Kun mikään ei tunnu auttavan?
Olen 20vuotias ja pitkään tuntunut jo siltä, että mikään ei vain enään auta tähän pahaan oloon.
En itekkään tiedosta mistä kaikesta tämä olo johtuu? osa syy on erääntyneet laskut, opiskelupaikan menettäminen, sairastaminen, mutta mikä on se mikä saa minut niin pahaan jamaan, että haluan vain kuolla vaikka oman käden kautta.
Vielä kesällä jotenkin tuntui kuin kaikki olisi ollut hyvin… Minulla oli hevonen, ns. poikaystävä (emme seurustelleet virallisesti), oli duuni kaikki oli hyvin.
Yhtenä päivänä kaikki romahti! Menetin kaiken, hevoseni, opiskelun, duunin, toisen duunin KAIKEN!
Olin reilu 2vk tyttömänä, tiedän se on vähän aikaa, mutta minulle paljon olen tottunut elämään työlleni. Otin etäisyyttä ns poikaystävääni… aloin seurustelemaan toisen pojan kanssa… rikollisen. Tuntui, että jos vain elän elämää eteenpäin nii kyllä huolet jäävät taakse. Ei kaikki vaan tuli tuplasti pahempana eteeni. Erosimme… Menin takaisin ns poikaystäväni luokse. Sovimme kaiken ja aloimme seurustelemaan virallisesti, olin onnellinen 10kk odotusta ja vihdoin sain hänet. Ajattelin,että asiat muuttuvat hän näyttäisi välittävänsä minusta enemmän, näyttäisi teoillaan että nyt seurustelemme olen hänen hän minun mutta ei samallalailla jatkuu, ns välinpitämättömästi. Tyydyn siihen koska rakastan häntä. Mummullanikin todettiin syöpä, vaarillani sydänvika ja minulla ei ole mukamas aikaa käydä katsomassa rakkaita iso vanhempia, vaikka se todellinen syy on että en vain jaksa edes omaa elämääni…. Tunnen tuskaa ja syyllisyyttä siitäkin etten edes pysty sen vertaa skarppaamaan, että isovanhempani voisivat olla ylpeitä lapsenlapsestaan! Olen luuseri!
Sain kuitenkin uuden työpaikan aivan erialalta. Ajatuksissani ajattelin että ehkä tämä on hyvä asia, pääsen unohtamaan menneet ja aloittamaan uudelta pöydältä… Tykkään duunistani, kaikki on ns hyvin poikaystäväni kanssa. Mutta jokin on silti riekaleina… minä!
Meinasin liukkaiden kelien tullessa ajaa liikenteen jakajaa päin, laitoin silmät kiinni ja toivoin vain kuolevani… Mutta ei autoni kääntyi ja rengas otti kiinni kanttariin ja autoni pysähtyi. Aloin itkemään vain siksi kun tajusin etten päässyt pois täältä. Olen nähnyt unia nyt reilu viikon verran joka yö… unissani tapan itseni joka kerta ja eri tavalla… Minua pelottaa haluan pois!
Kerroin äidilleni tästä eilen ensimmäisen kerran, hän lupasi auttaa… Jotenkin kumminkin tuntuu siltä, ettei hänkään ymmärrä kuinka paha on olla. Äitini kertoi isälleni, isä haluaa auttaa hän haluaa maksaa erääntyneet laskut jne. Mutta silti oloni on niin kauhea avusta ja puhumisesta huolimatta, että toivon kuolevani…
Mitä mieltä olette kerronko tunteistani poikaystävälleni? Hän tuntee minut vuoden ajalta. Perusluonteekseni on aina kuvailtu iloinen,positiivinen,nauravainen,luotettava,rehellinen ja tempperamenttinen. Mutta ei en ole nyt tuollainen, kuka olen? EN TUNNE ITSEÄNI?
Tarvitsen apua, mutta se on jo varmasti liian myöhäistä…
``Tarvitsen apua, mutta se on jo varmasti liian myöhäistä... ``
Dulli hyvä, ei varmasti ole liian myöhäistä. Äidillesi, poikaystävällesi jne. puhuminen voi olla suureksi avuksi, mutta voisitko ajatella ammattiauttajan puheille menoa, se saattaa myös olla suuri apu. Jaksamista sinulle.
Kerroin asiasta nyt vasta poikaystävälleni, en tiedä helpottiko se mutta nyt hänkin ehkä ymmärtää jos en ole aina oma itseni.
Olemme vanhempieni kanssa puhuneet, että maanantaina otamme yhdessä selvää jostain ns terapia muodosta... psykologi tai joku vastaava? Olen käynyt 2 vuotta sitten terapiassa, erottuani vaikeasta suhteesta, jonka jälkeen kärsin syömishäiriöistä, unettomuudesta, päivittäisistä paniikkikohtauksista ja masennuksesta, sekä itsetuhoisista ajatuksista. Se auttoi ja pelkään tosiaan jotuvani samaan tilaan joten apu on tarpeen!
Onko teillä ideoita mikä olisi hyvä vaihtoehto mistä hakea apua?
Hyvä että olette vanhempiesi kanssa asiasta puhuneet ja päättäneet tarttua toimeen. Minkälainen terapia-jakso tuo edellinen oli, olisko samasta apua nyt? Siltä tuntuisi kun kirjoitit sen aiemminkin auttaneen. Jaksamisia.
Avun hakeminen kannattaa aloittaa varmaankin terveydenhoitajan tai lääkärin kautta terveysasemalta. Se reitti ainakin aina johtaa johonkin. Jos on edellisiä kontakteja, myös niitä kannattaa hyödyntää. Tai, jos saat joltain suoraan B-lausunnon ja haet psykoterapeuttia.