Kun kukaan ei tunne sinua oikeasti.
Moi
Mä olen 22 vuotias tyttö. Käyn töissä ja olen erikoistunut mielenterveys ja päihdetyöhön. Asun ihanassa omistusasunnossa, mulla on paljon ystäviä ja ihana iso perhe. Harrastan vapaa-ajallani urheilua. Kaikki vaikuttaa siis siltä että minulla menee hyvin.
Olen kuitenkin elänyt pitkään erittäin sekavassa tilassa. Välillä se helpottaa kun taas joskus fiilikset on aivan sekaisin. Mulle tulee kotona varsinkin iltaisin itku kohtauksia ja tuntuu etten jaksa enää. Suutun todella helposti perheelleni. Olen koko ikäni saanut säännöllisesti raivokohtauksia. Nykyään ne on aivan järkyttäviä. Ja häpeän itseäni. En pura huonoa oloani kehenkään muuhunkun äitin perheeseen ja veljeeni. Raivokohtauksiini kuuluu huutaminen ja kiljuminen. Paiskon esineitä ja itken. Yleensä raivokohtaus saa alkunsa käsittämättömän pienistä asioista. Kuten jos joku on katsonut minua väärin. Kohdistan myös itseeni väkivaltaa välillä, kuten lyöminen tai hiusten repiminen.
En ole halunnut koskaan myöntää itselleni että minulla ei ole kaikki hyvin. Olen erikoistunut mielenterveys ja päihdetyöhön ja olenkin pelännyt etten saisi enää tehdä rakastamaani työtä.
Osaan tunnistaa itsessäni selvät masennuksen piirteet. En ole koskaan hakenut minkäänlaista apua. Olen koittanut puhua huonosta olosta perheelleni, mutta tuntuu että he ohittavat sen aina. He ovat sanoneet mm. ”Mikä sua nyt masentais?” ”Pitäskö sun ruveta vähän aikuistuun vaan?” (tämä varmaan viittaa yleensä raivokohtauksiin joita perheeni pitää naurettavina, lapsellisina ja oman edun tavoitteluna (he ovat myös kertonut pelkäävänsä mua joskus)) Monesti olen miettinyt että kaipaan ulkopuolista mielipidettä ja tukea. Minulla on päiviä kun olen aivan veltto ja kuljen kun sumussa. En kestä pettymyksiä, pienetkin epäonnistumiset saavat minut itkuiseksi. Olen välillä kovin laiska ja aloitekyvytön.
Minua pelottaa se miten erilainen käsitys minulla on itsestäni, siihen nähden mitä muut ajattelee. Olen saanut töissä kun koulussakin mainintaa siitä että olen niin pirteä ja kaikki huomioon ottava ystävä. Töissä kaikki ihmettelevät miten jaksan aina hymyillä. Tulen kaikkien kanssa todella hyvin toimeen. Olen välillä sanonut töissä että olen todella väsynyt mutta kaikki sanoo ettei koskaan ole huomannut minusta sellasta piirrettä. Kaverini pitää minua tukiana ja luotto ystävänä. Olen porukan ”naurattaja”. En ole koskaan oikeen saanut tilaisuutta tai rohkeutta puhua kenellekkään omista tuntemuksistani. Kukaan ystävistä ei ole nähnyt raivokohtauksiani eikä ole uskonut niiden todenmukaisuutta kun kerron niistä.
Perheessäni on tapahtunut asioita nuoruudessani joiden luulen joiltain osin vaikuttavan minuun tänäkin päivänä. En kuitenkaan koe tällähetkellä niitä miettiessä että olisin juuri niiden asioiden takia surullinen. En osaa sanoa mitään syytä ololleni. Se vaikeuttaa aiheesta puhumista koska en osaa nimetä millekkään mitään selitystä.
Olen myös huomannut että olen todella itsekriittinen nykyään. Tiedän olevani hoikka ja pidän itseäni ihan nättinä kun on hyvä päivä. Kun olen surullinen inhoan itseäni ja kokoani. Minulle tulee jaksoja kun lasken kaikki kalorit ja katson tarkasti mitä syön. Välillä ”repsahdan” (”repsahdus” saattaa kestää päivästä viikkohinin). Siihen kuuluu se että ahmin ruokaa suunnattomat määrät. Saatan syödä taukoamatta koko päivän. Niin herkkuja kun normaalia ruokaa. En kuitenkaan koe että ruoka olisi minulle suurin ongelma. Lähinnä pelkään sitä miten nään itseni joinain päivinä. Miten voin heitellä ajatuksieni kanssa näin laidasta laitaan? Kuvittelenko joitain ”ongelmia” itselleni?
Minua pelottaa että romahdan joku päivä. En halua joutua tilanteeseen jossa on jo liian myöhästä..
moi, ema 🙂
kuulostaa siltä, että sun elämän kulissit on erittäin hyvät, mutta sisälläsi on paljon turhautumista ja raivoa. pystyn samaistumaan tilanteeseesi todella hyvin, koska itsekin koen eläväni aika lailla kuvailemaasi elämää - erotuksena että sinulla tuntuu olevan pinna vielä huomattavasti kireämmällä kuvailemistasi kohtauksista päätellen.
Itse olin kuutisen vuotta terapiassa enkä usko, että se tulee olemaan este hakeutumiselleni mielenterveystyöhön jos näin aion tulevaisuudessa tehdä. et ehkä ole kuullut, mutta psykologian opiskelussa saattaa olla jopa etu, että on käynyt terapiassa. se voidaan laskea myönteisten ominaisuuksien joukkoon jopa valintatilanteessa. näin terapeuttinikin minulle informoi, en siis ole vetäissyt faktaa omasta päästäni.
perheesi ei välttämättä huomaa avun tarvettasi kuten ulkopuolinen alan ammattilainen huomaisi. varsinkin jos perheesi henkilöt eivät ole juuri tutustuneet psykologiaan tieteenä, he eivät ehkä ymmärrä, miten paljon joku ihminen voi kärsiä siitä huolimatta, että hänen elämänsä ulospäin näyttää hohdokkaalta. he ovat varmaan hämillään saamistasi raivokohtauksista, koska niille ei ole näkyvää syytä. se ei kuitenkaan tarkoita, ettei syytä olisi - kaikkeen löytyy selitys.
jotkut ihmiset ovat vain tottuneet siihen, että sisällä olevat asiat pidetään sisällä ja kulissit pystyssä. sinä taidat olla yksi niistä ihmisistä. asiassa ei ole mitään vikaa niin kauan kuin se ei kuormita omaa mielenterveyttä.
sinun tilanteessasi suosittelisin etsimään jonkin väylän pahan olosi purkamiseen, sillä tunnut olevan ratkeamispisteessä. olisi hyvä, jos löytäisit jonkun ihmisen, jolle puhua olostasi. se, onko tämä ihminen joku elämääsi jo kuuluva henkilö vai ulkopuolinen ammattiauttaja, on sinun päätettävissäsi.
terapia voisi auttaa sinua löytämään syitä olollesi. kaverin kanssa jutteleminen auttaa, muttei ehkä siinä mielessä, että alkaisit ymmärtää omaa mieltäsi paremmin. terapia on ikään kuin mielen työstämistä, kuten varmasti tiedät opiskelualasi puolesta. voisit sen avulla tulla enemmän sinuiksi itsesi ja ajatustesi kanssa, etkä enää olisi pahan olosi kanssa niin hämillään.
valoisampaa kevään jatkoa 🌻🙂🌻
IisaMari