Hei kaikki! Tämä aihe syntyi halusta löytää nuoria, jotka ovat menettäneet isänsä. Huomasin vähän aika sitten, etten tunne ainuttakaan ihmistä, joka olisi menettänyt isänsä. Toivoisin, että mahdollisimman monet kertoisivat ja jakaisivat tuntemuksiaan ja kokemuksiaan tästä asiasta. Olisi kiva tietää, etten ole maailmassa yksin, että on joku joka ymmärtää.
Itse olin 8 vuotta kun isäni kuoli sydänvikaan kotona. Näin kun isäni kuoli ja se on kummitellut elämäsäni joka hetki. Nyt olen 17 vuotta ja ei ole mennyt päivääkään, etten olisi ajatellut häntä. Pari kuukautta sitten luin artikkelin, jossa kerrottiin isän suhteesta tyttäreen, miten paljon isä vaikuttaa tyttärensä elämään lapsena ja aikuisena. Kun luin tätä artikkelia, tiesin mistä sen kirjoittaja puhuu. Lapsena isä on kuin sankari, joka tietää kaikki asiat. Pienenä ei uskonut mitään pahaa omasta isästä, silloin isä isä oli tärkein ihminen koko maailmassa ja on vieläkin.
Mutta miten isä vaikuttaa elämäämme nuorena ja aikuisena? Yritämmekö korvata isän poissaoloa jollakin tavalla ja vaikuttaako se jotenkin valintoihimme esim. parisuhde elämässä?
Tottakai oon onnellinen siit et muistan, mut välil muistaminenki sattuu. Mä uskon et on kauheet jos isäst on vaan kuva koska pelkästään se et tuns hetken saa mut toivoo et olis tuntenu paljon kauemmin. Olisin valmis antaa mitä vaan ylimääräsest vuodesta tai ees päivästä jos aikaa vois kelata takas..
Nyt oli eka isänpäivä ilman isää. Olen aina tehnyt isälle kortin mihin olen kirjoittanut, olet maailman paras isä. Se oli sitä vaikka oli puliukko. Hiton vaikeaa oli olla koko isänpäivä, haudalle sai vain kynttilän viedä.
Mietin paljon omien lapsien tekemistä, sitten saan niille ukista puhua.
Minä olin alle kolme vuotta, kun oma isäni kuoli. En muista siitä oikein mitään. Yksi muisto on, että luettiin jotain kirjaa (taisi olla joku Myyrän Mehujää). Mutta muuta en oikeastaan muista. Isä kuoli työtapaturmassa rakennustyömaalla. Se varmaankin kuoli sairaalassa. Me ei oikeastaan ikinä puhuta siitä kunnolla. Joskus humalassa äiti puhuu siitä tuttavien tai muiden kanssa (Se ei kuitenkaan ole juoppo, onneksi). Sittemmin äiti otti uuden miehen josta tuli isäpuoli minulle. Se ei ole mitenkään läheinen minun kanssa, eikä me puhuta oikeastaan ikinä mistään, mutta en minä puhu ongelmistani oikein kenenkään muunkaan kanssa. Minulla ei ole edes mitään kuvia isästä missään. Joskus olen nähnyt joissain albumeissa ja yksi kehystetty kuva oli joskus jossain, mutta nyt en tiedä, että missään olisi yhtään.
Olen joutunut koulussa aina muutamaan otteeseen kertomaan isän kuolemasta. Itku kurkussa olen sitten jotain sopertanut. Ja isänpäiväksi tehtiin tietysti aina ala-asteella jokin lahja isälle. Minäkin tein niitä, mutta en muista mihin ne joutuivat. Yksi kuppi on meillä kaapissa. Siinä luki, että Maailman parhaalle isälle, mutta (onneksi) se teksti on jo haihtunut pois. Yläasteella ja Lukiossa on jotkut saanut tietää, että isäni on kuollut, mutta en tiedä ketkä kaikki tietää. Joskus aina käy sellaisia tilanteita, joissa minun isästäni tulee puhetta. Yritän aina ohittaa tilanteen tai antaa sen vaan olla. Joskus olen vain vitsaillut asiasta, kai joku on huomannut että minulla on jotain vikana.😑❓
Olen lukenut erilaisia artikkeleita isän vaikutuksesta poikaan. En tiedä onko asialla ollut vaikutusta minun homo-seksuaalisuuteni kehittymiseen. Sekin on sitten tuonut kaikenlaisia vaikeuksia, sillä pienpaikkakunnallani ollaan erittäin suvaitsemattomia eikä ole minkäänlaista toimintaa. En ole kertonut homoudestani kellekään. Sitähän on tutkittu, että lapsi samaistuu samaa sukupuolta olevaan vanhempaan niihin aikoihin, jolloin isäni kuoli. Ehkä minulla ei ollut miehenmallia ja nyt sitten haen sitä rakkautta miehiltä. (Mitä nämä tutkimukset kertoo.)
Mutta kuitenkin, jaksamista kaikille joiden isä on kuollut. Uskon tietäväni miltä se tuntuu. Olisi mukavaa jos joku muukin vielä kirjoittaisi tähän vanhahkoon otsikkoon.