Olen uusi täällä, siksipä ei ole mistään helpoimmasta päästä ruveta kirjoittamaan tällaista… Mutta tässä menköön. Sain tämän sivuston oikeastaan kansainvälisen kriisipuhelimen työntekijältä. Olen juuri 18 täyttänyt nuori, jolla on kaksisuuntainen mielialahäiriö ja joka on yrittänyt itsemurhaa neljästi. Masennusta minulla on ollut viitosluokasta asti. Viimeisin itsemurhayritykseni ei ollut tarkoituksellinen, eräs ilta vain ”pimeni” enkä muista yhtikäs mitään, vain sen kun heräsin teho-osastolta kolmen päivän päästä yliannostuksen ottaneena.
Minulla meni oikeastaan tosi hyvin, olin saamassa oman asunnon ja kaikki meni ylämäkeä, ja sitten yhtäkkiä vain katkesin, ilman masennusjaksoa tai mitään varoitusmerkkiä. Ongelma onkin, että kukaan ei usko, etten tehnyt sitä tarkoituksella. Varsinkaan terapeuttini, joka nykyään epäilee ihan kaikkea mitä sanon sen myötä, kun tein mitä tein. Ensimmäinen kertani oli hyvin samankaltainen, mutta kaksi seuraavaa olivat suunniteltuja.
Nyt sitten kaikki on mennyt aina vain huonommin viimeisimmän yrityksen myötä, sen jälkeen kun jouduin neljättä kertaa osastolle enkä meinannut päästä sieltä pois. Nyt en sitten oikein tiedä edes mitä tehdä, kun viiltely on tullut (taas) kuvioihin ja sosiaalisten tilanteiden pelkonikin on pahentunut entisestään ja kuolema on taas vaihtoehto. Minulla ei ole oikein ketään kelle kertoa tuntemuksistani, nyt kun terapeuttinikin on aivan paranoidi suhteeni, jokaikisellä tavalla, ja sanoin etten halua tavata häntä enää, mutten saa uutta terapeuttiakaan.
Ainut minne voin jutella on blogini ja nyt tämä, muttei blogistakaan ole oikein apua, kun sinne kommentoidaan aika harvoin. Kaiketi nyt etsin täällä jonkunlaista tukea, missä toivon mukaan minua ei sanota itsesäälissä kieriskelijäksi tai huomionhakijaksi vain, koska en ole onnistunut tappamaan itseäni. Sitä nimittäin hoitajat ovat harrastaneet tehdä, haukkua vain. Siksi en voi mennä takaisin osastolle, enkä voi sanoa näistä tuntemuksista etten joudu sinne taas. Mutta kun ei ole kavereitakaan, niin toivoin että täällä ehkä saisin jonkunlaista vahvistusta siihen, että haluaisin taas elää… 😯🗯️
Hei! Olen itsekin uusi täällä. En oikein tiedä pitäisikö kirjoittaa tähän keskusteluun. Tämän luettuani tunnen itseni säälittäväksi nurisijaksi. Yksinäisyys ja työttömyys tuntuu todella kurjalta.
Moi pressandwait.
Et tosiaankaan kuulosta huomionhakijalta, vaan ihan aidosti kokemuksistaan puhuvalta nuorelta. Tarinasi on rajua luettavaa. Se on ihan mahdollista, että joskus vain "pimenee" ja tapahtuu tuollaista. Harmi kun terapeuttisi ei meinaa ymmärtää - hän on varmaan huolissaan siitä, mitä seuraavaksi tapahtuu. Älä vahingoita itseäsi äläkä tee mitään pahaa itsellesi, niin pitkään kuin se on susta kiinni. Viiltelystäkin voi päästä eroon, vaikka se on välillä kivinen tie, mutta ihan mahdollinen kyllä.
Toivottavasti terapeuttisi rauhoittuu ja voitte puhua asioista kunnolla. On hieno asia, ettet ole tappanut itseäsi. Elämäsi on oikeasti iso juttu ja tärkeä asia, sanoi hoitajat tai muut mitä tahansa. Sosiaalisten tilanteiden pelko voi ahdistaa ja olla vaikea pala, mutta ihan hyvin säkin voit vielä saada kavereita. Sunkin elämä voi hyvin päästä raiteilleen. Olisko sun paikkakunnalla esimerkiksi etsivää nuorisotyötä, seurakuntaa tai muuta palvelua, mistä voisi saada käytännön neuvoja tuota asuntoasiaa ja muita juttuja ajatellen?
Kyllä se tästä vielä lähtee ylämäkeen uudestaan. Kovasti tsemppiä ja valoa sun päiviin! 🙂