Rakas Lasinenkyynel. Ihan aluksi halaan sua ajatuksissani.

Mä toivon täysillä sun kanssa, että saisit sen sairasloman. Yksi turhimmista asioista mitä tiedän on se, että ihminen ajetaan väkisin loppuun. Olisi kaikkein reiluinta, että saisit sairasloman. Tuo työtaakka, minkä kuvailit, kuulostaa valtavalta kenen tahansa suoritettavaksi. En ihmettele yhtään jos se tuntuu liialta. Mulla on myös nyt voimat lujilla, ja voin hyvin eläytyä sun tilanteeseen.

Oon hyvin iloinen siitä, että haluat jaksaa ja kuunnella itseäsi. Se on tärkeä taito, ja yllättävän vaikea oppia. Varmaan kannattaa ainakin terapeutin kanssa jutella ja kysyä häneltä, miten tuon sairasloma-asian kanssa voisi edetä. Noista menoista voi varmasti myös karsia, jos tuntuu ettei jaksa. Oma jaksaminen menee AINA niiden edelle. Ei se palvele heitäkään, jos joudut väkisin vääntämään niitä hommia yli voimiesi. Se ei palvele ketään.

Lasinenkyynel, sä oot rohkea ja aivan mielettömän vahva taistelija. Kannattaa todellakin kuunnella itseäsi nyt. Siitä kannattaa pitää kiinni, sillä se on tärkeä ja hieno taito, joka liian usein ja helposti unohtuu. Multa ainakin unohtuu. Mutta toivotaan että saat sairaslomaa ja varmasti asiat tästä vielä etenevät!

Tsemppiä ja halauksia ja kovasti jaksamista ☺️❤️

Moi
Ei sun todellakaan tarvitse jaksaa kaikkea. Hyvä jos saat sen sairasloman ja että sulla on edes hyvä terapeutti.
Essi ja Viivi ovat varmaan huolissaan mutta näyttävät sen väärin. Se on tosi kurjaa. Mullekkin kaikki vaan huutaa koko ajan.
Tsemppiä nyt sulle🙂

Kiitos ihan hirveesti villikettu ja sarjetty <3

Muuten pärjään niin hyvin ja jaksan mennä eteenpäin jne, mutta juuri se että en haluaisi riskeerata paranemista kouluun paluulla. Kyllä menen kouluun sitten kun olen varma että jaksan ja pystyn siihen, pyatyn käymään sitä niin hyvällä panoksella että numerot ovat minun tasoa. Ihan sama jos pystyisin yhden kuraain köymään mallikkaasti menisin kyllä, mutta en usko edes siihen. Muista vastuista on tällä hetkellä hyvin vaikea päästä irti, kun on pestattu johonkin tehtävään, sun on hoidettava se loppuun asti. Kyllä mää jaksan harrastukset jne, osittain pakolla, mutta koulu vaikuttaa tulevaisuuteen ja haluan käydä sen hyvin tuloksin..

Sarjetty, tiedän että se "huutaminen" johtuu huolesta, mutta silti voisi miettiä mitä mulle sanoo. Miksi syyttää minua kaikesta.. Alan väsymään siihen huolestumiseen. En enää edes puhu juuri lainkaan koska en jaksa sitä riitelyä. Se mitä sanon liiotellaan. Se että mulla oli päivän netti kiinni kännykästä oli kuulemma väärin tehty, samoin tein pelättiin pahinta vaikka en todellakaan ollut edes sanonut et ois paha olla. Halusin olla rauhassa. Jos ois huolissaan, aina voi laittaa normi tekstarin tai vaikka soittaa.. Ne ei halua että romahan tai satutan itteeni, mutta voisi edes hetken miettiä miltä minusta tuntuu..

Oon aivan samaa mieltä tuosta kouluun palaamisesta. Kuulostaisi järkevältä edetä juuri noin, parantua kaikessa rauhassa ja mennä kouluun sitten kun se oikeasti onnistuu. Monestihan se menee juuri niin, että umpiväsyneenä raahaa itseään vielä moniin paikkoihin, vaikka ei oikeasti jaksa tehdä mitään eikä siitä ole mitään hyötyä. Parempi on ensin levätä ja parantua rauhassa.

Kannattaa silti ainakin neuvotella niistä harrastuksista, jos tuntuu jossain vaiheessa siltä ettei jaksaminen riitä. Oman mielen ja kehon kuunteleminen on tässäkin paikallaan. Joskus esim. parin kerran jättäminen välistä ei vaaranna harrastusta mitenkään, mutta antaa arvokasta aikaa levolle.

Totta. Huutaminen ja ankara huolestuminen voi ahdistaa paljon. Mulla se on ollut enemmän niin päin, että oon joskus kokenut vähättelyä siitä, mitä oon tuntenut. Tai kaunistelua: "kyllä sä nyt tämän jaksat", ja "mutta ajattele positiivisesti" ja "no kukas tämän tilanteen voi muuttaa?" Kannattaa silti puhua ainakin terapeutille ja niille, jotka oikeasti kuuntelevat. Ehkä Essi ja Viivikin ymmärtävät, jos sanot heille, että huolestuminen on ok mutta huutaminen ja jatkuva huolehtiminen ovat eri asioita.

Tsemppiä ja halauksia! ☺️❤️

Oon palannut kouluun, käynyt partiossa, ajanut autolla ajokorttia. Tuntuu vaan että mun pitäis jaksaa kaikki. Mun pitäis elää elämää niin kuin oisin täysin terve. Suoraan sanottuna mua pelottaa että romahdan, mutta jos se tulee se ei tuu koulun takia vaan partion. Työmäärä on niin kuin Töissä ois ja tuntuu ettei kukaa enää jaksa kuunnella mua. Emmää tiijjä mikä mullon. Toisena päivänä tuntuu että elää luistaa ja haluan elää, toisena päivänä tuntuu että ei oo enää mitää. Tuntuu että parantuminen on todella vaikeaa. Uskoa on mutta silti on päiviä että mennään niin pimennossa ja ei vaan yksinkerrtaisesti jaksais mitään...

Tänään on 14 vuotta siitä kun Tommi täytti 18v ja reilu viikko siihen että minulla on 18v synttärit. On todella vaikeaa. Kaipaan ja mietin sitä. En ehtinyt tänään haudalle koska partio vei koko päivän. Silti mietin sitä. Ajattelin paljon. Sen viimeiset kuukaudet elossa alkoi ja elokuussa tulee 14 vuotta kuolemasta. Viikonloppu meni siis partiokämpällä ja kipinässä yksin istuessani mietin Tommia ja mun elämää. Mietin joulukuun tapahtumia. Mietin viimeistä vuotta. Se että kyllä haluan parantua. Tommin kyolema muutti koko perheen, mutta vaikeeta on. Kun riieltiin toisen veljeni kanssa perjantaina, koska auto jäi kiinni mettätiellä, huusin että muutan toiseen kaupunkiin ilman perhettäni, eroon perheestäni. Jälkeen päin mietin,mitä oikein sanoin. Rakastan perhwttäni, mutta wn jaksa kuunnella huutoa.

Elämä on vaikeeta.

Lasinenkyynel.

Kyllähän tuo työmäärä ja tunne siitä, ettei kukaan halua kuunnella, voi jo itsessään aiheuttaa päiviä, jolloin tuntuu siltä ettei jaksa. Mahtavaa kuulla että sulla on uskoa parempaan. Se on valtava voima, jonka avulla voi päästä eteenpäin vaikeistakin tilanteista. Kannattaa yrittää levätä sen mukaan kuin voit. Sä parannut kyllä vielä!

Otan osaa suruusi. Se on varmasti ollut ja on vieläkin kipeä asia. Toivon että ehdit käydä omassa tahdissasi haudalla tässä jonain päivänä. Joskus voi tulla sanottua sellaista, mitä ei oikeasti tarkoita. Kuten sanoitkin, et tarkoittanut vihaavasi perhettäsi, mutta huutaminen tuntui pahalta. Kyllä mullakin välillä meinaa vähän keittää tai vähintäänkin tulee sanottua jotain, mitä ei ehkä sanoisi jos ei olisi ahdistunut ja henkisesti tiukoilla. Mutta ainahan voi pyytää anteeksi, jos huomaa loukanneensa toista.

Tsemppiä ja halauksia. Oot rakas ja tärkeä ja paranet varmasti kyllä vielä. ☺️❤️

Kiitos Villikettu <3

Veljeni kuolema on vasta lähi vuosina ollut enemmän mielessä. Olinhan niin pieni kun hän kuoli, mutta silti se tuntuu pahalta. Terapeuttinikin sanoi että tämä vuosi on minulle vaikea, sillä olen nyt sen ikäinen kuin hän kuollessaan. Se vaikuttaa, koska mistä sitä voisi tietää halusiko hän poissa vai oliko se vaan tyhmä päähän pisto hypätä. Kyllähän hän yritti pelastaa itsensä ja uida rantaan, mutta painavat nahkavaatteet, bootsit ja virtaus on vaikea yhdistelmä myös urheilua harrastavalle nuorelle.

Yritän nykyään kaikkeni että olisin positiivinen kavereiden nähden, mutta epäonnistuin siinä taas Essin kanssa. Menimme käymään uudessa kauppakeskuksessa kiertelemässä ja kas yllättäen meidän viereen tuli minun entiset koulukiusaajat (essi tuntee ne...), iski ihan hirviä olo.. Minun oli tarkoitus ostaa itselleni mekko synttärijuhliani varten.. Sitten kun mentiin Essin kanssa sovittamaan mekkoa, aloin itkeä ja haukkua itseäni. Ne vanhat sanat siitä mitä se yksi niistä oli minulle sanonut pyöri minun mielessä enkä pystynyt.. Ja kaiken lisäksi Essin piti lähteä kotiin.. Saatoin hänet pysäkille ja itkin edelleen. Sanoin Essille etten jaksa ja menen käymään rannassa. Hän huolestu, koska luuli että tapan itseni... Menin veljeni kuolin paikalle ja itkin. Vettä tihkutti ja minä seisoin sillan kaidetta vasten ja itkin. Pitkästä aikaa iski sietämätön olo mutta halusin voittaa sen. Essi linkkas biisejä minulle ... Lopulta aloin pyytämään anteeksi käytöstäni ja sitä että romahdin. Lähettelim viestejä ja yritin soittaa monta kertaa, mutten saanut vastausta... Lopulta illalla tuli vastaus.. Minä itkin aamuyöhön asti.

EI minulla ole ollut näin pahoja oloja pitkiin aikoihin. Jostakin aina iskee se hirveän paha olo. Joo en ole päässyt yli itsetuhosista ajatuksista mutta ei ne ohjaa enää mun elämää. En enää harkitse itseni tappamista vaan taistelen niitä vastaan. Välillä vaan ei kertakaikkiaan jaksaisi tämän sairauden kanssa.

En oo tänne kirjoittanut yhdestä isosta asiasta ja ihan siksikin että jos joku tuttu vielä lukee täällä.. Mutta nyt kerron sen takia, että aion pystyä kertomaan tämän terapeutillenikin.. Joskus joulukuussa yritin lähteä oman käden kautta... En kuitenkaan kuollut. Seuraavat päivät siittä olin sekasin ja yritin esittää normaalia. Sain kummallisia kohtauksia. Jumitin. Puhuminen oli erittäin vaikeeta. Kouristelin paljon. Muistan sen illan kuin eilisen. Lupasin essille että jaksan elää mutta minä päätin yrittää lähtee poissa. Kuitenkin siinä jossain vaiheessa tajusin etten saa, en voi tehdä sitä. Ja jätin kesken. Jos oisin tehnyt loppuun, olisin varmaan kuollut... Oli niiin paskat päivät siittä eteenpäin. Muistan sen päivän ikuisesti kun menin sen jälkeen essille käymään ja Essi oli arvellut että jotain on nyt sattunut... Menin sinne ja Essi sanoi minulle että puhu. Sano että mun on puhuttava. Mulla valu kyyneleet silmistä enkä ois millään halunnut puhua. Mä olin kuitenkin kirjoittanut essille anteeksi pyynnön ja sen mitä olin tehnyt. Essi luki sen mun läsnäollessa. Essi oli shokissa. Lopulta vihanen. Se loppu ilta oli kummallinen. Ei sanonut melkein mitään. Pyytelin anteeksi ja itkin. Essi itki. Musta tuntui että ystävyys hajoaa... Siittä alkoi muutamien viikkojen "viileys"... Ei tullut samalla tavalla viestejä. Viesteistä poistu sydämet. Ei hymiöitä muutenkaan. Essi oli kylmä mua kohtaan. Mä tiesin että kaikki meidän välillä ei ollut hyvin. Yritin kysellä milloin nähtäs, mutta muka joka päivä oli hirveesti kaikkea. Lähdettiin sitten Viivin ja Lauran kanssa kalimelle. Ensimmäisenä iltana istuttiin Viivin kanssa ulkona pitkä tovi ja hän tajusi myös että kaikki ei ole kunnossa ja sanoi että saaa mut puhumaan. Toisella kertaa kun istuttiin ulkona, sain suun auki huonosti mutta sain sanottua. Viivikin järkyttyi, mutta tuki mua ja ymmärsi tavallaan. Meni viikko eteenpäin kalimesta ja kysyin suoraan essiltä, mikä vittu sitä vaivaa että rikkoinko välit ja kaikki ja silloin tuli suora vastaus, miltä hänestä tuntui... Muistan kun itkin aamuun asti. Sanoin viiville että mun ja essin välit on entiset. Itkin vaan. Kuitenkin sitten saatiin välit kuntoon silloin kun nähtiin seuraavan kerran. Tällöin menetin essin luottamuksen ja se heijastuu tänä päivänäkin meidän väleihin. Hänen on vaikea uskoa, jos sanon että mullon hyvä olla tms.. Melkein aina siitä syntyy riita, että puhunko totta. Tämä tapahtuma on se joka aukasi minun silmät ja minkä takia sen jälkeen en enää ole harkinnut toteuttavan sitä. Silloin Essi ja Viivi yritti minua pakottaa osastolle, yritti raahata... Tämä kaikki pamahti mieleeni viime viikonloppuna kalimella todella pahasti ja nyt keskiviikkona essin kanssa siellä valkeassa... Onneks mulla on rakastavat ystävät jotka yrittää pitää mut kaikin voimin elämässä kiiinni. Ja tää on syy siiihen että mä en aio tappaa itseäni. Tämän jälkeen oli niin paljon tappelua. Essi pelkäs. Näki painajaisia jne.. Itki mulle kuinka pelkää että lähen jne...

Viikon päästä minä ja mun kuusi kaveria lähdetään juhlimaan minun 18v synttäreitä, jotka Saara järjestää osittain yllätyksenä. Olen siis kutsunut kaverit ja tiedän monelta lähdetään, muuta en tiedä. Silloin Essi ja Viivi on paikalla ja olen onnellinen <3 Minun kaksi tärkeintä ystävää. Ja muitakin. Jännittää ihan pirusti ja se että minun pitäisi se vklp nauttia ja esittää, koska en halua että kaikki kuulee siittä miten vaikeeta mulla edelleen on.

Tulipa pitkä viesti, oli vaan pakko purkaa.. Nykyään niin harvoin jaksaa enää kirjoittaa... Tuntuu sekin niin työläältä. Kun vihdoin pääsee kotia niin haluaa vaan nukkua...

Lasinenkyynel,

Hienoa että jaksoit kirjoittaa kaiken tämän. Se voi olla nyt helpompaa kertoa myös terapeutillekin. Suosittelen että kerrot tästä hänelle. Se on oikeasti kova juttu että itsetuhoiset ajatukset eivät ohjaa sun elämää, vaikka paha olo välillä iskeekin. Se on jo iso askel eteenpäin.

Olen hyvin iloinen, ettet vienyt itsemurhayritystä loppuun. Sitä ei missään nimessä pidä tehdä. Sulla on toivoa ja täydet mahdollisuudet päästä vähitellen kiinni onneen ja parempaan elämään. Välillä on kovaa, mutta sä selviät siitä kyllä. Sä selviät ja voitat koko pahan olon. Ihan varmasti pystyt siihen vielä.

Sun ei toki tarvitse esittää ystävillesi, voit ainakin sanoa, että nyt on vähän vaikea olo, ja siitä ystäväsi pitäisi jo ymmärtää, ettet välttämättä hymyile ja naura niin paljon. Esittäminen on pitemmän päälle hyvin rankkaa, teen sitä toki itsekin, mutta usein se mulla vuotaa jostakin ja ihmiset tajuaa, etten oikeasti voi niin hyvin. Joskus on pakko peittää kipunsa, mutta ystävien ja läheisten seurassa sen ei pitäisi olla niin pakollista.

Tsemppiä, halauksia ja jaksamista! Ja aivan mahtavaa syntymäpäivää! ☺️❤️