Kun ei jaksa enää..
En oo koskaan tänne palstalle mitään kirjottanu, nyt päätin uskaltaa..
Mä oon elämäni aikana saanu paljon kaikkee paskaa osakseni ja jotenkin vaan oon aina selvinny..ja menny eteenpäin. Nyt kuitenkin tuntuu että en jaksa enää yhtään. Ei kiinnosta mitään. Tuntuu että mun elämä on tässä. En nää missään valoa, kaikki on vaan synkkää, surkeeta..Mun elämä on pilalla, eikä mitään järkee jatkaa.. Koko ajan tapahtuu vaan jotain ikävää. Koko ajan ja joka paikassa on paha olo. Siitä ei vaan pääse eroon..Maailma on helvetin epäreilu paikka, miksei ikinä asiat vois olla paremmin..Päivät menee kuin unessa..en jaksa käydä töissä/koulussa/pitää ihmissuhteita yllä..Päivät kuluu nukkuen, itkien, tv:tä kattoen..samaa rataa. Välillä nappaan rauhottavan kun ei enää kestä itkua ja ahdistavaa oloa. Välillä viiltelen. Tai vedän jotain lääkkeitä.. Parempi olla sekasin niin ei tartte ajatella. Voi vaan olla. Ei tartte huolehtia mistään.
Oon aina pyrkiny jotenkin tahtomattanikin siihen etten näytä muille heikkouttani. Vaikka mulla on kuinka paha olo, muut ei saa nähdä sitä. Mulla ei siis ole diagnosoitu masennusta. En myöskään puhu suurista ongelmista edes parhaille ystäville/perheelle..vaikka se ehkä helpottais. Mut oon oppinu lapsesta asti sen, että selviän kyllä kaikesta yksinkin, ilman muiden apua. Siksi tuntuu käsittämättömän vaikeelta mennä puhumaan jollekin ammattiauttajalle. Ja toiseksi, musta tuntuu, että vien vaan muiden aikaa, jos menisin jollekin itkee paskaa elämääni.. Siltä tuntuu nytkin kun kirjotan tänne, joten anteeksi.
Ai niin..en tainnu mainita. Oon 20-vuotias nuori nainen jolla pitäisi muka olla elämä edessä.. Mulla on osa-aikainen mukava työpaikka ja opiskelen unelma-alaani. Kaiken ”pitäis” olla hyvin mut mikään ei oikeesti oo..
Hyvä dajana että uskalsit tänne kirjoittaa, se on jo hyvä alku. 🙂👍
Ei sitä loputtomiin yksin jaksa, sen on varmasti saanut oppia yksi jos toinenkin.
Sun ajatukset on kun mun päästä, ja mun päivät kuluu aika samanlailla kun sun,
itkien, nukkuen, tv:tä katsellen.
Jotenkin vaan, kaikesta paskasta huolimatta, tässä sitä vielä ollaan.
Selviytymisen halu on vielä inan suurempi kuin kuoleman halu, mutta pelko, pelko näyttää oma tuska ja omat ongelmat jollekkin, pelko hakea apua on suurempi kuin selviytymisen halu.
Varmasti niin sinun kuin minunkin elämässä, meidän maailmassa, on joku joka haluaa auttaa. Joku joka ei halua menettää sinua, joku joka vielä välittää.
Ajattele niitä ihmisiä joiden tiedät välittävän ja rakastavan sinua.
Ajattele mitä he saisivat kokea jos nyt luovuttaisit.
Mieti kuinka he surisivat sitä kun eivät tienneet että et jaksanut enää, etteivät he voineet edes yrittää auttaa.
Jaksamisia sinulle dajana! <3
Tekstisi kuullosta niin tutulta, ihan liiankin tutulta.
Mä ajattelin juuri noin, todella pitkään. Mitä huonompi olo mulla oli, sitä enemmän mä hymyilin ja halusin todistaa kaikille, että voin hyvin. En kertonut kenellekään pahasta olosta tai paastosta. Eräs ystävä kerran sattumalta kysyi, että mikä tilanne oikeasti on. Päädyin sitten luottamaan tähän ihmiseen enkä ole sitä katunut. Hänen kannustamanaan menin lopulta lääkäriin. Oli mukana ja olisi tullut ihan lääkärihuoneeseen saakka, jos olisin niin halunnut. Pelkäsin niin paljon, että minut nauretaan sieltä pihalle. Mutta... niin ei käynytkään. Tosin sen jälkeen olen joutunut taistelemaan avun saamiseksi, mutta se on kannattanut.
Meillä on vielä samaa tuo perheen asenne. Meillä ei saanut edes itkeä, koska se olisi heikkotta. Eikä perheen asioista/omista asioista saisi puhua ulkopuoliselle. Toi oli ja on edelleen iskostunut muhun tosi tehokkaasti.
Mutta sinä olet arvokas ja ansaitset apua! Se on aivan varma asia. Mitä, jos kirjoittaisit paperille tuntemuksesi ylös, varaisit ajan ja ottaisit sen mukaan. Jos pelkäät, että et saa sanottua mitään. Mulla oli ongelmia YTHS:llä aluksi psykologin kanssa, koska hänellekin selitin, miten kaikki on niin hyvin. Onneksi ei ajanut mua pois. Lopulta printtasin päiväkirjatekstejäni ja vein ne mukanani. Siitä sitten pääsimme alkuun.
Kenen mukaan kaiken pitäisi olla hyvin? Itsesi vai jonkun muun mielestä? Toivon kovasti, että rohkaistut ottamaan yhteyttä esim. opiskelijaterveydenhuoltoon ja pyydät apua.
Tsemppiä!🙂👍
Tekstisi kuulosti aivan uskomattoman tutulta. Tsemppiä! <3
Masennus ei ole heikkoutta, ongelmat eivät mitä todennäköisimmin ole omaa syytäsi. Ahdistus on ihmisen psyykkeen luonnollinen keino käsitellä vaikeita asioita, eikä sitä tarvitse piilotella muilta vaikka joskus nolottaakin. Pystyisitkö kirjoittamaan esimerkiksi jollekin ystävällesi? Minulle kirjoittaminen on kymmenen kertaa helpompaa, kun ei joudu katsomaan toisen ilmettä ja pelkäämään että tämä keskeyttää kesken vuodatuksen tai että purskahtaisi vaan itkuun eikä osaisi sanoa mitään. Kovasti haleja ja jaksamisia sinne, toivottavasti parempaan suuntaan menossa! 😉