Kun pohja katoaa elämältä.
Tässäpä olisi minun tarinani.
Olen vuonna -89 syntynyt nuori aikuinen. 2004 vuonna seurustelin yhden maailman ihanimman pojan kanssa ja aijoimme viettää loppuelämän yhdessä. Tämä ei kuitenkaan käynyt toteen, koska hän kuoli 2004 keväällä kolarissa jossa itsekkin olin mukana. Tuntui kuin pohja elämältäni olisi kadonnut tämän johdosta. Tuntui etten jaksa enää, mutta silti sain lohdutusta siitä kun ajattelin että olemme yhdessä aina.
Vuonna 2005 tasan vuosi poikaystäväni kuolemasta äitini kuoli syöpään. Ja sitten pari päivää myöhemmin kuoli mummoni. Vajosin syvään masennukseen, viiltelin, yritin itsemurhaa ja olin muutenkin itsetuhoinen. Tässä vaiheessa tuntui etten oikeasti enää jaksa.
2006 vuonna isäni kuoli kolarissa joulukuussa ja tämä mursi minua vielä enemmän. Minulla ei ollut enää ketään johon turvautua paitsi kolme ystävääni. En kerennyt paljon ajatella mitä teen ja milloin kun joulukuussa 2006 kuoli myös yksi parhaista ystävistäni. Silloin yritin toisen kerran itsemurhaa. Masennus vain pahentui ja pahentui. Elämän haluni on kadonnut. Luulin ettei mikään enää voisi murtaa minua enemmän. Muutin tämän jälkeen tätini luokse asumaan joka on kasvattanut minua pienestä pitäen. Hän kertoi kuinka häneenkin sattui edes ajatella mitä olen joutunut kokemaan.
Nyt 2007 vuosi alkoi. Ajattelin että ei helvetti nyt en enää jaksa tällaista paskaa että minulle ei ole sattunut elämässäni niin paljon hyviä asioita että jaksaisin enää jatkaa. Yritin kolmannen kerran itsemurhaa. Tätini pelasti minut ja olin hänelle vihainen ettei antanut minun mennä. Hän sanoi minulle että yrittäisin jaksaa enää edes hänen vuokseen.
No tämä vuosi kului ja kului kun sitten elokuussa kuoli toinen parhaista ystävistäni oman käden kautta. Tästä kun kuulin tuntui että sydäntäni ei mikään saa enää ehjäksi, se on hajonnut kappaleiksi. Ajattelin että ei minulle voi enää sattua mitään pahaa koska olen kokenut jo niin paljon. Ei kulunut kuin kuukausi niin viimeinen ystävistäni teki hänkin itsemurhan. Nyt minulla ei ollut enää ketää muuta keneen tukeutua paitsi tätini.
Ei tämä tähän lopu. Tätini kuoli lokakuussa 2007. En ole siitä asti muuta osannut tehdä kuin itkeä yksin kotona. En voi tehdä mitään muuta. Viiltelen ja itsetuhoisuus on suurta. Olen harkinnut itsemurhaa moneen otteeseen nyt tämän kuukauden aikana. Olen vajonnut pohjaan enkä pääse sieltä enää ylös. En jaksa enää. En voi nousta ylös täältä pohjasta. Minulla ei ole enää elämänhalua. En voi enää milloinkaan elää normaalisti. En löydä tasapainoa elämälleni vaikka kuinka yrittäisin. Ei ole ketään kuka lohduttaisi tai kenen olkaa vasten itkeä. Mitkä järkeä elää, jos ei tunne olevansa elossa? Tämä kysymys pyörii nyt vain mielessä. Olen menettäny kaiken.
Minulla on isoveli joka elää vielä. En halua häntä menettää. Jos hänet menetän niin olen varma etten jaksa enää.
En tiedä miten tämän tekstin lopettaisin. Kai vain näin.
Toivon sinulle, ystäväni,
että elää taas uskaltaisit,
että suurien surujen jälkeenkin
ilon siiville nousta saisit.
Toivon sinulle, ystäväni,
taivaan raikkaat ja lempeät tuulet,
että kaikkina elämän päivinä
ilon löydät ja lohdun kuulet.
Toivon sinulle, ystäväni,
ettet lakkaisi luottamasta,
vaikka vielä on aivan hämärää,
kevään pelto on roudassa vasta.
Toivon sinulle, ystäväni,
kaikkein kauneinta elämässä:
että rakkaus puhdas, ikuinen,
sinut ympäröi juuri tässä.
Toivon sinulle, ystäväni (kokoelmasta Minä en sinua unohda, 2001)
Tiedän, tuo tuntuu pahalta. EN olemenettänyt noin montaaläheisiäni: mammani kuoli, kuten myös pappani -mutta vanhuuteen, luonnollisesti. Mutta toki se silti sattui. Koin syvää syyllisyyttä etten ollut vähään aikaan käynyt mammallani, sillä matkaa oli mukamas liikaa (noin 70km). Olen sinua vuoden vanhempi.. Hyvä ystäväni yritti itsemurhaa ja se sattui todella paljon. En hänelle itselleen ole edes sitä kaikkea tuskaa yrittänyt kuvailla, en viitsi, ei se mitään hyödytä, ei se tee tehtyä tekemättömäksi.. Vanhempani erosivat 2005 lopussa, se teki kipeää, se sattui ihan kauheesti, en tiennyt miten pääsen siitä yli, miten voin jatkaa elämääni. Kunnes tajusin ettei minun elämäni pääty, ei kenenkään päättynyt, tuli vain yksi järjestely enemmän, äitini muutti pois. Ei ollut helppoa. Nyt viime aikoina olen syyllistynyt samaan kanssasi: viiltelyyn, itsensä satuttamiseen. Olen suunnitellut kuolemani: paikan, ajan, tavan -kaiken.. Olen jopasuunnitellut mitä kirjoitan kirjeisiin kahdelle ystävälleni, kenen/keiden kuvat mukanani lähden.. Mutta en tiedä pystynkö siihen, en oikeasti halua sitä. Haluan jatkaa elämääni, mutta 3.12 erittäin hyvä ystäväni lähtee pois, ulkomaille enkä tiedä miten kestän sitä: mulle ei oikein jää ketään johon tukeutua, turvautua.. Mutta tiedän että kuitenkin elämä voittaa, en vain tiedä miten kestän sen pahimman yli, mistä saan voimat siihen..
Mitä sinula on? Sinulla on unelmat. Et ehkä juuri nyt, tällä hetkelläkun luet tätä huomaa niitä. Voit ajatella ettei sulla ole unelmia, ei mitään mitä haluat tehdä, mutta oikeasti sinulla on. Olet vain ikäänkuin ehkä unohtanut ne tuskien alle. Mutta oikeesti löydät unelmasi sydämestä. Kun vain avaat sydäntäsi ja kuuntelet sitä..
Tiedän sen, kaikilla on niin.. Itse ajattelin että ei todellakaan ole ennen kun uskalsin katsoa.. Niin todella, mulla on unelmat joiden eteen olisin valmis tekemään melkein mitä vain, kaikilla on.. Se vaatii vain rohkeutta toteuttaa niitä.. Mutta unelmien takia pitää elää..
Jos tykkäät kirjoista, suosittelen lukea Paulo Coelhon Alkemisti, sekä Veronika päättää kuolla. Alkemistin luettua ymmärtää (jos osaa ikäänkuin tulkita sitä "kieltä") ettei unelmia todellakaan kuulu hukata. Veronika päättää kuolla kirja taas kertoo että oikeasti haluaakin elää, vaikka ensin luuli ettei todellakaan halua.. Kirjat kertovat paljon muutakin, ne opettaa paljon, ja laittaa ajattelemaan..
Hiljalleen nouse sieltä sängystä, katso maailmaa toisesta näkökulmasta ja huomaatmiten kaunis se on.. Käytkö ammattiauttajalla? sitä myös suosittelen. Psykologi, terapeutti tai muu vastaava.. Jos olet koulussa niin terveydenhoitajan kautta, ja jos et ole, niin kunnan lääkärin kautta pääsee.. Suosittelen mennä juttelemaan, se voi auttaa..
Voimia..
Hei Tyttönen!🙂🌻
Tarinasi tuntuu uskomattomalta. Jos se kuitenkin on totta: Olen todella pahoillani kaikista menetyksistäsi!!! Nyt saatkin surra ja ilon sekä jaksamisen aika on myöhemmin! Mistä saat tukea suruusi? Kuka auttaa sinua käytännön asioissa? Mikä kantaa sinut surun läpi? Oletko koulussa?😐
Toivotan voimia! Suru on pitkä tie!😟 Itselläni läheisten (lasten ja vanhempien) kuolemien jälkeen meni 'keskimäärin' kaksi vuotta kuollutta kohti 'selvitä' surusta, masennuksesta, ahdistuksesta, halusta kuolla, jne. Eli, tosi pitkään! Silloin totaalisessa pimeydessä oli vaan luotettava, että aurinko vielä joskus paistaa, että paha olo jonain päivänä vähenee ja väistyy, että toivo paremmasta on totta. Luota sinäkin! Olet arvokas tyttönen, olet tärkeä ja rakastettava ihminen, jota tarvitaan.🙂👍🙂👍
Älä hyvä tyttö tee itsemurhaa...Sillon sä et voi enää käydä ees haudalla kattomassa niitä,jotka sä oot menettäny...Ja sillon sä menetät niistä kaikki muistot....Nii mäkin oon meinannu tehä itsarin monta kertaa....Mutta verrattuna siihen,mitä sä oot kokenu,mulla ei oo siihen mitään syytä...Nii mullakin on masennus ja mä oon meinannu menettää äidin myös,kun se oli masentunu...Ja oisin menettänykin,ellen ois puhunu siitä eteenpäin....... ...😭 Mutten oo menettäny....Eikä siinä kaikki....Oon kattonu vierestä,kun läheistä satutetaan ja se itkee...😭 Enkä kestä sitä....Miten monta kertaa lapsena katoin ja pelkäsin,kun äitiin sattuu...Miten yritin suojella sitä isältä...Ja miten vain seisoin vieressä,kun isä teki siskolle jotain...Löi sitä...Miten paljon se satuttaakaan...Niin,ettei sitä kestä....😭 Miten monta kertaa siskoni meni väliin?Miksi mä en tehnyt mitään?Miks en menny estämään?Miten monta kertaa isä kävi äitiin käsiksi?Miten monta kertaa pelkäsin menettäväni isäni?Miten pelkäsin menettäväni äitini,kun hän oli itsemurhan partaalla ollessani 8 wee? Ja isäni oli myös enkä tiennyt siitä mitään...😭 Miten monta kertaa ne tappelivatkaan eikä me voitu tehä mitään?Miten täynnä mä nyt olen vihaa ja tuskaa?Tuskaa siitä,että siskolleni tuli myös masennus?Tuskaa siitä,että juuri se kärsi?Miten paljon vihaan miehiä?Niin paljon,että voisin jopa kadulla vetää joka jätkää turpaan?Olen sinkku ja vihaan sitä....Eikä kukaan voi ottaa mun vihaa pois....Ei kukaan....Enkä voi kostaa...En voi kostaa kenellekään,vaikka mieleni tekisi...Miten en ole edes nuoruuttani elänyt kunnolla?Suru ja viha ei häviä koskaan...En voi kostaa niille,jotka nälvi mua yläasteella....En voi kostaa vanhemmilleni...😠 mä olen vuonna 88 syntyny....Et sä sun veljeä menetä....paitsi jos teet itsarin....Voi ollakin,ettei kukaan sun läheisistä kuole pitkään aikaan....Elämä ois helpompaa,jos ei välittäis kenestäkään...Ei tarvis tuntea tuskaa kenenkään vuoksi....Mutta sillon sillä ei myöskään ois mitään tarkotusta...Ois aika vitun tylsää olla,jos ei ketään,josta välittää...Usko pois...Vaikea sanoa mitään muuta...Ois helppoo,kun ite pystyis hallittee elämäänsä,mut ku ei voi....🙄
olen samaa mieltä muiden kirjoittajien kanssa, että jos tuo kaikki tapahtuu, niin voimat on todella lopussa. mulla ei oo kuollu ketään läheistä, mutta lähellä oli isäni kuolema tässä taannoin.. sitten olen muutenkin herkkä ihminen ja niin ovat muutkin tässä maailmassa.. että asiat koskettavat meitä enemmän kuín luonteeltaan kovempia ihmisiä.. mutta koita jaksaa ja hae apua.. muuta ei voi tehdä ja taistella.. ja odottaa että niitä päiviä aivan varmasti tulee kun aurinko paistaa ja elämä on ihanaa!! 😉
voi pieni tyttönen ja kaikki muutkin kellä on vaikeaa Minun poikani kuoli liikenneonnettomuudessa tänä keväänä ikää oli hänellä vain 20 vuotta
Tuntui että pohja tipahti elämästä saman tien Rakas tyttäreni pitää minut elämässä kiinni
Hän ei asu enää kotona mutta on tässä ihan lähellä kuitenkin avopuolisonsa kanssa asuu naapurissani
Minulle on tullut ystävät tosi tärkeiksi Äsken juuri sain viestin yhdeltä ystävältä joka niin kauniisti toivotti "muista välillä levätä"
Olin kesäajan sairaslomalla ja nyt olen työssä jo ollut heinäkuusta lähtien Pakko tunnustaa että lääkityksen voimalla mutta kuitenkin
Terapiaa ja monenlaosta apua olen saanut Suosittelen sitä kaikille muillekin jotka on kokenut menetyksiä tai ovat muuten masentuneita ja itsetuhoisia
Yritetään vaan kaikki jaksaa päivä kerrallaan Ei suru unohdu mutta se muuttuu ikäväksi ja kauniit muistot jää läheisistämme niitä ei kukaan voi viedä
Muistakaa kaikki että meitä jokaista rakastaa joku ja olemme arvokkaita ihmisiä ja elämä itsessään on niin arvokas asia että ei tehdä pahaa itsellemme eikä toisille
Lämmin halaus teille kaikille
Minunkin pojallani oli tyttökaveri joka kaipaa häntä vieläkin kovasti Olen yrittänyt häntäkin tukea parhaan kykyni mukaan
T:marielina