Moi!

Kirjoitit oikeastaan pähkinän kuoressa, mitä omassa mielessä pyöri. Olen tarkalleen samanikäinen ja tarkalleen samat ajatukset. Omat kirjotukset tuppaa olemaan vaan liian jaarittelevia.

Itsestä tuntuu varsinkin välillä, kuin olisi tippunut kokonaan kärryiltä.
Että muu maailma porskuttaa, ja minä vain olen. Tein huumorimielessä netissä testin, jossa testattiin henkistä ikää. Omalle kohdalle osui 19-v. Ja siltä tuntuu itsestäkin tällä hetkellä, nauratti kun mietin sitä.
🙄

Kovin on tuttu tunne. Mua ei niinkään paina ympäristön ja ihmisten odotukset(ne alitan jokatapauksessa), vaan omat.

Päämääriä on aina asettanut ja niitä kohti määrätietoisesti kulkenut, silti "mitään" saavuttamatta. Peruskoulun jälkeen jo omille teilleni lähdin, eli aikaa olisi ollut saada aikaan vaikka mitä, mutta aina on suunnitelmat johonkin kaatuneet.

Nyt sitten olen kolmekymppinen, työtön vailla varsinaista työkokemusta. Harjoitteluja ja vastaavia on, mutta ei oikeita töitä. Opiskellutkin olen montaakin alaa, tosin vain yhden tutkinnon loppuun asti suorittanut ja sekin alalle jossa työpaikkoja ei yksinkertaisesti ole.

Lapsi minulla on, mutten oikeen koe sitä saavutukseksi, vaikka tarkoituksella olen hänet saanutkin ja hetkeäkään en kadu. Seurusteluja ja avoliitojakin muutama takana, mutta olen tullut siihen tulokseen ettei minustä ole elämääni jakamaan toisen aikuisen kanssa. En luota ihmisiin tarpeeksi, ja toisaalta on hankala luottaa suhteeseen jos ei itse pidä itseään sen arvoisena.

Muutettua on tullut eripuolille Suomea niin monesti, ettei kuulu enää oikein mihinkään, mutta jossain sitä vaan on oltava. Suku ja ystävät hajallaan pitkin maata. Sosiaalisia suhteita siis on, muttei juurikaan arjessa läsnä olevia ihmisiä. Nyt olen päättänyt pysyä samalla paikkakunnalla tytön takia, jotta hän juurtuisi edes johonkin.

Hmm.. kuulostaa synkemmältä kuin tarkoitinkaan. 😟 Mun piti vaan rohkaista sua kertomalla ettet ole ainoa! Ja voin vielä kertoa että tunnen muitakin, joita tämä sama vaivaa, iästä riippumatta. Ja usein tuntuu että ihmiset, jotka näin tuntevat, ovat muiden mielestä saavuttaneet ja tehneet vaikka mitä. Sitä vaan näkee itsensä niin eri suunnasta kuin muut. Toisaalta oma tunne on tietysti tärkein, ajattelevat tai sanovat muut mitä tahansa. Mutta omaan ajatteluunsa voi vaikuttaa!🙂

Pitää pyrkiä löytämään se mitä haluaa ja miten sinne pääsee rajoitukset huomioon ottaen. Kun on jotain mitä kohti on menossa, on helpompi kestää ettei sielä vielä ole.

25 ei ole vielä liian myöhäistä, ja koitan vakuuttaa itselleni, ettei kolmekymmentäkään.😉Eikä ehkä vielä viiskymmentäkään..😉

Kukin löytää paikkansa kun löytää, pitää vaan yrittää uskoa siihen, joohan?

Minkälaista elämäsi on sitten nyt?

Elämäni nyt?

No juuri nyt suunnitelmat on pysäytetty, kunnes saan mieleni kuntoon. Haluan nyt käyttää kaikki voimavarani terapiaan ja muihin "uudelleenrakennus"-keinoihin.

En varsinaisesti koe että mielen ongelmani olisivat johtaneet tähän kelkasta putoamiseen(kuten sitä osuvasti kuvasit), tai olisivat edes varsinaisesti seurausta siitä. Toisaalta, jos olisin elämässäni "edennyt", olisi ne ehkä voinut piilottaa pitempään. Ahdistusta kun on voimakkaasti lisännyt tunne siitä että on jotenkin ajautunut yhteiskunnan ulkopuolelle.

En varsinaisesti koe itseäni syrjäytyneeksi, mutten toisaalta ole yhteiskunnassa kiinnikään.

Tuntuu että tässä vaiheessa pitäisi jo olla jotenkin vakiintunut(parisuhteen, työn, aseman, harrastusten tai edes jonkun niistä kautta), mutta minulta puuttuu nämä kaikki.

Itse olen tietysti valinnat elämässäni tehnyt, mutta toisaalta sattumallakin on ollut aika iso osa elämäni kulussa. Tai kohtalolla, johdatuksella, miksi sitä haluaakaan sanoa. Kannan kyllä vastuun itse, mutta koen tehneeni valintani aina kulloistenkin kykyjeni mukaan parhaalla mahdollisella tavalla. Aina olen pyrkinyt jotain kohti, tai pois jostain vahingollisesta.

Silti olen nyt tässä missä olen, tilanteessa johon en olisi halunnut. Minulla on aina ollut vahva tarve kuulua johonkin, nyt en tunne kuuluvani enää edes omaan sukuuni.

Silti en varsinaisesti ole toivoton, uskon että kunhan taas pääsen jaloilleni jatkan matkaani osaksi tätä maailmaa, ja jotenkin minä vielä paikkani löydän. Myönnän että välillä tuntuu siltä, etten minä kyllä ikinä mihinkään tästä pääse..

Ja niin, muistan ajatelleeni jääneeni vauhdista jo reiluna parikymppisenä, kun ihmiset ympärillä rupesivat vakiintumaan, perustelivat perheitä ja saivat vakituisia työpaikkoja.

Joo. tutulta tekstiltä näyttää mitä olette kirjoittaneet... Minun elämäni mielenterveyskuntoutujana alkoi v.1999 kesällä. se alkoi keskivaikealla masennuksella ja jatkui 2000 keväällä ajautuen psykoosiin hoitovirheen vuoksi. tämän jälkeen minulla on todettu kaksisuuntainen mielialahäiriö jonka nyt tiedän olleen minulla jo 15-vuotiaana. Siis se puhkesi vasta 19-vuotiaana "kukkaan"😞 Kukaan ei oikein aluksi uskonut minua vaan alkoi ns."kyllä se siitä"-kampanja. Mutta nyt 7 vuotta myöhemmin alkaa elämä tuntua elämältä. Tähän elämäntilanteeseen on tultu monen masennuksen ja manian kautta. Minun stoori on niin pitkä että en viitsi teitä vaivata pikkuseikoilla. Tässä on pääpiirteissään minun sairauskertomus. Kysykää niin vastaan mielelläni

Anniina78 kirjoitti 29.01.2006 klo 18:25:

Minkälaista elämäsi on sitten nyt?

Niin no ehkä minun pitää ensin tarkemmin valaista hieman menneisyyttä, jotta voin kuvata miten ja miksi olen epäonnistunut, ja mikä on tilanne nyt.

Attraktio pohjaiset ihmissuhteet: Minulla on ollut elämäni aikana ilo tutustua hyvin moneen naispuoliseen yksilöön, koska aina harrastukseni, työni ja opiskeluni(paitsi peruskoulu)ovat olleet sellaisia ettei miehiä niissä piireissä pahemmin liiku. Muyya miehet ovat niin paljon halveksineet mahdollisuuksiani tulla rakastetuksi ja että joku pitäisi minusta, että olen aina joko paennut tilanteesta(pelännyt että tulen taas torjutuksi tai hyväksikäytetyksi), ollut liian hidas ilmaisemaan tunteeni/haluni,valinnut vahingossa toisesta sen joka haluaa vaan koska toinenkin haluaa tai käyttää vaan hväkseen, tai en oo ihan ymmärtäny että on ollu muustakin ku ystävyydestä kyse, tai sitte on sanottu ei.
Se miksi miehet ovat pilkanneet minua, johtuu siitä että olen lievästi liikuntarajoitteinen. Termi on vähän väärä, koska se ei mitenkään rajoita liikkumistani, minulla vähän toinen jalka klenkkaa ja toisessa kädessä hienomotori8ikan puutetta, mutta soitan kuitenkin koskettimia.
Ja miehethän(monet) ovat niin itsekkäitä, että jos heillä ei onnistu ni ei toisellakaan saa, ja kun he ajattelevat peniksellään ja tuntevat silmillään, on heidän vaikea kuvitella että joku nainen näkisi rosoisen ulkokuoreni sisälle ja ymmärtäisi todellisen arvokkuuteni ihmisenä.
Näinpä en oo koskaan kunnolla seurustellu, se painaa mieltä kun niin ihania mahiksia ois ollu. Toisaalta en oo ilmaisesti ihan kelkasta pudonnu kun usein ihmiset kääntyy mun puoleen, jos niillä on parisuhde ongelmia, ja ovat usein tyytyväisiä vastauksiini.

Työt on ollu vaan kesätöitä/työharjoittelua. Tai sitte jotain sellasta epämäärästä mistä maksetaan tosi huonosti.

Koulu: Lukion kävin, mutta ruotsin kirjotusten takia jäi lakki saamatta. Monta monituista kertaa hain sosionomiksi, mutta ei kutsuttu edes pääsykokeisiin, vaikka tiedät et oisin ollu ihan sika hyvä siinä hommassa. Toisaalta noin puotoista vuotta sitte löysin vahinggossa unelma ammattini. Hain jälkihaussa opskelemaan keskipohjanmaalle teatteri-ilmaisun ohjaajaksi, ja melkein pääsin. Sit opiskelin vuoden avoimes draamapedagogiikkaa ja taidekasvatusta, ja taas melkein pääsin kunnolla opiskelemaan.
Ja nyt oon ollu 5kk opiskelemassa ohjaajan ja näyttelijäntyötä keskipohjanmaan kulttuuriopistossa, ja nyt on taas amk:n haut ajankohtaset. saas nähä miten nyt käy pääsisinkö vihdoinkin opiskelemaan ja sasin tulevaisuudelleni jonkin suunnan ja varmuuden että mulla tulevaisuutta edes on.

Koskaan ei oo ystäviäkään hirveästi ollu, vaikka oon hyvin sosiaalinen ja vuorovaikutteinen.

Ja mieltä painaa ku saman ikäset kaverit valmistuu maisteriksi, menee naimisiin, saa lapsia, saa kunnon viran, niille soittelee ihmiset koko ajan... Ja näin tunnen itseni jälkeen jääneeksi, joka tuntuu niin pahalta kun minulle olisi ollut niin tärkeää että vaikka olenkin kampuruuteni vuoksi jotenski erilainen että oisin saanu elää normaalin elämän, onnistunu niinku muutki, eikä minun oisi tarvinnut tuntea itseäni jälkeenjääneeksi, sekun kalskahtaa kampuran korviin kovin ilkeästi.

Mitään sellasta en oo saanu johon oikeesti tarvitaan jotain;oon ollu kouluissa joihin sisään pääsee rahalla jne

Myöhästynyt,

Toivotaan, että nyt pääset siihen kouluun, minne haluaisit. Ei nuo sinun tähänastiset opiskelut ole missään nimessä hukkaan menneet, päinvastoin! Sitä paitsi, vaikka niihin pääsisikin sisälle "rahalla kuka vain", niin ei se takaa jokaiselle menestystä. Vain ne pärjää, ketkä on oikeasti hyviä siinä mitä tekevät ja uskon, että sinä olet. Tiedän miten sitä tulee verrattua omaa elämäänsä sellaisten ihmisten elämään, joilla on sitä, mitä itselleenkin toivoisi. On onnellinen muiden puolesta, mutta haluaisi itsekin jotain samaa... En tunne sinua, mutta kirjoituksestasi sain sen kuvan, että olet sosiaalinen ja sydämellinen ihminen. Tsemppiä!

Jee!
pientä auringon pilkettä minunkin elämääni. Pyysin tänään meidän näyttämötyön opettajaa kahville, ja se oli hyvin mielissään ja myönteinen. Jänskätti ihan hirveesti, jo senkin takia että minuuttia ennen yks meijän opiskelija, joka on ihan urpo ja henkisesti kakara ni oli pyytäny sitä lounaalle(vaikka on kihloissa) ja ope oli tietysti kylmästi sanonu ei. ja mä aattelin että toivottavasti se ei pidä mua nyt yhtä tyhmänä asiaa toistavana papukaijana, mutta osasipa es fiksuna erottaa aidon ja hyvätahtoisen lähestymisen limaisesta lapsellisesta käytöksestä, kenties se että olin pikkasen jännittynytkin paljasti hänelle että mulla on ihan muuta kysessä.
Sitte sanoin sille että jee kivaa äästä tutustumaan millanen olio sun korvienvälissä asuu ja muutenkin kun ei täällä maalla tuu liiemmin samanikäsiä kulttuuri-ihmisiä vastaan.

Vaikken hänestä paljoa tiedä, enkä mitään kovin suuria odota, niin silti se on tää mahis jo niin jees kun hän on: älykäs, henkisesti terve(liikaa törmännyt ongelmaisiin), ei päihde ongelmainen,lämminsydäminen, teatterin kanssa tekemisissä ja omaa hyvät vuorovaikutustaidot.
Nuo asiat ovat jo hyvä lähtökohta!

🙂 jee!

Sitä ei koskaan tiedä mitä seuraa, kun uskaltautuu aloitteen tekemään! Ja vaikka ei sen kummempaan johtaiskaan, niin itseluottamus ainakin kasvaa.

Hyvä SINÄ!🙂👍

Hei!
Kun mun ystävät painoivat yo-lakin päähänsä vuonna 2002, olin minä psykoosissa sairaalassa ja mulla epäiltiin skitsofreniaa. Elämää ei näkynyt missään.

Kohta olen 23-vuotias ja vasta nyt kirjoitan ylioppilaaksi. Tässä välissä opiskelin itselleni ammatin ja olen nyt välillä viikonloput töissä. Silti tunnen itseni epäonnistujaksi. Nyt mulla on taas pitkästä aikaa ahdistuskohtauksia, enkä senkään takia kykene kouluun menemään. Töitä olen hakenut aikalailla joka puolelta Suomea, mutta en kovin kauas uskalla tämän olon takia lähteä. Pitkästä aikaa pelottaa, että elämä vain menee eteenpäin ja minä jään jälkeen. Varsinkin ihmissuhteissa tunnen itseni luuseriksi, kun minulla ei ole ollut yhtään pitkää suhdetta. Pisin kesti kuukauden ja en meinaa tästä exästä päästä yli millään. 19 vuotta elämästäni oli pelkotiloja ja en koskaan juhlinut tänä aikana, koska pelkäsin ihmisiä niin paljon, etten baariin uskaltanut mennä. Elämäni alkoi 20-vuotiaana ja kohta kolme vuotta olen elänyt "normaalia" elämää ja silti tunnen, ettei elämäni vieläkään mene oikein tai etten osaa mitään, enkä kelpaa mihinkään.