt, tuntuu kuin joku puhuisi tai huutaisi mun päässä niin että se kuuluisi oikeasti. Pistän sen kuitenkin väsymyksen piikkiin…

Mulla on ollut surkea rakkauselämä. En ole koskaan seurustellut ja sen ainoan kerran, kun jonkun kanssa juttua oli ja sain kokea miltä tuntuu rakastaa, se meni ja löysi uuden naisen. Tämän jälkeen mä vedin ranteita auki ja elin koko viime kevään helvetissä. Kerran flippasin niin pahasti baarissa että huusin itkien lattialla että mut täytyy tappaa. Juoksin keskelle autotietä ja toivoin että mun päälle ajettaisi. En ole koskaan ollut noin hirveässä olotilassa. Silloin olin varma että kuolen. Olen tuon miehen kanssa vieläkin hyvä ystävä, mutta silti en voi sille mitään että tuo asia satuttaa niiiin paljon. Haaveilen koko ajan että se haluaisikin vielä joskus mut, vaikka periaatteessa olen hyväksynyt sen, että se on sen toisen kanssa. Silti mietin päivästä toiseen että miksi se en ollut minä? Miksi mä en kelvannut?

Tällä hetkellä ahdistus on melkeinpä suurempi kuin koskaan ja vaikka aloitin kesän lopussa lääkityksen ahdistukseen ja paniikkikohtauksiin, tuntuu, ettei se enää auta. Jossain kohtaa tuli hirveän hyvä olo ja jaksoin jopa olla töissä, mutta otin sieltä loparit 2,5 viikon päästä ja sen jälkeen olen vaan ollut ihan sekaisin. En pysty tekemään töitä, mutten pysty olemaan kotonakaan. Rahaa on pakko saada, mutta ilman töitä sitä ei saa ja olen muutenkin jo veloissa. Olin tänään työhaastattelussa ja samalla pelkään, etten saa sitä työtä, mutta tavallaan pelkään että saan, koska sitten täytyisi kestää siellä.

En tajua miten elämä voisi muuttua tästä enää yhtään paremmaksi. On mulla hyviä ystäviä ja urheilu on mun elämä, mutta jos totta puhutaan niin tällä hetkellä ainoastaan urheilu merkkaa mulle mitään. Mikään muu ei vaan tunnu elämisen arvoiselta. Tiedän, etten pystyisi tekemään itsemurhaa enkä haluaisi ajatellakaan sitä, mutta on vaan sellanen olo, etten kestä enää. Mä olen käynyt muutaman kerran psykoterapiassa, mutta sinne on niin vähän aikoja, että nyt on taas tullut melkein 2kk tauko. Ja toisaalta tuntuu, etten edes jaksaisi kälistä ongelmistani siellä.

Tuntuu että olen koko ajan niin loputtoman vihainen. Mä ärsyynnyn ihan kaikesta ja jos olen esim. yksin kotona, raivoan täällä ihan täysillä. En kestä melkein ketään ihmisiä tai mua raivostuttaa melkein kaikki kaikissa. Välillä pelkään että jonain päivänä sanon vielä suoraan jotain kamalaa. En jaksaisi olla aina näin vihainen, mutten saa sitä oloa pois.

Tästä tuli nyt kauhean pitkä ja jos joku vaan jaksoi lukea niin toivotan onnea. Mutta piti kertoa jonnekin. Nyt tuli sellainen olo. En odota että kukaan keksii mulle mitään parantavia keinoja, mutta jos joku jotain haluaa sanoa, se voisi ehkä helpottaa.