Kun on vaan niin yksin.
Yksin vaikkei olekaan, tahtoo sanoa. Ystäviä löytyy, ja perhettä ympäriltä. Mutta juuri äskenkin totesin – ja siksi tässäkin kirjoittelen – että vaikka kuinka moneen kertaan selaisin kännykkäni numeromuistin läpi, ei siellä ole ketään jolle voisi soittaa tilanteessa, kuten nyt.
Olen kärsinyt masennuksesta ja ahdistushäiriöistä jo viisi vuotta. Alkuun vanhemmat oli tukena, mutta nykyään en kauheasti niillekään osaa kertoa. Häpeän itseäni liikaa. Eikä ne kai edes halua kuulla. Tuntuu että työntävät heti pois jos yritän vähänkin avata keskustelua. En kai muuta haluaisikaan kuin mennä, käpertyä kainaloon ja sanoa että joo tiedän olevani aikuinen jo, mutta mulla on silti paha olo ja ikävä teitä.
Ystävät nyt on kaikki sellaisia – niiden kanssa on hauskaa kun on kivaa, mutta jos on huonompi olo niin ei kukaan oikeasti jaksa kuunnella. ”lakkaa jo ruikuttamasta” kuuluu jokaisesta lauseesta läpi minkä ne sanoo.
No, olisihan niitäkin jotka kuuntelisivat jos kehtaisin kertoa… Ja itseä hävettää alituinen itkeksiminen kun on niin huono olo vaikkei mikään periaatteessa olekaan hätänä. Olen ihan paniikissa sisälläni. Tuntuu että eksyn koko ajan pahemmin enkä enää pääse takaisin.
Oli mulla aikaisemmin kontakti psykiatrisellekin, mutta kun lopetin lääkkeet ja vanha psykiatri jäi vuorotteluvapaalle, en ole enää sielläkään käynyt eikä kukaan kyllä ole peräänkään soitellut. Pyskoterapiaan on kyllä lähete muttei täältä sellaisia löydä ja siksi toisekseen tästä pitäisi justiinsa muuttaa opiskelemaan. Jos nyt johonkin pääsen. Hirvittävin pelkoni taitaa ollakin se, etten pääse mihinkään vaan jään tyhjän päälle tänne odottamaan vielä vuodeksi.
Mä en elä niinkuin haluaisin elää. Tiedän itse erittäin hyvin että olen epäonnistunut ja heikkotahtoinen. Mutta mä tahtoisin oikeasti parantua. En vain pääse irti tästä kierteestä. Hyvä jos saisi edes pääsykokeisiin luettua. Muuten mahdollisuudet päästä eteenpäin ja mahdollisesti hoitoonkin saattaa jäädä aika kapeiksi.
Hei sysivarjo!
Ymmärrän sinua ja tilanteesi hyvin, silä itse olen tuntenut samoin. Tuntuu että ei vain ole ystäviä joille kertoa, vaikka oikeasti olisi. Ei vaan kehtaa kertoa, tuntuu kuin ystävät voisivat kaikota kun huomaavat kuinka heikko itse oikeasti olenkin, tai kyllästyvät minuun ainaisen pahan oloni vuoksi. Vaikka eihän se niin ole, vaikka siltä tuntuukin.
Itse tunnen olevani myös kamalassa paniikissa sisälläni: en ole pitkään aikaan saanut enää tehtyä mitään mitä tiedän pakolliseksi, kaikki koulutyöt jäävät tekemättä. Saatan ottaa tehtävät esille, mutta pian aina paniikki löytää tiensä mieleeni, ja ajattelen vain olevani liian huono ja epäonnistunut, etten kykene tähän. Sitten luovutan, ja oloni on vain pahempi kuin aiemmin.
Sanoit että tahtoisit kertoa vanhemmillesi että sinun on paha olla, ja tuntea että he välittäisivät. Tiedän ettei se ole helppoa, enkä edes aio sanoa että alkuun se vain kirpaisee, kun avaa suunsa kaikki on helpompaa. En sano näin, koska tiedän ettei se ole niin. Itseltäni kuoli toinen vanhemmista ollessani pieni. Siinä tilanteessa ajattelin, että on minun vastuullani pitää loppu perhe kasassa. Kun se ei onnistunutkaan, tunsin itseni epäonnistuneen ihmisenä.
Koska en ole ikinä äidilleni puhunut siitä miltä minusta tuntuu, ei hän tietenkään tiedä että suurin osa hänen tekemisistään ja sanomisistaan loukkaa minua. Esimerkiksi aina kun hän vähänkin vertaa minua toiseen, parempaan yksilöön, tai suutuspäissään sanoo että minun pitäisi tehdä enemmän töitä asioiden eteen, se loukkaa minua. Asiassa loukkaa se, että joskus yritin, ja epäonnistuin- ja nyt minua ruoskitaan vielä lisää.
En tiedä liittyikö tämä mitenkään sinun tilanteeseesi, mutta tunnistin vain niin paljon omia tuntemuksiani kertomastasi, että halusin vastata jotakin. Toivon sinulle paljon voimia ja onnea siihen että pääsisit jatkokoulutukseen 🙂👍 Apua kannattaa hakea heti kun tuntuu ettei pärjää yksin.
Hei Sysivarjo ja Neya!
Kuulostaa niin tutulta teidän molempien kirjoitukset. Itse koin uupumusta ja masennusta ensimmäisen kerran 16-17 vuotiaana. Oli vaan hankala elämän vaihe ja murhetta. Mutta pari vuotta sitten masennuin uudelleen, enkä oikein löytänyt edes syytä siihen...ainakaan sellaista minkä takia olisin uskonut masentuvani. Mitään ei vaan jaksanut ja mikään ei tuntunut onnistuvan. Ihmisiä oli jonkun verran ympärillä ja upeat vanhemmat, joille aina on voinut kertoa kaikki. Lopulta kaasin tuskaani erityisesti äitini niskaan, ja huomattuani kuinka paljon hänkin siitä kärsi vetäydyin lopulta niin kuoreeni, että en kertonut pahasta olosta kenellekään ja menetin hyviä ihmissuhteita. Olo oli todella yksinäinen.
Joten kuten sain revittyä itseni opiskelemaan. Heti syksyllä menin terveydenhoitajan puheille jo ennen pakollisia terveystarkastuksia. Aloin yksinkertaisesti vain kertoa, että kaikki ei ollut kunnossa ja heti ensimmäisen lauseen jälkeen aloin itkeä ja pyysin apua. Terveydenhoitaja näki kuinka lopussa olin ja sain lähetteen psykiatrille. Minulla oli aikaisemmasta masennuksesta huonoja kokemuksia psykiatrilla käynnistä, mutta tällä kertaa kohdalle osui oikea henkilö, jolle pystyin puhumaan. Sain masennuslääkettä ja syön sitä edelleen, mutta puhumassa minun ei tarvitse käydä. Pystyn taas nauttimaan arjesta ja juhlasta...tietysti joskus masentaa...mutta ketä ei masentaisi aina silloin tällöin.
Niinpä kehotanki hakemaan apua ja eivät ne lääkkeetkään turhan takia ole keksitty. Varsinkin Sysivarjo, lähtiessäsi opiskelemaan tulee uusia pulmia vastaan ja pitää jaksaa...se on vaikeaa mikäli mieli ei ole kunnossa. Toisaalta se voi antaa uutta potkua ja uusia ihmissuhteita. Silloinkin olisi mukavempaa katsoa iloisena eteenpäin leuka ylhäällä, kuin tuijottaa hiljaa omiin varpaisiinsa.
Edelleen minuakin pelottaa koko ajan että en jaksa mitään ja olen huono. Varsinkin vanhempien sanat satuttavat kaikkein eniten, jos he vertaavat tai kehottavat hieman parempaan suoritukseen ja voimia ei löytyisi. Silloin olo on kaikkein yksinäisin, mutta hekin tarkoittavat vain hyvää. Viimeisen vuoden aikana olo on ollut vain parempaan päin ja vain koska hain ammattiapua. Joukkoon mahtuu psykologeja/psykiatreja joiden kanssa ei pysty puhumaan tai muuten ei ole samalla aaltopituudella, mutta aina voi pyytää vaihtoa toiselle auttajalle. Kyllä he ymmärtävät.
Koittakaa jaksaa, kesäkin tulossa! Ette ole yksin!
Hei.
Minulla on vähän sama juttu. Kavereita on vaikka muille jakaa, osa heistä on läheisiä, toiset eivät. Ala-asteen jälkeen etäännyin muutamasta, osan kanssa pysyin ystävä vielä yläasteellakin. Bestistä minulla ei ikinä ole ollut, se vain on jotenkin kaukainen käsitys minulle.
Olen vakavasti masentunut, viiltelen itseäni ja haudon itsemurhaa. Muutama ystäväni tietää tästä ja he vakuuttelevat, että minulla on vielä paljon asioita edessä, että olen liian nuori kuolemaan. Mutta se kaikki tapahtuu tekstiviestien välityksellä. He eivät kykene puhumaan minulle suoraan, he eivät pysty sanomaan minulle kasvotusten, että en saisi kuolla.
En yleensä soita kenellekään, mutta joinain hetkinä kun olen yksin ja haluan puhua, en voi soittaa kenellekään, koska kukaan ei ymmärrä. Tuntuu sietämättömän pahalta olla kavereiden ympäröimä, mutta silti niin yksin. En edes tunne ketään jolla menisi yhtä huonosti, jotta voisin keskustella hänen kanssaan.
Jos joku teistä on vähän samanlaisessa tilanteessa, niin ottakaa ihmeessä yhteyttä.
No on sulla ystävät...Ensinnäkin tuohon, kun sanot,ettet tiedä ketään, kuka on samassa tilanteessa kuin sinä,ni voin sanoa,että mä oon ollut...En ole enää, mutta oon ollut ja se on yhtä helvettiä,tiedän....Ite pääsin pois helvetistä 17-vuotiaana,silloin alkoi mun toipumisen ylä-jaalamäki...Uskon kyllä,että sulla on vaikee olla enkä haluais asian olevan niin...En haluais kenenkään kärsivän masennuksesta,mutta minkäs teen,jos sulla tai jollain muullakin on nyt masennus ja vielä vakavakin sellanen...se on yhtä piinaa,etenki vakava, ja toivon,ettei kukaan joudu kestään sellasta,mutta kun se ei mee niin...Toivosin,että voisin poistaa masennuksen sulta ja kaikilta, voisin auttaa niin,että masennus lähtee pois,mutta kun se ei taia olla ihan mahollista....Kun ei oo psykiatrian alan koulutusta, ja mun auttamisesta ei oo kuitenkaa kovin paljo hyötyä, eikä voimat mullakaan riitä, joten minkäs teet? En itekään aina nauti elämästä, ja viiltelen ja mietin itekin itsemurhaa, kun on paineita enkä jaksa niitä...Oon melkein 20 ja tuntuu,että viiltely on ainoa keino jaksaa elää täällä päivästä toiseen...toinen vaihtoehto ois itsari, jos ei jaksa paineita, mut se mun täytyy unohtaa,koska se satuttais mun läheisiä....tuntuu,että elämä on paineita täynnä...Pitäis olla mies,pelkää tulevansa vanhaksi piiaksi,pitäis olla lapsia,pitäis päästä neitsyydestä eroon,pitäis olla sitä ja tätä, oh my god....😯🗯️😯🗯️ Ja etenkin kun on masennus....Teen kaksoistutkintoa ja tunnen hukkuvani koulutyöhön...Ja tunnen painetta siitä, että riittääkö mulla aika ihmissuhteille koulun ohella?Odotan,että millloin olen osastolla 3.kerran....Ja kun pääsis tuosta huonosta itsetunnosta eroon....Mutta ei,aina tunnen,että joku jätkä ei tykkää mun tekemisistä jne...Eikä se oo todellakaan kivaa...😞
Vähän samanlainen tilanne minullakin. On kavereita ja perhe, mutta tunnen olevani jotenkin ulkopuolinen. En koskaan kerro mitään kenellekään, kuuntelen vain musiikkia ja olen omissa oloissani. Tuntuu kuin olisin eristäytynyt muista kokonaan.
Puolen vuoden aikana olen saanut useita ahdistuskohtauksia ja nyt ne ovat vain pahentuneet. Olen puhunut opon, koulupsykologin, terveydenhoitajan ja monen opettajan kanssa ja nyt olen menossa psykiatrille. Itse toivoisin, että pääsisin pois tästä tilanteesta. Olen nyt yhdeksännellä luokalla ja odotan, että pääsen lukioon, sillä siellä kukaan ei tunne minua ja saan aloittaa aivan alusta. Nyt olen huomannut, että ihmisten kanssa puhuminen auttaa, mutta vieläkään ei ole sellaista oloa, että kannattaisi elää. Ei oikein mikään kiinnosta, koitan vain kuluttaa aikaani jotenkin.
Tuli semmoinen olo, että minunkin täytyy tähän keskusteluun yhtyä. Luulin, että minulla on kavereita, mutta nyt olen todennut, että ei asia olekkaan näin. Nimittäin, nämä niin kutsutut kaverini eivät tee mitään, mitään, sen eteen, että olisimme kavereita tms. Kukaan heistä ei koskaan esimerkiksi soita minulle, jos on jotain tekeillä tai pyydä enää mukaan mihinkään. Koulussa olen aina keskustelun ulkopuolella. Porukkaan tuli vastikään kaksi tyttöä lisää (muut ovat siis poikia, tyttöjä minun lisäkseni 3) ja tunnen todellakin, että olen syrjäytetty heidän tieltään. Se on kamalaa ☹️ Tuo kaveriporukka oli ainoani, sitten ala-asteen ensimmäisten luokkien ja auttoi minut takaisin jaloilleni yläasteen alussa. Nyt kaikki tuntuu taas romahtavan päälle, olen niin kyllästynyt olemaan se ulkopuolinen ja väsynyt yrittämään... Toivottavasti joku jaksoi lukea sepostukseni ja koettakaa kaikki jaksaa!
sin-sa kirjoitti 2.2.2008 22:9
Vähän samanlainen tilanne minullakin. On kavereita ja perhe, mutta tunnen olevani jotenkin ulkopuolinen. En koskaan kerro mitään kenellekään, kuuntelen vain musiikkia ja olen omissa oloissani. Tuntuu kuin olisin eristäytynyt muista kokonaan.
Minulla myös. Tiedän tuon tunteen paremmin kuin hyvin, että on oikeasti yksin vaikka olisikin ihmisiä ympärillä. En ole ikinä kyennyt puhumaan omista asioistani kenellekkään. Muutama kaveri on siitä joskus huomauttanutkin, ottaneet henkilökohtaisena loukkauksena, kun en ikinä puhu heille asioistani. Valittaneet, että en luota heihin. Ja tottahan se on, en luota itseeni enkä muihin sen vertaa, että pystyisin kertomaan asioistani ja ongelmistani heille. Syy tähän on varmaankin toivoton ujouteni ja sulkeutuneisuuteni, olen aina niin ulkopuolinen.
Nykyään tapaan todella harvoin kavereitani, kun koulukaan ei enää ole. Enkä oikeastaan ikinä jaksa tehdä mitään sen eteen, että näkisin heitä, soitella ulos tai pyytää käymään. Minun on niin paljon helpompi olla yksin.
Tiedän hyvin, mistä tässä on kyse. Olen ollut koko elämäni aika lailla yksikseen ja syrjäytynyt, pahat alkoholiongelmat perheen keskuudessa ja huonot kaverisuhteet mukaanlukien. Kyllä minulla on hyviäkin kavereita matkan aikana ollut, ne vaan... jäi jonnekin. Yleensä se varmaan olen minä, joka syrjäytyy kuukausiksi sisätiloihin ja jättää pitämättä yhteyttä keneenkään. Tuntuu vähän vapauttavalta olla hetkiä yksin ja ajatella kunnolla, mutta siinä vaan käy aina niin, että kun on valmis palaamaan ihmisten pariin, ei niitä sitten olekaan enää.
Tuo miun vetäytyminen on lähtöisin erittäin surkeista ihmissuhteista, joihin sisältyy pilkkaamista ja pettämistä puolin ja toisin. Minä huonon itsetuntoni kanssa en sellaista näköjään kauaa kestä. Toinen syy on yleensä ollut se, että laahaan menneissä, kun toiset rynnivät kiireellä eteenpäin. Lisäsyyksi pistetään ihastumiset, yleensä kaverit rupeaa seukkaamaan miun ihastusten kanssa.
Nykyään tämä on sitten sellaista, että koulussa kyllä puhutaan ja heitetään läppää, mutta se on osaltani ns. pakkoseurustelua, että jaksaa koulun läpi. Kotona ei puhuta mitään, näen isää aamulla ja loppupäivän se ryyppää ja sammuu jonnekin. Toisin sanoen suurin tunnearvo minulta löytyy tavaroilleni, ja menisinkin ilman muuta muualle asumaan, jos saisin kaikki tavarani kaapattua mukaan. Eli tavarat korvaavat ihmissuhteeni, ja tietysti pälätän täällä netissä. Harrastus löytyy, vaan sepäs onkin aika itsenäistä ja näin.
Eipä tämä varmaankaan ketään auta, koska olen itsekin hukuksissa, kerroin vain omia kokemuksiani yksinolosta. Ja täältähän sitä tukea löytyy, eli ei me ihan yksinämme olla.