Kun ei kestä muutoksia...
Otsikossa tulikin tiivistettyä aika lailla ongelmani, mutta valaisenpa vähän yksityiskohtia.
Olen 19-vuotias tyttö ja asustan vielä kolmistaan vanhempieni kanssa. Otimme viikko sitten meille eläinsuojeluyhdistykseltä 3-vuotiaan kissan, olemme kaikki eläinrakkaita ja olemme jo pidemmän aikaa halunneet juuri kissaa. Kaikenlaista tietoa tuli kissoista monen viikon ajan kerättyä ja asiaa pohdittua kaikilta kanteilta, joten mielestäni minua ei voi syyttää siitä että olisin aivan heppoisin perustein ja liian kevyin mielin ottanut lemmikin. Kisu ei ole viikon aikana lähtenyt yhtään kotiutumaan rauhallisesta ympäristöstä ja kilteistä ihmisistä huolimatta (kukaan ei ole sitä jahdannut tai yrittänyt väkisin koskea siihen tms.). Se juoksee pakoon, piilottelee koko ajan, oksentelee usein kun joku ihminen tulee kotiin, maukuu surkeana… Tämä on varmaan suhteellisen normaalia aikuisella kissalla, mutta ongelma onkin, että itse olen huomannut etten kestäkään… Tiedän, että kuulostan nyt juuri sellaiselta idiootilta joita on paljon: ottaa kissan kun ovat suloisia ja suhteellisen helppohoitoisia ja sitten ei jaksakaan jos ongelmia tulee. Mutta olin alusta asti aivan tietoinen mahdollisista tulevista ongelmista, enkä ottanut kissaa kokeilumielessä. Mutta tosiasia on, että sen stressi ja hankaluus on ajanut minut masennuksen partaalle, en tunne tämän olevan enää sama talo, oma kotini, jonne olen aina tervetullut ja jossa voi ladata akkuja ja olla turvassa. Haluaisin olla poissa kotoa mahdollisimman paljon, haluan nähdä kavereita ja jutella poikaystävän kanssa aivan kuten ennenkin, mutta olo on varmaan vähän samanlainen kuin synnytyksenjälkeisessä masennuksessa. Toivoisin, ettemme olisi hankkineet kissaa, en meinaa jaksaa sen kanssa ja sen pahaa oloa, tuntuu, että haluaisin vain palata entiseen ja elää omaa elämääni ja tuntea taas olevani omassa kodissani tässä talossa.
En olisi uskonut enkä osannut kuvitella, että reagoisin näin, totta kai silloin olisin jättänyt eläimen ottamatta enkä rääkännyt sitä muutolla uuteen paikkaan… Mutta jos tilanne ei helpotu sekä minulla että kissalla, niin varmasti kaikkien kannalta paras olisi viedä se eläinsuojeluyhdistykselle takaisin, tämä on nimittäin kyllä mahdollista. Siinä tapauksessa tuntisin kyllä olevani eläinrääkkääjä ja lisäksi totaalinen häviäjä, kun en kestänytkään… Minusta ei taida olla koskaan äidiksikään vaikka haluaisinkin, kun edes kissan hoitoa en kestä muutaman päivän vertaa… 😭
Pitkä romaani tästä tulee, mutta haluaisin antaa vielä toisen esimerkin tästä muutosten kestämättömyydestäni. Käyn silloin tällöin hoitamassa suloista, onneksi ihan hyvinvoivaa ja seurallista koiraa, ja hoitokeikoilla viivyn yleensä koiran omistajan asunnolla 2-5 yötä. Vaikka tosiaan itse eläin ei aiheuta minulle pahaa mieltä, kun on niin mukava pakkaus, niin sielläkin tunnen olevani jotenkin itselleni huonossa paikassa… Olen yksin siellä päivät pitkät, lukuunottamatta joitakin kertoja, kun joku kaverini saattaa käydä pikku vierailulla tai itse lähden hetkeksi tapaamaan kavereita. Toisten ihmisten tapaaminen helpottaa oloa, enkä mitenkään pohjattoman onneton siellä toki ole (tämä kissatilanne tuntuu paljon pahemmalta), mutta jonkinasteinen koti-ikävä minulla on ja olen ollut aina aika iloinen kun olen sieltä kotiutunut. Mutta siis tuonkin katson olevan merkki siitä, että en kestä muutosta… En sopeudu nopeasti uuteen paikkaan tai tilanteeseen, minua auttaa kyllä jos tukena on läheisiä ihmisiä, mutta ei sekään aina kokonaan poista ahdistusta… 😞
Ai niin, ja viime kesänäkin jonkin kerran tuli itkettyä työpäivän jälkeen, kun ikävöin sitä kesätyötä, jossa olin edelliset kolme vuotta ollut ja nyt olin eri paikassa. On naurettavaa, ettei ihminen kestä näinkään vähäpätöisiä muutoksia. Mutta en voi mitään näille tunteilleni… Onnistuin saamaan äitinikin ahdistuneeksi tästä kissa-asiasta, kun menin kertomaan hänelle, miltä minusta tuntuu. Hän on nyt todella huolissaan minusta ja yllättyi, kun reagoin tilanteeseen näin voimakkaasti… Tulee pikku hiljaa sellainen olo, että olen joku hullu 😯🗯️ Tai vähintään, että minun mieleni on jotenkin tosi kestämättömäksi ja huonosti suunniteltu. Totta kai elämässä tapahtuu muutoksia, ei sitä voi millään välttää, mutta minäpä tyttö menen niistä ihan tolaltani… Mielestäni minulla ei ole koko elämäni ajan ollut tällaista, vaan näin voimakas suhtautuminen erilaisiin muutoksiin on tullut vasta parin viime vuoden aikana. Kun menin yläasteen jälkeen lukioon, josta en tuntenut ketään, niin olihan se vähän jännä tilanne, mutta ei mikään paha juttu. Jossakin vaiheessa lukiossa tosin masennuin toisista syistä ja kävin psykalla jonkin aikaa, joten masennus on valitettavasti entuudestaan tuttu tila…
Kiitos hirveästi, jos joku jaksoi lukea! 🙂🌻 Kauhea romaani tulikin kirjoitettua… Jos jollakulla on samanlaisia kokemuksia ja/tai ehkä neuvoja tähän tilanteeseen, niin kaikki otetaan ilolla vastaan!
Kyllä se kissa kannattaa viedä takaisin, siitä on aivan turha ottaa ongelmaa itselleen.
Vaikka minulla kissanomistajana on kyllä sellainen tunne, että kissat rakastavat olla yksinään omissa oloissaan ja vaan esittävät sitten omistajalleen surkeaa oloaan, kun se tulee kotiin. Ainakin mun kissani on mitä parhain näyttelijä. Kun tulen kotiin, aivan sama minkä ajan olen ollut poissa se esittää lähes Oskarin arvoisen roolisuorituksen siitä miten hylätty otus se onkaan. Kun olen kotona, se juuri ja juuri minut huomaa.Minä en ottanut kissaani vapaaehtoisesti, ikinä en sellaista tekisi, nyt kun olen elänyt vuosia tuon postilaatikkooni laitetun kissani kanssa.
muuten sitten otsikkosi sopii itseeni täydellisesti eli etten en juurikaan kestä mitää muutoksia enkä niitä haluaisi elämääni. Olisin tyytyväinen, jos aina olisi asiat kuten oli eilen. Vai pitäiskö sanoa tänään? No kuitenkin tarkoitan, että olisi olemassa joku pysyvyys.
Hei,
En oikeastaan kuulu tänne, sillä olen reippaasti yli 30 v.. Luin viestisi. Eläinrakkaana ihmisenä sen lukeminen ei ollut lainkaan vaikeaa. Itselläni on ollut 3 kissaa (eri aikana) ja kaikki ovat alkuvaikeuksien jälkeen osoittautuneet lumoaviksi. Jos sinulla on ongelmia psyyken saralla, on kissa hyvä tuki ja rauhoittaja.
Olet ilmeisesti ottanut jo aikuisen kissan. Se sopeutuu uuteen kotiin pentua vaikeammin. Itsekin otan aikuisia, sillä mieheni jaksaa villejä pentuja huonosti. Eläinsuojelyhdistyksen kissat ovat usein traumatosituneita ja arkoja käsitellä. Niillä uuteen kotiin sopeutuminen voi viedä kuukausia, ellei jopa vuoden. Jos et jaksa tätä, vie kissa takaisin. Jos sen jälkeen vielä haluat kissan, ota pentu tai kissa, jonka historian tunnet.
Oksentelu voi johtua uudesta kodista mutta myös ruokavaliosta. Kissa voi olla myös allerginen, jolloin eläinlääkärin allergiaruoka auttaa. Toki voi olla kyse myös siitä, että kissa on ollut huonolla ruokavaliolla ennen eläinsuojeluyhdistykseen joutumistaan, jolloin sinun on vain jaksettava odottaa. Myös herkän vatsan ruoka auttaa silloin. Sitä saa eläinkaupasta.
Olet tehnyt hyvän teon, ottaessasi kissan eläinsuojeluyhdistyksestä. Älä luovuta, kissa palkitsee sinut jos vain jaksat olla kärsivällinen.☺️❤️
Lisäksi varoitan, että eläinsuojeluyhdistys ei usein ota kissaa takaisin vaan sinun on itse etsittävä sille uusi omistaja. Nuoren kissan kohdalla se ei ole vaikeaa. Voisin kertoa sinulle kissoista enemmänkin, mutta nyt minun täytyy lähteä lääkäriin.
Kiitos teille vastanneille! 🙂🌻
VammaVimma, minulle sanottiin tätä kissaa ottaessani sieltä yhdistykseltä, että sen voi palauttaa jos se ei vaikka jostain syystä sopeudukaan tai muuta, rahoja ei toki saa takaisin (mistä en välitäkään) mutta toisen kissan saa ottaa tilalle siinä tapauksessa että siellä tuntuisi olevan sopiva. En nyt tiedä mitä pitäisi tehdä... kisu jatkaa oksenteluaan, välillä karvapalloja, välillä lähinnä jotain mahanesteitä... Soitimme tästä jo tuonne yhdistykselle ja kysyimme, mistä mahtaa olla kysymys ja mitä pitäisi tehdä. Sanottiin vain, että saattaa olla stressiä ja toisaalta karvapallojen aiheuttamaa jatkuvaa ärsytystä mahassa.
Tämän kissan historia tunnetaan kyllä, se on löytökissan pentu, joka on syntynyt ilmeisesti juuri tuolla eläinsuojeluyhdistyksellä ja asunut sitten lähes koko tähänastisen elämänsä ajan sijaishoitajan luona, ja on ilmeisen kiintynyt tähän koska kuulemma rakastaa olla hänen sylissään... Käy sääliksi pientä kun se jostain syystä sitten siirrettiin tuon ihmisen luota yhdistyksen tiloihin, jossa on myös muita kissoja, ja tämä yksilö ei ole niiden kanssa niinkään sosiaalinen ☹️ Tästä siis luvattiin yhdistyksellä meille oikeaa sylikissaa, ja varmaan näin onkin, mutta jos vie monta kuukautta tai jopa vuoden ennen kuin muuttuu sellaiseksi, niin en tiedä onko minulla siihen voimia... Tiedän, että olin varmaan typerä kun en osannut ennakoida tällaista, mutta tuntuu, että olisi parempi ehkä viedä se takaisin ja miettiä täällä tahollaan, onko minusta lainkaan kissanomistajaksi, ja jos, niin millainen pitäisi hankkia... Minun käy sääliksi tätä pientä, ei se vihainen ole luonteeltaan, arka vain ja tosiaan vähän stressaa meitä oksentelullaan. Minulla vielä on emetofobia... 😞 (joskin eläinten oksentelua siedän HIEMAN paremmin kuin ihmisten) Huoh... Tiedän, että jos vien kissan takaisin, niin minulla on huono omatunto asiasta ja säälin kissaa ja saan lisäksi varmaan eläinsuojeluyhdistyksen vihat niskoilleni, koska eihän tässä tapauksessa ole kyse pelkästään KISSAN sopeutumisvaikeuksista, varmaanhan se pidemmän päälle sopeutuisikin, vaan minun... Mutta toisaalta en tiedä kuinka kauan jaksan siivota raukan oksennuksia ja olla kärsivällinen... Vaikka sitä käykin sääliksi, niin en ole toistaiseksi oppinut sitä varsinaisesti rakastamaankaan...
Jos kyse on tosiaan vain SINUSTA, niin ehkä on parempi, ette ota mitään eläintä...koskaan.
VimmaVamma, kiitos vain, tällä hetkellä kuuluu oikein hyvää sekä kissalle että minulle. Kisua käytettiin eläinlääkärillä, ja itsekin olen tässä samalla alkanut voimaan suorastaan loistavasti. Siksi haluaisinkin oikeastaan huomauttaa että tässä keskustelussa tuo kissajuttu oli vain yksi, tuorein käytännön esimerkki, mutta pääpointti ja ongelma oli lähinnä se yleisesti muutosten kestämättömyys. Kiitos kuitenkin hyvistä neuvoista. 🙂🌻
Ole hyvä vaan. Niin metsä vastaa kuin sinne huutaa😟.
Sirena kirjoitti 27.5.2010 19:56
Otsikossa tulikin tiivistettyä aika lailla ongelmani, mutta valaisenpa vähän yksityiskohtia.
Olen 19-vuotias tyttö ja asustan vielä kolmistaan vanhempieni kanssa. Otimme viikko sitten meille eläinsuojeluyhdistykseltä 3-vuotiaan kissan, olemme kaikki eläinrakkaita ja olemme jo pidemmän aikaa halunneet juuri kissaa. Kaikenlaista tietoa tuli kissoista monen viikon ajan kerättyä ja asiaa pohdittua kaikilta kanteilta, joten mielestäni minua ei voi syyttää siitä että olisin aivan heppoisin perustein ja liian kevyin mielin ottanut lemmikin. Kisu ei ole viikon aikana lähtenyt yhtään kotiutumaan rauhallisesta ympäristöstä ja kilteistä ihmisistä huolimatta (kukaan ei ole sitä jahdannut tai yrittänyt väkisin koskea siihen tms.). Se juoksee pakoon, piilottelee koko ajan, oksentelee usein kun joku ihminen tulee kotiin, maukuu surkeana... Tämä on varmaan suhteellisen normaalia aikuisella kissalla, mutta ongelma onkin, että itse olen huomannut etten kestäkään... Tiedän, että kuulostan nyt juuri sellaiselta idiootilta joita on paljon: ottaa kissan kun ovat suloisia ja suhteellisen helppohoitoisia ja sitten ei jaksakaan jos ongelmia tulee. Mutta olin alusta asti aivan tietoinen mahdollisista tulevista ongelmista, enkä ottanut kissaa kokeilumielessä. Mutta tosiasia on, että sen stressi ja hankaluus on ajanut minut masennuksen partaalle, en tunne tämän olevan enää sama talo, oma kotini, jonne olen aina tervetullut ja jossa voi ladata akkuja ja olla turvassa. Haluaisin olla poissa kotoa mahdollisimman paljon, haluan nähdä kavereita ja jutella poikaystävän kanssa aivan kuten ennenkin, mutta olo on varmaan vähän samanlainen kuin synnytyksenjälkeisessä masennuksessa. Toivoisin, ettemme olisi hankkineet kissaa, en meinaa jaksaa sen kanssa ja sen pahaa oloa, tuntuu, että haluaisin vain palata entiseen ja elää omaa elämääni ja tuntea taas olevani omassa kodissani tässä talossa.En olisi uskonut enkä osannut kuvitella, että reagoisin näin, totta kai silloin olisin jättänyt eläimen ottamatta enkä rääkännyt sitä muutolla uuteen paikkaan... Mutta jos tilanne ei helpotu sekä minulla että kissalla, niin varmasti kaikkien kannalta paras olisi viedä se eläinsuojeluyhdistykselle takaisin, tämä on nimittäin kyllä mahdollista. Siinä tapauksessa tuntisin kyllä olevani eläinrääkkääjä ja lisäksi totaalinen häviäjä, kun en kestänytkään... Minusta ei taida olla koskaan äidiksikään vaikka haluaisinkin, kun edes kissan hoitoa en kestä muutaman päivän vertaa... 😭
Pitkä romaani tästä tulee, mutta haluaisin antaa vielä toisen esimerkin tästä muutosten kestämättömyydestäni. Käyn silloin tällöin hoitamassa suloista, onneksi ihan hyvinvoivaa ja seurallista koiraa, ja hoitokeikoilla viivyn yleensä koiran omistajan asunnolla 2-5 yötä. Vaikka tosiaan itse eläin ei aiheuta minulle pahaa mieltä, kun on niin mukava pakkaus, niin sielläkin tunnen olevani jotenkin itselleni huonossa paikassa... Olen yksin siellä päivät pitkät, lukuunottamatta joitakin kertoja, kun joku kaverini saattaa käydä pikku vierailulla tai itse lähden hetkeksi tapaamaan kavereita. Toisten ihmisten tapaaminen helpottaa oloa, enkä mitenkään pohjattoman onneton siellä toki ole (tämä kissatilanne tuntuu paljon pahemmalta), mutta jonkinasteinen koti-ikävä minulla on ja olen ollut aina aika iloinen kun olen sieltä kotiutunut. Mutta siis tuonkin katson olevan merkki siitä, että en kestä muutosta... En sopeudu nopeasti uuteen paikkaan tai tilanteeseen, minua auttaa kyllä jos tukena on läheisiä ihmisiä, mutta ei sekään aina kokonaan poista ahdistusta... 😞
Ai niin, ja viime kesänäkin jonkin kerran tuli itkettyä työpäivän jälkeen, kun ikävöin sitä kesätyötä, jossa olin edelliset kolme vuotta ollut ja nyt olin eri paikassa. On naurettavaa, ettei ihminen kestä näinkään vähäpätöisiä muutoksia. Mutta en voi mitään näille tunteilleni... Onnistuin saamaan äitinikin ahdistuneeksi tästä kissa-asiasta, kun menin kertomaan hänelle, miltä minusta tuntuu. Hän on nyt todella huolissaan minusta ja yllättyi, kun reagoin tilanteeseen näin voimakkaasti... Tulee pikku hiljaa sellainen olo, että olen joku hullu 😯🗯️ Tai vähintään, että minun mieleni on jotenkin tosi kestämättömäksi ja huonosti suunniteltu. Totta kai elämässä tapahtuu muutoksia, ei sitä voi millään välttää, mutta minäpä tyttö menen niistä ihan tolaltani... Mielestäni minulla ei ole koko elämäni ajan ollut tällaista, vaan näin voimakas suhtautuminen erilaisiin muutoksiin on tullut vasta parin viime vuoden aikana. Kun menin yläasteen jälkeen lukioon, josta en tuntenut ketään, niin olihan se vähän jännä tilanne, mutta ei mikään paha juttu. Jossakin vaiheessa lukiossa tosin masennuin toisista syistä ja kävin psykalla jonkin aikaa, joten masennus on valitettavasti entuudestaan tuttu tila...
Kiitos hirveästi, jos joku jaksoi lukea! 🙂🌻 Kauhea romaani tulikin kirjoitettua... Jos jollakulla on samanlaisia kokemuksia ja/tai ehkä neuvoja tähän tilanteeseen, niin kaikki otetaan ilolla vastaan!
Tervehdys Sirena,
Tottahan toki täällä on meitä, jotka jaksamme lukea kirjoituksiasi! Kirjoita rauhassa, kun tunnet tarvetta siihen. Sitä varten tämä paikka on. 🙂
Voin samaistua hyvin siihen, että et kestä muutoksia. Omassa elämässäni olen kohdannut muutoksia, jotka ovat tuoneet myös ahdistusta. Valmistuessani koulusta tunsin oloni ahdistuneeksi; olin epätietoinen siitä, mitä tästä eteenpäin. Kun esimieheni poistui tehtävästään, minun oli vaikea hyväksyä tilannetta. Olin tottunut hoitamaan työasioitani hänen kanssaan, ja hän oli ollut aina mukava ja kannustava. Tässä vain pari esimerkkiä minua ahdistaneista elämänmuutoksista.
Kaipaamme elämäämme selkeyttä, ja siksi tarvitsemme aikaa muutoksiin tottumiselle. Yhdestä asiasta olen varma; elämänkokemuksemme lisääntyessä myös kykymme sopeutua vaihtuviin tilanteisiin paranee. Mikä muutos lopulta olisi estänyt meitä selviämästä??