Hyvä, että uskallat puhua tilanteestasi ja että sinulla on rakastava mies rinnallasi. Ensinnäkin haluan sanoa sinulle, että sinä et ole
laiska ja saamaton. Sinä olet sairas. Masennus on sairaus siinä, missä vaikka keuhkokuume. Siitä tervehtyminen saattaa vain viedä
vähän pidemmän aikaa kuin monista muista sairauksista. Kun tämän ymmärtää ja hyväksyy, masennuksen kanssa on helpompi elää
ja antaa itselleen aikaa toipua.

Mene ihmeessä uudelleen lääkäriin. Jos nykyinen lääkärisi ei pysty sinua enempää auttamaan, vaihda toiseen lääkäriin. Mikäli et itse
jaksa (kuten masennuksessa yleensä on), pyydä mieheltäsi apua. Pyydä häntä etsimään sinulle lääkäri, joka auttaa sinua eteenpäin.

Tsemppiä!

Aloittaja: miksi työnantajasi irtisanoi sinut?sairaslomanko takiA? Minun tietojeni mukaan työnantajalla EI OLE oikeutta irtisanoa SAIRASLOMAN takia! Ota yhteys luottamusmieheen/työsuojeluvaltuutettuun (tms..onko edes tämmöstä?) jos olen väärässä niin korjatkaa.

Olin ollut kyseisessä työpaikassa vasta niin lyhyen aikaa ettei koeaika ollut ehtinyt kulua loppuun. Otimme kyllä mieheni kanssa yhteyttä liiton asianajajaan ja kysyimme onko työnantajani käytös ihan laillista. Sairasloman perusteella ei ole laillista irtisanoa työntekijää edes koeajalla, mutta työnantaja ei ole velvollinen kertomaan irtisanomisen syytä koeajalla olevalle työntekijälle. Eli siis periaatteessa turha sääntö tuokin, koska työnantaja voi irtisanoa mistä tahansa syystä joutumatta perustelemaan ratkaisujaan sen tarkemmin.

Kysyin kyllä työnantajaltani syytä irtisanomiseen, mutta hän vain nauroi ivallisesti ja sanoi ettei aio minulle syytä kertoa.

Silmiini osui tuo kysymyksesi, mikä se kohtaus oli, kun tunsit ettet saa henkeä ja lähtee taju. Tuntoaistisikin katosi. Itse olen saanut myös kyseisiä kohtauksia. Koulussa. ’Oireesi’ viittaavat paniikkikohtaukseen. Se voi tulla missä tahansa, lähes milloin tahansa. Se alkaa vähitellen ja mitä enemmän siinä joutuu paniikkiin, sitä pahemmaksi kyseinen kohtaus muuttuu. Itse stressasin kai jotakin juttua (en tiedostanut sitä) ja yhtäkkiä kurkussa tuntui puristavalta ja hengittäminen oli jotenkin vaikeaa. Tajuessani hengittämisen olevan haasteellista, jouduin hyysteriseen tilaan. Itkin ja tärisin ja koitin vain haukoa henkeä. Menin terveydenhoitajalle, joka laittoi minut makaamaan ja koitti rauhoitella ja hoki, että ei tässä mitään hätää ole. Mulla on todettuja allergioita ja silloin myös oli heikonlainen rasitusastma. Otin allergialääkkeen ja astmapiipusta hönkäyksen, mutta ei helpottanut - päinvastoin. Olin varma, että kuolen siihen. Terveydenhoitaja ei tiennyt mikä mua oikein vaivasi ja soitti terveyskeskukseen, ja varasi ajan tutkimuksiin. En halunnut jäädä yksin ja halusin jonkun olevan koko ajan lähellä, koska olin niin varma etten selviä siitä. Siinä sitten kun tärisin, itkin ja koitin hengitellä, seurasi puutunut olo. Ensin pisteli ja sen jälkeen en tuntenut mitään. Lähdin terveydenhoitajalta äidin saattelemana kotia ja sieltä sitten terveyskeskukseen. (Terveyskeskukseen menin, kun kohtaus oli jo ohitse! Lääkäri kyseli oireita ja kertoi niiden viittaavan paniikkikohtaukseen ja määräsi mulle.. PAPERIPUSSEJA.

Luulen, että saamasi kohtaus oli sama kuin itselläni, eli paniikkikohtaus. Niitä ei voi välttää ja jos ne iskee, ne iskee. Paperipussiin hengittäminen saattaa auttaa ja jos kohtaus iskee uudelleen, pitää vaan yrittää rauhoitella itseään ja uskotella, että ei oo vakavaa. Mitä enemmän joudut paniikkiin siinä tilassa, sitä pahemmaksi se tuntuu menevän. Vaarallista se ei ole, mutta tuntuu kuolettavalta!

Anguish kirjoitti 14.08.2007 klo 14:20:

Tai voit vastata maililla: miss-86@jippii.fi

Olen 21 vuotias nuori, avoliitossa ausuva nainen. Muutimme mieheni kanssa yhteiseen asuntoon uudelle paikkakunnalle tammikuussa. Sisustimme asuntomme kodikkaaksi ja haaveilimme jossain vaiheessa oman asunnon ostamisesta. Kihlauduimme kesäkuussa ja olimme onnemme kukkuloilla. Sukulaiset kyselivät pilke silmäkulmissaan tulevista häistä ja perheenlisäyksestä. Sain uuden työpaikan jossa työajat oli mitä parhaimmat. Työmatkaakaan ei ollut kuin kymmenisen minuuttia. Kaikki meni niin hyvin.. Mikään ei voisi olla paremmin.

Yhtäkkiä kaikki muuttui. Mä aloin saamaan ihmeellisiä itkukohtauksia. Yhtäkkiä ilman syytä saatoin käpertyä sohvan nurkkaan ja itkeä hysteerisesti jopa tunteja. Ennen niin tasapainoinen suhteemme muuttui sotatantereeksi kun aloin kiukuttelemaan miehelleni mitä ihmeellisemmistä asioista. Musta tuli laiska ja saamaton. Ennen niin siisti kotimme muuttui lääväksi. Likaisia astioita ympäriinsä ja pyykkiä jokapaikassa. En jaksanut enää mitään, mielenkiintoni lopahti. Töissä olin lopen uupunut enkä puhunut kenellekkään mitään. Lopulta aloin saamaa ahdistuskohtauksia ja mua pelotti mennä töihin.

Lopulta menin lääkäriin mieheni saattelemana. Lääkäri totesi mulla uusiutuvan masennuksen. Tieto masensi mua lisää. Koko ikäni oon kärsinyt masennuksesta, ahdistuksesta, erilaisista syömishäiriöistä ja itsetuhoisuudesta. Mä luulin kaiken ton olevan jo takanapäin ja nyt lääkäri langetti mulle taas tuomion. Lääkäri määräsi mulle masennuslääkkeet ja jäin sairaslomalle.

Edes sairaslomalle en osannut ottaa rennosti. Ajatukset pyöri päässäni yhtä ja samaa ympyrää, muuttuen ajan kuluessa ylitsepääsemättömiksi ongelmiksi. Lääkkeistä ei ollut apua ja annosta nostettiin koko ajan. Sivuvaikutusten takia sairaslomani jatkui. Eräänä päivänä työnantajani soitti ja irtisanoi minut. Tunsin oloni lyödyksi.

Mieheni on koko tän ajan jaksanu olla aivan ihana. Se tukee mua ja yrittää tsempata eteenpäin. Se ei tuomitse mua, eikä ole vihainen vaikka välillä aihetta olisikin. Mä kannan huonoa omaatuntoa siitä, kuinka mä olen hankalaittonut mieheni elämää. Kuinka mä tuhosin kaikki meidän yhteiset haaveet enkä ole enää se sama nainen johon mieheni rakastui.

Tällä hetkellä olen työttömänä eikä mulla ole mitään tuloja. Mieheni tekee töissä pitkää päivää ja yrittää elättää meidät. Meillä on iso asunto, paljon eläimiä ja molemmilla velkaa. Itse makaan vain kotona tekemättä mitään. En saa aikaiseksi edes pitää kotia siistinä. Hyvä kun jaksan suihkussa käydä saati ulkoiluttaa koiraa. Lääkkeet ei vieläkään auta. En tiedä mitä tehdä. En ole itsetuhoinen mutta jotenkin vain otteeni elämästä on irronnut. Tiedän että mulla on täydellinen koti, parisuhde ja erittäin hyvät mahdollisuudet jatkaa elämääni siitä mihin pari kuukautta sitten jäin. Miksen mä vaan pysty siihen? Miks mä annan elämän kulkea mun ohi ja katson itse sivullisena omaa elämääni? Miksi mun olo on tyhjä? Mun päässä ei liiku mitään, mä en tunne mitään, mua ei kiinosta mikään.

Pari päivää sitten mä sain jonkun kohtauksen. Yhtäkkä musta tuntu että mä tukehdun ja multa lähtee taju. Mä hengitin kun viimestä päivää ja silti musta tuntu että happi loppuu. Mä itkin hysteerisesti ja luulin oikeesti että mä kuolen. Mies toi mulle paperipussin ja soitti hätänumeroon. Ne ei kuulemma voineet asialle mitään, kohtaus ei oo vaarallinen. Ei se varmaan vaarallista ollut mutta kyllä me sillä hetkellä pelättiin. Multa katosi tuntoaisti ja mä jouduin keskittymään siihen että pysyn tajuissani. Mieheni makas mun vieressä kylpyhuoneen lattialla koko sen pari tuntia ja koitti saada mut rauhoittumaan. Lopulta kohtaus meni hiljalleen ohi. Mikä se oli? Mistä se tuli ja miksi? Mä en halua enää ikinä kokea tuollaista. Vielä seuraavanakin päivänä hengittäminen tuntui raskaalta ja ahdistavalta.

Kun mulla kerrankin oli asiat niin hienosti.. Miksei ne voineet olla niin? Miksi mä itse tuhoan kaiken olemalla minä?

???

Anguish, kuvailemasi perusteella oma diaknoosini olisi, että saat paniikkikohtauksia. Sain ensimmäisen paniikkikohtaukseni ystäväni ollessa masentunut ja kuoleman partaalla. Aluksi tunsin jättimäistä ahdistuksen tunnetta, seruaavaksi halusin käpertyä huoneen pimeimpään nurkaan. Luulin että sekoiaisin! Pääni tuntui kevyeltä, mutta kuitenkin otsa tuntui raskaalta. Pelkäsin,että heteknä minä hyvänsä otsani halkeaisi kahtia, ja sen sisältä pyrkisi ulos se hirvittämä voima, joka minua ravisteli. En saanut henkeä ja itkin hysteerisesti... ystäväni piteli minua ja käski minun rauhoittua, turhaan... jonku ajan kuluttua kohtaus meni ohi.. kesti sitä ainakin se puolikas tunti ☹️
Elämäni hirvein kokemus.

Anguish, moni asia tuntui tutulta viestiäsi lukiessa. Haluan vain sanoa, että älä syyllistä itseäsi. Äläkä mieti, miksi avopuolisosi rakastaa sinua tai on kanssasi. Tiedän, että kumpikaan näistä ei ole helppoa, mutta itsellä ne on auttaneet.

Olin viime syksynä sairaslomalla keskusteltuani asiasta terapeuttini kanssa. Parasta siinä oli se, että ei ollut pakko tehdä mitään. Mun oli pakko päästä pois siitä oravanpyörästä, että en jaksa, mutta pitäisi tehdä jotain. Se vain huonompaan suuntaan. Kävin vain terapiassa ja yritin tehdä asioita, joita oikeasti halusin, joista pidin. Jos en jaksanut nousta ylös sängystä, en noussut. Silloin avomieheni teki suurimman osan asioista, koska en jaksanut. Hän ei käynyt itsekään oikeastaan missään, koska ei uskaltanut jättää minua yksin pahan itsetuhoisuuden vuoksi. Monesti sanoin, että hänen ei kannata olla minun kanssani, että ansaitsee jonkun paljon paremman, koska en tietenkään ollut omasta mielestäni minkään arvoinen. Hän kuitenkin aina vastasi, että ei halua ketään muuta ja, että minun pitää antaa hänen päättää, ketä hän rakastaa ja ketä ei. Myös muut sanoivat niin. Koeta sinä keskittyä itseesi ja tekemään asioita, jotka tuntuvat hyvältä. Sinä itse olet kaikista tärkein!

Koeta jaksaa!