Kun tuntuu, että elämä on tyhjää ja polkee paikoillaan
Morjes kaikille!
Pysähdyin tässä muutama päivä sitten ajattelemaan elämääni ja aloin epäillä omaa mielenterveyttäni. Tästä voi tulla melko pitkä vuodatus, mutta yritän olla selkeä..
No, otsikko jo vastaakin, mikä ongelmani on.
Olen aina ollut hyvin epävarma luonne. Itsetuntoni ajettiin ala-asteella koulukiusauksella aika nolliin. Vaikka näistä ajoista olen ”yli päässyt” ajat sitten, niin luulen niiden vaikuttavan edelleen itsetuntooni. Minusta on tullut hyvin epävarma aloittamaan asioita, joita ITSE haluan. Menen mielummin massan mukana, enkä pysähdy niinkään ajattelemaan omia halujani ja toiveitani. En edes tälläkään hetkellä tunne ollenkaan, mitä haluan elämältäni. Minulla on kyllä haaveita, mutta niiden tavoitteleminen ja saavuttaminen tuntuu valtavan vaikealta. Olen myös luonteeltani ujo ja hiljainen vieraassa seurassa, etenkin ikäisessäni naisseurassa. Lisäksi olen perinyt todella suuren herkkyyden luonteenpiirteen.
Yksi asia, josta saan olla kuitenkin onnellinen on, että minulla on aina ollut paljon kavereita. Jotkut ovat jääneet pysyvästi, toiset ovat menneet ja tulleet ja uusia on tullut tilalle. Tästä päästäänkin aasinsillan kautta tapaukseen, jonka vuoksi tähän pisteeseen olen ajautunut.
Minulle on muodostunut hyvin kiinteä kaveripiiri, jossa on upeita persoonia ja todellisia ystäviä. Pahaksi onnekseni satuin uudelleen ihastumaan (edellinenkin kerta oli jo kova kolaus) jo hyvän aikaa sitten sydänjuuriani myöten erääseen naispuoliseen henkilöön tässä porukassa. Asiasta puhuttiin silloin perusteellisesti, selvitin tunteeni ja sovittiin, että ei anneta ”yhden yön jutun” muodostaa mitään enempää. Hyväksyin tämän tällöin täysin, mutta tunteeni eivät.
Tämän jälkeen tytöllä on kuitenkin ollut jonkunasteista suhdetta useampaankin kaveriini tämän ”porukkamme” sisäpuolelta. Tein hänelle ja varmasti sitä kautta muillekin selväksi, mitä mieltä asiasta olin. En haluaisi kuitenkaan syyttää ketään ja vain omaa elämäänsähän hekin elävät, mutta aina kun jotain tälläista tapahtuu, muistuttaa se minua siitä hetkestä jolloin omat mahdollisuuteni menivät. Olen kääntynyt itseäni vastaan. Tunnen, että minussa on jotain vikaa. Miksi minä en kelvannut? Syytän itseäni etten saanut vastakaikua tunteilleni, jollaista vastaavaa en ole koskaan kokenut. Minusta tuntuu mahdottomalta, että joskus tuntisin vielä vastaavaa johonkin muuhun, koska en pysty luottamaan juuri kehenkään. Ajattelen näitä asioita päivittäin. En vaan haluaisi menettää tätä kaveripiiriäni ja olenkin tullut siitä etäisemmäksi, kun en vaan pysty luottamaan moneen siinä olevista ihmisistä. En enää voi ajatella, niin kuin olen tottunut, että ”kyllä se huominen on vielä parempi päivä”, kun palaan tähän samaan pisteeseen kerta toisensa jälkeen. Minulla ei ole hajuakaan, mitä onnellisuus on, olen vain kateellinen niille, joista sitä ympärilläni näen. En enää pysty olemaan onnellinen muiden puolesta, toisin kuin ennen.
Aloitin syksyllä opiskelut ja vaikka se käykin välillä rankaksi, se on myös kuin jokin pakoreitti minulle näistä ajatuksista. Töiden hakemisesta kesäksi olen hyvin epävarma itsestäni. Minulla on harrastuksia tämän saman kaveriporukan kanssa, josta en kuitenkaan saa juuri nautintoa. Menen sinne vain, koska ei ole muutakaan tekemistä.
Suvussani on paljon alkoholismia ja pelkään, että ajaudun itsekin alkoholistiksi. Alkoholin käyttöni on liiallista, tiedän sen. Siitä on tullut jo kauan aikaa sitten tapa ja sitä ajattelee jo alkuviikosta, kuinka viikonloppuna pääsee ”nollaamaan”.
En vaan pidä itsestäni tälläisena. Haluaisin olla jotain aivan muuta. Tiedän, että jossain syvällä sisimmässäni on vahva ihminen, joka pystyy haistattamaan pitkät menneisyydelle ja olla vajoamatta syvemmälle. Tuntuu vain, että olen ajautunut umpikujaan, josta ei ole enää ulospääsyä ja olen ikuisesti tällainen. Muiden kynnysmatto. Öisin päässäni alkaa myllerrys ja kohtahan siihen maailmaan pitäisi taas uppoutua ja tätä on jatkunut jo kuukausia. Mietin vain noita em. asioita. Pelkään, että läheiseni kuolevat, jolloin romahtaisin täysin. Mietin, kuinka sisällötöntä elämäni on. Mietin, mitä olen tehnyt väärin, että olen ansainnut tämän. Pelkään tulevaisuutta.
Osaat todella hyvin kuvata tuntemuksiasi kirjoittamalla🙂🌻 Minulla on aika lailla samanlaisia ajatuksia kuin sinulla. Pelkään tulevaisuutta, en osaa muuttua toisenlaiseksi vaikka tuntuu etten haluaisi olla tällainen kuin olen.
En pysty toteuttamaan edes pieniä asioita joita itse elämässäni haluaisin. "Kynnysmattona olemisen täytyy loppua, ota itseäsi niskasta ja sano mitä SINÄ haluat" sanovat monet ammattiauttajat, mutta kun he eivät ymmärrä ettei itseltä löydy rohkeutta ja resursseja sellaiseen. Itsetunto on nollassa, ja massan mukana tulee kuljettua ettei vaan erottuisi muista, ei viitsi laittaa edes keltaista hupparia päälle, kun se on niin silmiinpistävä.
Olo vain pahenee eikä pysty ottamaan kehenkään enää edes yhteyttä tai sanomaan linja-autossa vieressä istuvalle henkilölle, että jäisin seuraavalla pysäkillä pois, vaan jään siellä missä suurin osa muistakin ja ajan toisella linja-autolla takaisin sinne minne olin menossakin. Pitäisi vain uskaltaa avata suunsa. Joka päivä toivoo, että ajassa voisi mennä taaksepäin vähän matkaa, eikä tulevaisuus tulisi ikinä. Mutta sieltä se kuitenkin tulee.
Voimia sinulle ja iso halaus🙂👍 Kaikesta aina selviää vaikkei lähitulevaisuus hyvältä näyttäisikään, et ole yksin🙂
Long time, no see.
4,5 vuotta on kulunut, kun pikkuhiljaa olen alkanut ongelmaani tajuamaan, koska tännekin siitä olen kirjoittanut.
Minun tapauksenihan meni sillä tavalla, että vähän yli puoli vuotta tämän viestiketjun avaamisen jälkeen, lopetin alkoholinkäyttöni. Hain apua ja olen ymmärtänyt jälkeenpäin olleeni sairas ihminen. Olin tuolloin paennut tietämättäni jo useamman vuoden ajan tunteitani ja itseäni alkoholiin. Tämän lisäksi olen tajunnut olleeni läheisriippuvainen.
Nyt koen, että elämäni on vasta alkamassa. Olen käynyt tämän kuluneen 4,5 vuoden aikana aika rankkojakin pätkiä läpi, kun olen nyt käsitellyt selvinpäin niitä tuntemuksiani, joita en aiemmin ollut käsitellyt. Se on ollut ajoittain todella hurjaa ja pää on käynyt pinnan alla oikein kunnolla. Nyt kumminkin tuntuu, että olen astumassa uuteen ja mielenkiintoiseen elämään. Toisaalta kuitenkin samalla hieman kurjilla fiiliksillä tajutessani kuinka monta vuotta elämästäni kului tavallaan hukkaan masennuksen ja riippuvuuksieni talutusnuorassa. Siinä on vähän "kirittävää".
Kuitenkin masennus ja riippuvuudet hiipivät ihmisen elämään pikkuhiljaa ja salakavalasti. Ne eivät varoita itsestään ja yksi päivä vain huomaat olevasi helvetillisessä satimessa, josta ei tunnu olevan ulospääsytietä. En niitä menneitä enää liiemmin tahdo kauhistella, mutta muistan kyllä mitä on olla kun tuntee olevansa totaalisen yksinäinen, vaikka ihmisiä olisi paljonkin ympärillä. "Ota itseäsi niskasta kiinni" on kamalimmat sanat suurin piirtein, mitä voi ihminen kuulla kun on noissa tiloissa. Vaikka mitä sen nyt ymmärtää, niin kyllä siinä niskasta kiinni ottamisessa ihan totuuden siemenkin on. Itselleen pitää kuitenkin olla rehellinen. Pitää uskaltaa ottaa se riski, että itsensä löytämiseksi pitää uskaltaa ottaa vastaan se mahdollisuus että muut ihmiset saattavat hylätä. Lähteä omalle tielleen siis. Jos ei uskalla sitä riskiä ottaa, ei muut kyllä hylkää varmasti sinua, mutta itse hylkäät itsesi, jos et uskalla olla itsellesi rehellinen ja sanoa että tämä näytteleminen ja hyvinvoivan ihmisen esittäminen ei enää vetele. Vaan mulla on kamala olla itseni kanssa ja aion tehdä asialle jotain.