Kuuleeko kukaan?!?!?
Moi vaan kaikille!
Juu eli ihan tämä perus kysymys – apua?
Olen siis 14 vuotias tyttö joka on ahdistunut. Epäilen että mulla on masennusta ja syömishäiriö. Viimesen vuoden mua on ahdistanut ja olen kokenut olevani jatkuvasti ulkopuolinen.
Ennen olin iloinen ja pirteä tyttö, joka oli aina vahva ja jolla näytti olevan kaikki hyvin. Nyt se on kuitenkin muuttunut. Isäni on alkoholisti emmekä ole oikein väleissä kun taas äidin kanssa ollaan tosi läheisiä. Äitille en kuitenkaan oikee kehtaa kertoo mitä mä tunnen ja miltä musta tuntuu. Onhan silläkin oma elämä ja ei silläkään oo isä takia helppoo… Noin vuosi sitten äiti ja isä eros, mutta isä ei tunnu tajuavan sitä vaan päin vastoin.
Ketään mun kaveriakaan ei tunnu kiinnostavan, vaikka niitä mulla kyllä piisaa. En kaipaa niiltä sääliä, mutta enmä sitä kieltääkään voi etteikö se tuntuis ihan hyvältä kun kysyttäis ”Miten sä voit?” tai jotain. Mä koen että oon hirveen ulkopuolinen ja että multa viedään kaikki. Nykyään jos mulla on pahaolla se ilmenee väkinäisenä ylipirteytenä. En tiedä mitä tehdä.
Mä kirjoitinkin tänne jo aikaisemmin, ja kysyin apua mun kaverin puolesta. Nyt se on joutunu masennuksen takia nuorten psykiatriselle osastolle ja se ei oo enää se sama ihminen kenet mä tunsin. Pelkkä se että se on alkanut polttamaan ja ryyppäämään ahdistaa mua, mutta se että se käyttää toisinaan lääkkeitään väärin ahdistaa ja pelottaa. Oon aina ollut siis vahva ja pitänyt huolen niin itsestäni kuin läheisistäni Todellisuudessa oon tosi herkkä, mutta kaikki se herkkyys on kovan ulkokuoren takana piilossa. ”Kuori” on vahvistunut ajansaatossa mm. rankasta lapsuudesta…. Enää en vaan jaksaisi olla aina se vahvin josta aatellaan kyllä se pärjää, onhan se pärjänny aina ennenkin…. Mutta joteski ihan ku oisin polttanu itteni loppuun kantamalla osan kaikkien huolista.
Tiedän että on olemassa kaikki kuraattorit yms. mutta kun en kehtais mennä sen juttusille… Tuntuu jotenkin niin epämukavalta ajatukselta. Netissä on niin paljon helpompi puhua – varsinkin täällä kun on niin ku anonyymia keskustelua. 🙂
Sitten epäilen mulla olevan jonkin sorttisen syömishäiriön, koska ajattelen olevani tukeva vaikken sitä ole. Olen juuri sopivan painoinen ja pituinen, ja aina ollut hiukan alarajalla. Nyt siitä on tullut kuitenkin että minua harmittaa painon nousu vaikka se ei ole kuin 50:ssä. Jos se on alle 45:n olen ihan ok tyytyväinen mutta jos se nousee siitä yli minua alkaa hamittaa. Karkkien ja muiden herkkujen jälkeen tulee huono omatunto ja täytyy päästä vaa’alle… Onko minulla siis jokin lievä anoreksia tai joku?
Voisiko joku ystävällisesti auttaa? taas kerran… 😯🗯️
Suuuuuuret kiitokset kaikille vastanneille. 🙂
Hei!
Millainen on suhteesi äitiisi? Voitko puhua hänelle kaikista tuntemuksistasi? Jos et, niin olisiko joku jolle voit puhua, sukulainen, kouluterveydenhoitaja tms.? On varmasti
tärkeintä nyt että pidät huolen ensisijaisesti itsestäsi, kaverit eivät ole vastuullasi. On tietysti hienoa että välität heistä, mutta kulutat mielestäni liikaa energiaa heidän asioihinsa nyt kun sinä tarvitset oman energiasi itsesi hyvinvoinnin ylläpitämiseen.
Yritä etsiä henkilö, jolle voit purkaa tuntemuksiasi. Seurakunnassakin heitä on mm. diakoniatyöntekijä. Tekee hyvää selvittää tuntemuksiaan oikein perinpohjaisesti jonkun sellaisen ihmisen kanssa, joka tekee sitä työkseen. Muista että et ole ainoa jolla on hankalaa, isät ja äidit ovat joskus itsekin niin hukassa, että eivät muista tukea omia nuoriaan tarpeeksi. Etsi turvallinen aikuinen mistä tahansa! Onnea etsintään ja onnea myös tulevaisuudellesi! Take care ☺️❤️
Moi!
Sun juttusi kuulostaa kovin tutulta. Minäkään en alkuun uskaltanut puhua ja kun vihdoin joku osasi kysyä oikean kysymyksen, olin jo liian syvällä. Itse olen käynyt kaksi kertaa psykiatrisella osastolla, toinen oli 3 viikkoo, toinen yli 5 viikkoo.
Siksi kehotan sinua puhumaan. Kouluterveydenhoitaja tai kuraattori haluaa auttaa sinua. Ne ei arvostele sinua (ei siis ammattitaitoiset tee niin, vaan ne oikeasti ymmärtää), ne kyllä neuvoo sinua eteenpäin. Onko teillä koulupsykologia? ehkä terveydenhoitaja ohjaa sinut sinne ja voit siellä puhua. Tunteissa ei ole mitään hävettävää. Kerroit ohimennen että sinulla oli rankka lapsuus - jo se riittää syyksi mennä terveydenhoitajan tai kuraattorin juttusille. Sitä ei tarvitse hävetä. Voit aloittaa puheesi vaikka että sua ahdistaa.. kyllä se terv.hoitaja/kuraattori kyselee loput. Ja kaikkien ongelmat ovat erilaisia, ei kannata miettiä sitä kaveriasi joka on psykiatrisella osastolla, että mitä se tekee tai vastaavaa. Ne on hänen keinot (toki väärät sellaiset) mutta itse sain apua osastolta, mutta sehän on vasta se viimeinen keino. Ensin yritetään terapialla ja olla kotona normaalisti. osaston olosuhteet kun eivät ole nähneetkään koti olosuhteita. Olisi myös hyvä jos pystyisit äidillesi tai jollekin hyvälle ystävälle kertomaan tunteistasi. Jo pelkkä kertominen lievittää ahdistusta pikkuisen. Ja pelkkä ystävän halaus tai pienet sanat voivat piristää sinua- ihan kuten sanoit että toivoisit että ystäväsi kysyisi "miten voit". Mutta tietääkö ystäväsi kysyä sitä, jos et ole puhunut? Kerroit että peität pahan olosi yli pirteydellä. Minä teen samoin, itken yksinäni. Ei muut voi tietää tai arvata sinun tunteistasi ellet kerro. Tiedän että se kertominen on hankalaa, minulla kesti kolme vuotta ennen kuin uskalsin puhua avoimesti. Mutta tiedän myös sen että se puhuminen auttaa! 🙂
Syömis jutustasi olen sitä mieltä (painotan että minä olen sitä kmieltä enkä siis ole ammattilainen) että se ei ole varsinaisesti syömishäiriötä, jos et oksenna tai jätä ruokia tarkoituksella väliin. Itse painan tällä hetkellä 55 kiloo, olen lihonnut neljän kuukauden sisällä 5 kiloa kun olin osastolla ja suklaa vain helpottaa oloani. Itse tunnen myös epäonnistuneeni painon nousun myötä (vaikka en siis ole lihava, vaan normaalin rajoissa edelleen). Olen aina ollut hoikka ja nyt näkyvät viisi kiloa siis ahdistaa minua ja koen samalla tavalla ahdistusta kun olen syönyt esim karkkia tai muuta herkkua.
Meillä on siis molemmilla vielä paljon hyväksyttävää.. Itse käyn terapiassa kerran viikossa.. Toivottavasti sinäkin saat apua itsellesi.
ROHKEUTTA MATKAAN JA VOIMAN HALAUS!
Sulla on samaa piirrettä kuin mullakin. Huolehdin itsekin hirveästi muista. Haluan päästä kovasti aina auttamaan muita ja olla kohtelias ym. Siksi osittain täällä paljon vastailenkin muille. Itseänikin kyllä välillä ajattelen, mutta muiden ongelmat ja omat ongelmat ovat näemmä yhdessä aiheuttaneet minulle masennuksen. Nykyään olen hieman eri ihminen kuin ennen. Silloin kauan sitten oli niin huoletonta elämää ja nyt ajattelee negatiivisesti elämästä. Suosittelen huolehtimaan tässä vaiheessa itsestäsi enemmän. Yhdellä kaverillani on ollut kyllä vaikeat paikat, kun hänen läheisensä ovat tehneet itsarin. Sen tiedän, että sinun tarkoituksena ei ole pelastaa välttämättä häntä, jos hän päätyy siihen ratkaisuun. Sinun tarkoituksena on vain tiedottaa, että olet olemassa, hän voi puhua sinulle tarvittaessa, jos kestät taakan ja olla muulla tavoin tukena ja turvana. Muista hakea myös itse apua, jos sitä tarvit.