Kirjoitan tähän alkuun pienen pätkän päiväkirjastani

”En pyst nukkumaan.. Ja siitä tietää miten paskasti asiat on jos mä en saa unta ! Mä vaan itken kokoajan, jotenki äkkii tulee vaan sellanen olo et nyt tarvittais ehkä muutama kyynel ja lopulta huomaan et oon itkeny kohta tunnin hysteerisesti enkä pysty lopettaa.. Sattuu.. Mua sattuu taas ja tuntuu et en pysty hengittää ! Mikä mussa on vikana ? Mils mun pitää olla rikki ? Mitä mun pitäis tehä, tuntuu et mä yritän kaikkeni mut mikään ei riitä.. Kaikki aina sanoo et kyl kaikki järjestyy ja menee hyvin, mut mitä jos se ei mee niin ?! Mitä jos musta ei koskaan tuu normaalia ? Mitä jos mä jään ikuisesti jumiin ? Kaikki muut liikkuu eteenpäin ja menestyy ja kasvaa ihmisenä mut mä en.. Oon jääny jumii, paussille enkä löydä play-nappulaa mistään. Im so tired but i cant sleep, standing on the edge of something much too deep, its funny how we feel so much but cant say a word, we are screaming inside but cant be heard !”

Mulla on ennen ollu hyvin vakava masennus mikä sisälsi paljon viiltelyä, verta ja itsemurhayrityksiä/ajatuksia.. Olin silloin 13-14-vuotias. Pääsin siitä ojasta ylös, mutta vajosin takasin sukulaisen äkillisen kuoleman takia. Silloin en tehnyt itselleni mitään, osin siksi että olin niin psykoosissa etten päässyt sängystä ylös muuten kuin vessaan ja ehke muutaman kerran viikossa kauppaan hakemaan sipsejä ja limua. Telkkarista ja pienestä soluasunnosta tuli mun elämä. Kouluun raahauduin ehkä kerran viikossa tunniksi jos sitäkään. Sosiaalisesta elämästä en ollut kuullukkaan mitä nyt joskus joku vanha tuttu soitti kuulumiset. Aina jos oli rahaa ja mahdollisuus niin menin juomaan mitä tapahtui kyllä harvoin. Tämä oli 15-vuotiaana. En muista miten oon näistä selvinny hengissä mutta tässä ollaan 18-vuotta ja pahasti näyttää että tuo sama vanha pirulainen on päättänyt tehdä uuden visiitin. En pysty nukkumaan, olen kärsinyt unettomuudesta jo melkein puoli vuotta. Olen käynyt lääkärin luona, kokeillut melatoniinia ja nyt kokeilussa on mirtazapin mutta mikään ei tunnu auttavan. Mikään ei tunnu enää miltään. Mä vaan luen ja katson leffoja ja sarjoja ja hukutan sillä kaikki omat ajatukset muualle. Täytän pään fantasiahahmoilla, heidän moninaisilla tunteilla ja ajatuksilla, jottei minun tarvitse käsitellä omia tunteitani ja ajatuksiani. Ja se tässä onkin ehkä se pelottavin asia, koska en tiedä mitä ajattelen. En tiedä mitä tunnen. Tiedän vain sen, että suurimman osan ajasta jolloin en makaa sängyssä kirjan tai läppärin kanssa tunnen olevani riittämätön, saamaton, en jaksa mitään tai ketään. Olen yksinkertaisesti turha ja arvoton.
Minua syö sisältä se että joudun valehtelemaan kaikille. Jouduin keskeyttämään koulun koska siitä ei tullut mitään juuri tämän saamattomuuden ja jakamattomuuden takia. Asun isovanhempieni luona, koska äitini asuu pohjoisessa ja isäni luona ei pysty asumaan tämän elämäntapojen takia ja sopimukseen kuuluu että minä käyn koulussa tai muuten menen takaisin pohjoiseen keskelle ei mitään. Nyt en pysty puhumaan vanhuksilleni tästä asiasta koska he eivät ymmärrä ja en pysty menemään takaisin äitin luo koska siellä en ainakaan saa mitään aikaiseksi.

Kysymys onkin mitä minun pitäisi tehdä ja onko nyt tosiaan niin että se pirulainen on tullut takaisin ? En tiedä mitä mitä tehdä, mitä tuntea tai ajatella… Apu olisi tarpeen !