Hei kaikki! Tämä aihe syntyi halusta löytää nuoria, jotka ovat menettäneet isänsä. Huomasin vähän aika sitten, etten tunne ainuttakaan ihmistä, joka olisi menettänyt isänsä. Toivoisin, että mahdollisimman monet kertoisivat ja jakaisivat tuntemuksiaan ja kokemuksiaan tästä asiasta. Olisi kiva tietää, etten ole maailmassa yksin, että on joku joka ymmärtää.
Itse olin 8 vuotta kun isäni kuoli sydänvikaan kotona. Näin kun isäni kuoli ja se on kummitellut elämäsäni joka hetki. Nyt olen 17 vuotta ja ei ole mennyt päivääkään, etten olisi ajatellut häntä. Pari kuukautta sitten luin artikkelin, jossa kerrottiin isän suhteesta tyttäreen, miten paljon isä vaikuttaa tyttärensä elämään lapsena ja aikuisena. Kun luin tätä artikkelia, tiesin mistä sen kirjoittaja puhuu. Lapsena isä on kuin sankari, joka tietää kaikki asiat. Pienenä ei uskonut mitään pahaa omasta isästä, silloin isä isä oli tärkein ihminen koko maailmassa ja on vieläkin.
Mutta miten isä vaikuttaa elämäämme nuorena ja aikuisena? Yritämmekö korvata isän poissaoloa jollakin tavalla ja vaikuttaako se jotenkin valintoihimme esim. parisuhde elämässä?
Isäni kuoli, kun olin noin 15v. Ihan terve isä oli ja kuolema oli todella yllätys. Olen aina ollut isän tyttö ja samalla, kun isä kuoli, tuntui, että menetin myös äitini. En ole oikein koskaan kenellekään isästäni puhunut. Tuntuu todella välillä, että isäni on vaan jossain käymässä ja tulee kohta kotiin.
Ehkä joku päivä kirjoitan isästäni enemmän. Otsikko tuli yllättäen, kun olen niin tottunut, että täällä kaikilla on isä. Kai mun pitää joskus alkaa suree isääni ja lopettaa odottaminen. Kysymyksesi ovat hyviä, vastausten antaminen voi kyllä olla liian vaikeaa.
Aavaton, oo onnellinen et oot nähny sun isän. Mun isukki meni ny kuolemaan 87 ☹️ joten en oo nähny koko ihmistä. joten tälläsii äpärä poikia syntyy sitte. Äitikää ei oo maailman paras, tai ees hyvä. Itseasias vihaan tai no en vihaa, mut toisaalta en tiiä mitä pitäis tuntee häntä kohtaa.. Siskookaan en enää tunne. Tuntuu ettei oo enää ketää paitsi sukulaiset.. muut on tuntemattomia ihmisiä, jotka sattuu tuntee mut nimeltä. Okei tiiän et on typerää ja lapsellista, mut mitäs ny asperger äpärä pojalta vois odottaa? Enkä odota mitään sympatiaa, koska en oo ainoo.. ja joillaki ihmisillä ei oo vanhempia. Enkä tiiä miten pitäis suhtautuu äitii, anteeks jos erehdyn aiheesta..
sadle kirjoitti 24.08.2005 klo 13:31:
Tämä aihe syntyi halusta löytää nuoria, jotka ovat menettäneet isänsä.
Yritämmekö korvata isän poissaoloa jollakin tavalla ..
Nuoria? Hm.
Minä olin yhdeksänvuotias, kun isäni kuoli syöpään melkein puoli vuosisataa sitten. (Tarinani lienee joillekin täällä tuttu, mutta ei se haitanne.)
Isä kuoli kotona sairastettuaan pitkään. Minulle kuolema tuli yllätyksenä. Minulta ei ollut kuollut ketään. En ollut tajunnut tilannetta. Nyt jälkeenpäin luulen, että ihmiset, jotka joskus kysyivät minulta isäni vointia, ymmärsivät vastauksestani. Minä en vain tajunnut.
Äitini on kertonut, ettei isäni halunnut puhuttavan asiasta meidän lasten kanssa. Olin hyväksynyt asian annettuna. Vasta joku vuosi sitten psykologi tarjosi minulle ajatuksen, että ei kenties ollut oikein jättää pieni poika hyvästelemättä. Nyt väliin suututtaa. Mitä auttaa?
En osannut surra isän kuolemaa. Enkä ole sen koommin kummemmmin surrut kuolleita ihmisiäni. Toista oli kissamme, joka joitain vuosia sitten piti lopettaa ja joka eläinlääkärin piikittämänä kuoli syliini.
Minusta tuntuu, että aikuiseksi asti etsin isää edellisen sukupolven miehistä. Joihinkin opettajiini muodostin aika läheisen suhteen, josta minua kiusoiteltiin. Jotkut korotin jalustalle, josta putoaminen oli kova paikka.
Omien lasten syntymä oli merkittävä tapaus. Muistelen eläneeni jonkinlaista toista murrosikää. Tämä ei ehkä ollenkaan liity isän menettämiseen. Ehkä muutkin kokevat samaa.
Kun lapseni olivat yhdeksän, minulle yhtäkkiä selvisi, miksi mielikuvat isästäni olivat joissakin suhteissa epämääräisiä. Sitä kuvittelee, että on ollut tämä sama järki ja ymmärrys pienestä pitäen. Äkkiä näin lapsissani yhdensänvuotiaan itseni. Rinnastin heidät katsomassa minua itseeni katsomassa isääni.
Omituiselta tuntui myös, kun eräänä päivänä olin cvanhempi kuin isäni milloinkaan.
Urpo
Olin kuudentoista, kun isäni kuoli vatsasyöpään. Hän vietti koko sairausajan muutamaa sairaalajaksoa lukuunottamatta kotona. Oli järkyttävää nähdä, miten ihminen vain hiljalleen antaa periksi, kuihtuu. Isä laihtui n.9kk aikana yli puoleen painostaan. Lopussa paino oli vissiin alle 40kg.
En oikeastaan missään vaiheessa sairautta kai myöntänyt, että tilanne oli vakava. ajattelin, että kyllä tää tästä. tauti vaan häviää..mutta ei.Kolme vuotta isän sairastumista ennen oli kuollut pikkusisko, hänkin syöpään. tuntui kuin matto olisi vedetty jalkojen alta.
Koulussa ja kavereiden kanssa ollessa teki kipeää kuulla pelkkä sana "isä". Tuntui etten kuulunut enää siihen joukkoon. minulta puuttui jotain, mitä muilla oli.
Olin aika lailla isän tyttö. jossain vaiheessa olin kateellinen kavereille siitä, että heillä oli molemmat vanhemmat. Nyt 21-vuotiaana on yhä enemmän hetkiä, kun toivoo, että olisi isä auttamassa ja neuvomassa. Ikävä on niin suunnaton. ☹️
olkaa onnellisia et ootte puhunu isänne kans ja ollu tekemisissä. Mä en oo nähny koko ihmistä paitsi kuvassa. Kuoli nii aikasi ku olin lapsi. joten en tiiä ees minkälainen oli, vaan sitä mitä on kerrottu. joten periaatteessa mulla on ollu aina äiti, eli yksinhuoltaja ja ei tod. kovin hyvä sellane. No mikäs mä oon äitii arvostelee, parhaansa varmaa yritti. Mut eipä se taida mua tarvita enää tällästä epäsosiaalista omaa poikaa ei kukaa ees huomaa..
Ehkä eniten olen isääni kaivannut, kun sain omat poikani. Äitiä taas, kun sain tytön. Onhan lapsillani mummo ja ukki mieheni puolelta. Omaa isää kaipaisin opettamaan meidän suvun perinteitä pojilleni. Suvullamme on vanhat ortodoksiset tavat ihan arkisessa elämässä ja nyt vastuu niiden perinteiden jatkamisessa jää minulle, tai sitten ne perinteet voivat katketa.
Mulla onkin isä, virkanainen virastosta tietää sen nimen. Isä on aina musta maksanut ja nytkin haluaa mun vuokran, vaatteet, kirjat ja muut maksaa. Mutta ei sanoa mulle nimeään. Olen vahinkolapsi, isä ei minua halua nähdä, äiti ajoi kotoa pois. Koko lapsuuden äiti on mulle sanonut, että olin vahinko. Asun edelleen turvakodissa.
Haluaisin vaan nyt kuolla.
mulla on kyllä olemassa isä mutta vanhempani eivät ole koskaan olleet naimisissa eikä asuneet yhdessä. asun kahdestaan äitini kanssa,sisaruksia ei ole. olen monta kertaa miettinyt että kaikilla muilla on isä joka on osa niitten arkipäivää,kaikilla muilla kun mulla. lohduttavaa huomata etten ole yksin. mun isä käy epäsäännöllisin aijoin käymässä ja lähettää rahaa mutta ei se ole sama asia. synttäreitä se ei muista ikinä. pienempänä en kokenut olevani erilainen kun mun isä ei oo osana mun arkielämää mutta nyt tunnen, kuulen kun kaikki lähtee isän kanssa tekemään sitä ja tätä.. mä en ole menettänyt isääni niinkuin monet teistä,mulle sitä ei silleen varsinaisessa isän roolissa ole koskaan ollutkaan olemassa... voin vain kuvitella kuinka kamalaa on menettää oma isä, siitä en tieä mitään mutta monia mulle tärkeitä ihmisiä olen kyllä menettänyt...
En olekaan netissä koskaan kirjoittanut isästäni. Olin 15v, kun isäni kuoli. Minun isäni ei koskaan pitänyt minua lapsena. Omana poikana kylläkin ja varmasti minua rakasti, minä rakastin isääni. Harrastin isän kanssa poikien juttuja.
Mutta miten minulle on jäänyt sellainen muisto, että emme koskaan puhuneet mitään poikien jutuista. Puhuimme aina vaan, kuinka miesten kuuluu huolehtia perheen naisista. Menin siskoni kanssa samaan aikaa kouluun. Portilla isä kehotti minua huolehtimaan siskosta.
Tämäpäs ottaakin voimille, taidan jatkaa joku toinen kerta. Olisikohan täällä muita poikia/miehiä jotka eivät koskaan ole saaneet olla pikkupoikia?
Tämäpä tosiaan yllättävä ketju, hienoa että aloitit sadle.
Oma isäni kuoli ollessani 8, leukemiaan. Ei siis mikään kovin lyhyt ja helppo prosessi. Vanhempani olivat eronneet jo ollessani 5 ja jäin äidin hoiviin, joten en muista viettäneeni kauheasti aikaa hänen kanssaan. Monet muistikuvat ovat hataria. Muistatteko te paljon isästänne, keiden isät ovat menehtyneet ollessanne alle 10-vuotiaita?
sadle kysyit isän vaikutuksesta nykyään, ja kehitykseen. Asia kiinnostaa itseäni kovasti, otetaan vaikkapa teoriaksi Elektra-kompleksi (n. 6-vuotiaana lapsi ihastuu vastakkaista sukupuolta olevaan vanhempaan etc.., tytöillä kutsutaan Elektra-kompleksiksi). Kukaan ei oikeastaan ole vastannut sadlen kysymykseen siitä onko tämä vaikuttanut parisuhde-elämään. Itselläni parisuhteet eivät ole koskaan onnistuneet, olen aina itse katkaissut ne, ja aina hyvin lyhyeen. Kai sitä etsii sellaista tavoittamatonta, kaikkivoipaista täydellistä henkilöä ja sitten pettyy. En kyllä tiedä voiko tämän liittää isän poissaoloon.
Muita ajatuksia?
duskie kirjoitti 23.10.2005 klo 23:49:
Tämäpä tosiaan yllättävä ketju, hienoa että aloitit sadle.
Oma isäni kuoli ollessani 8, leukemiaan. Ei siis mikään kovin lyhyt ja helppo prosessi. Vanhempani olivat eronneet jo ollessani 5 ja jäin äidin hoiviin, joten en muista viettäneeni kauheasti aikaa hänen kanssaan. Monet muistikuvat ovat hataria. Muistatteko te paljon isästänne, keiden isät ovat menehtyneet ollessanne alle 10-vuotiaita?
sadle kysyit isän vaikutuksesta nykyään, ja kehitykseen. Asia kiinnostaa itseäni kovasti, otetaan vaikkapa teoriaksi Elektra-kompleksi (n. 6-vuotiaana lapsi ihastuu vastakkaista sukupuolta olevaan vanhempaan etc.., tytöillä kutsutaan Elektra-kompleksiksi). Kukaan ei oikeastaan ole vastannut sadlen kysymykseen siitä onko tämä vaikuttanut parisuhde-elämään. Itselläni parisuhteet eivät ole koskaan onnistuneet, olen aina itse katkaissut ne, ja aina hyvin lyhyeen. Kai sitä etsii sellaista tavoittamatonta, kaikkivoipaista täydellistä henkilöä ja sitten pettyy. En kyllä tiedä voiko tämän liittää isän poissaoloon.
Muita ajatuksia?
tää on vähä turha otsikko ku en muista isukista mitää.. =/ joten en voi sanoo tähän mitään viksua. ku kuoli jo ku olin alle kouluikäne. Et sillee.. Ja äidin kanssa elo oli iha hirveetä, ku ei osannu huolehtii mustakaa.. siskosta puhumattakaa.. tai tilanne oli se et siskoki oli kaupunkilla omien kavereitten kans ja mä olin pihalla melkee yksin koko ajan. ja tälläne tyhmä poika on sit tullu. ☹️
Minun isäni edelleen mulle kaikkea ostelee mutta ei halua minua nähdä.
Mun isäpuoli on minut raiskannut, senkin asian tajusin vasta, kun aloin asiostani poliisille puhuu. Nyt olen menossa oikeuteen, äiti mut haukkuu huoraksi ja väittää, että kaikki on mun omaa syytä. Vaikka olin silloin ihan pieni.
ultimate kirjoitti 24.10.2005 klo 18:06:
Minun isäni edelleen mulle kaikkea ostelee mutta ei halua minua nähdä.
Mun isäpuoli on minut raiskannut, senkin asian tajusin vasta, kun aloin asiostani poliisille puhuu. Nyt olen menossa oikeuteen, äiti mut haukkuu huoraksi ja väittää, että kaikki on mun omaa syytä. Vaikka olin silloin ihan pieni.
☹️ ei oo tyttöjen elämä helppoo.. isät hakkaa tai äidit lyö ym. mikä vanhempia vaivaa? en tiiä kumpi on pahempi väliinpitämättömät vanhemmat vai sitte väkivaltane isä tai äiti. ☹️ ei oo kivaa ku muksitaan jotain siks jos suuttuu tai jotain. typerä syy.. onneks mua ei oo ketää muksinu tai mitään.. mut väliinpitämättömistä vanhemmista oon saanu osani, tai äidistä. istästä on paha mitään sanoo ku kerta on maannu haudassa jo 18 vuotta. joten yritän lohrutella teitä.
Mun faija kuoli ku olin kolmen.. Tos aiemmin oli kysymyksenä suunnilleen et mitä muistaa isästään joka on kuollu ku ite oli pieni ja mä ainakin muistan paljon ja haluunki muistaa koska parin vaatteen, kasetin, korttipakan ja lelun lisäks muistot on ainoo mitä mul on jäljellä mun faijasta.
Se kuoli pääsiäisenä -92 onnettomuudessa sen parhaan ystävän kanssa ja mä tiesin että niin kävis, samoin se. Toi kuulostaa oudolt mut ajatelkaa sitä vaikka vaistona joka esim varottaa vaarasta.
Mulle isän menetys on ollu kova juttu aina, se oli kauheeta ku näin isäni lähtevän vikaa kertaa ovesta, vaik olin yrittäny estää ja mitä vanhemmaks kasvan sitä vaikeemmalt tuntuu elää ilman faijaa. Mä oon myös aina enemmän tai vähemmän kantanu syyllisyyttä etten saanu sitä jäämään kotiin sillon, mut minkäs 3-vuotias voi aikuiselle. ☹️
just_a_dream kirjoitti 11.11.2005 klo 16:17:
Mun faija kuoli ku olin kolmen.. Tos aiemmin oli kysymyksenä suunnilleen et mitä muistaa isästään joka on kuollu ku ite oli pieni ja mä ainakin muistan paljon ja haluunki muistaa koska parin vaatteen, kasetin, korttipakan ja lelun lisäks muistot on ainoo mitä mul on jäljellä mun faijasta.
Se kuoli pääsiäisenä -92 onnettomuudessa sen parhaan ystävän kanssa ja mä tiesin että niin kävis, samoin se. Toi kuulostaa oudolt mut ajatelkaa sitä vaikka vaistona joka esim varottaa vaarasta.
Mulle isän menetys on ollu kova juttu aina, se oli kauheeta ku näin isäni lähtevän vikaa kertaa ovesta, vaik olin yrittäny estää ja mitä vanhemmaks kasvan sitä vaikeemmalt tuntuu elää ilman faijaa. Mä oon myös aina enemmän tai vähemmän kantanu syyllisyyttä etten saanu sitä jäämään kotiin sillon, mut minkäs 3-vuotias voi aikuiselle. ☹️
no sä sentään muistat siitä jotain.. mä en tiiä isukista ku kuva on vaa.. mitää muuta ei oo... enkä muista mitään mitä on tapahtunu tai en tiiä.. mut nyt ku aattelee nii oisin halunnu et äiti ois mielummin kuollu.. tai no mulle se on kuitenki kuollu..