Kuulostat ärtyneeltä psykologikäynteihisi, kun niistä ei tunnu olevan tarpeeksi hyötyä. Kaipaat suurempaa apua itsellesi. Osastohoito tuntuu aika ääripää ratkaisulta, mutta itse ainakin uskon, että sieltä saisi ainakin apua. Itselläni ei ole kokemusta sieltä. En ole päässyt/joutunut sinne asti. Tiedän kyllä, että sitä paikkaa ei kannata suositella itselleen, jos ei ole tosi sekaisin. Siltä vaikutti, kun kävi vastaanotolla. Jos haluaisin tappaa itseni, en kyllä hoitoon haluaisikaan, silloin haluaisin mieluummin kuolla. Lähinnä, jos joku oikeasti tahtoo sinne, hän haluaa parantua nopeasti -> saada kaikki mahdollinen apu itselleen. Avun saaminen on taattu, mutta nopea parantuminen ei välttämättä. Osastohoidon suuntaan lähinnä joutuu siinä vaiheessa, kun on yrittänyt itsemurhaa (tai toistamiseen) ja kertonut siitä samantien psykologille. Psykologi tekee lähetteen lääkärille ja lääkäri -> sairaalalle arvioitavaksi osastohoidon tarpeesta. Jos on itsemurhassa ns. telonut itsensä tosi pahasti = sairaala. Luultavasti, jos itsemurhayritykset toistuvat monesti tai ovat riittävän vakavia ja joku kuulee niiden yrittämisestä, lähetetään suoraan osastohoitoon. Mutta en suosittele telomaan itseään pahasti, että pääsisi sinne vaan etsimään toisenlaista tai mahdollisesti parempaa apua.

Itsetuhoisia ja itsemurhan yrittäneitä löytyy paljon. Tuntuu, että näiden ihmisten määrä on kasvamassa koko ajan. Masennus on jo tosi yleinen. Se periaatteessa diagnosoidaan, mutta monet käyttävät termiä ilmankin. Jollekin puhuminen voi olla vaikeaa, jos hän pitää oireita normaalina. Sinun tapauksessa tuo "ikään kuuluminen" kannattaa tehdä selväksi, ettei se kuulu ikään vaan olet sairas. Sinun on vaadittava ja saatava apua, kun sitä kerran tarvitset.

Kysymys kuuluu, että mihin ja miten tarvitset apua? Haluatko puhua asioista vai, että joku auttaa sinua tekemään asioita tai jotain muuta? Tarvitsetko jotain muuta tukea kuin psykologia? Mikä on oikea tuki sinulle? Pohdiskele mihin ja millaista apua tarvitset. Voit myös täällä kysyä muilta eri vaihtoehdoista. Hyvien kaverien lähellä pito on myös tosi tärkeää. Itse tiedän, kun minulta hyviä kavereita puuttuu. Heiltä saa kuitenkin tukea ja monesti myös mielipiteitä asioista. Tällöin ei myöskään joudu olemaan yksin asioiden kanssa.

Musta tuntuu monesti, etten saa riittävästi apua ongelmiini. Haluan lähinnä puhua asioista, mutta joissain asioissa tarvitsisin ihan opetustakin "kädestä pitäen". Tuntuu silloin, kun haluaisi parantua nopeasti, ettei kukaan oikeasti halua auttaa vaan selittelee jotain turhaa eikä auta. Monesti on uskallettava itse pyytää asioita esim. haluan puhua tästä (mitä olen joutunut tekemään monesti). Myös on osattava kysellä asioita psykologilta, joista haluaa tietää lisää.

Masennuslääkkeitä määrätään, jos olet aktiivinen ottamaan niitä vastaan ja niiden uskotaan vaikuttavan tilaasi positiivisesti. Tällöin pitää olla kontakti psykologiin tai muun termin omaavaan hoitajaan sekä lääkäriin (psykiatriin). Minulle suositeltiin lääkkeitä nuorisopsykiatrian poliklinikalla. Niitä suositeltiin myös myöhemmin aikuisten puolella. En ole suostunut ottamaan niitä kokeiluun, koska: 1. en halua syödä lääkkeitä 2. en halua sivuoireita 3. olen kuullut myös, että osa ei suosittele minulle lääkkeitä, joiden sanaan luotan enemmän (kemiat pelaa meidän välillä, uskon ymmärtävän heitä selitystään) 4. lääke ei välttämättä ole ainut ratkaisu tai edes oikeakaan 5. jotkut psykiatrin määräävät vain lääkkeitä, kun eivät keksi muuta ja saavat asiakkaan nopeasti pois 6. muut hoidot ensin ja sitten vasta lääkkeet, jos muut eivät tehoa tai vaikuta aivoihini tarpeeksi niin sitten vasta lääkkeet 7. Tiedän kuitenkin osittain mistä kiikastaa.

Puhuit kiilaamisesta. Mitä tarkoitat sillä? Oletko jonossa johonkin? Vai toivotko, että joku vain yksinkertaisesti auttaa sinua?

Toivottavasti viestini auttoi sinua. Mukavaa alkuvuotta! 🌻🙂🌻

Toi kuulostaa niin minen ylä asteelta. Kaikki meni silloin persiilleen ja kaikki syyttivät murros iästä. Olen aikamoisen tylsistnyt siihen että kaikki vain ovat sitä mieltä että teini emo gootti sie vaan olet. Itkin usein ja tunsin itseni yksinäiseksi. Ajattelin päivittäin päättäväni päiväni ja ajattelen samalla tapaa tälläkin hetkellä ja sitä, ettei minun kannata elää, kun kukaan ei välitä minun tunteistani ja siitä mitä minä tunnen. Olen yksinäinen ja syrjäytynyt. Mutta pääsin siitä tilasta kerran ylsö pääsen toistekin. Voimme aina puhua. Puhuminen auttaa aina. Olin itsekin silloin psykologilla ja se selitti juuri tuota minulle ja että kyllä sinulla kaikki hyvin on. vaan kun ei ole. Onko ihminen jota elämä ei kiinnosta kunnossa. Sitten pääsin lukioon ja pois siit koulusta ja kaikki tuntui menevän parempaan suuntaan.
Kun et jaksa enää taistella yritä puhua jollekin joka kuuntelee. Jos ei ole kaveri piirissä tuttuja niin kokeile netti kavereita, tai kertoa sisaruksille asiasta tai jollekulle muulle asiasta. Jos hekään eivät kuuntele, niin mene kokeile Soittoa kriisi keskukseen. Siellä minuakin autettiin.
Tässä maailmassa ei hirveästi meitä nuoria masentuneita ihmisiä ymmärretä, mutta kun on edes muutama joilta saa tukea niin siitä pääsee yli. Uskon, että olet mahtava ihminen ja jos ei muutoin, niin minä voin puhua sinun kanssasi, mikäli siis haluat vaihtaa sähköposteja tai mese yms. Kerta tässä molemmat olemme masentuneita, niin asioista olisi varmasti helppo keskustella kahdenkin kesken. : > Usko pois. Minä tiedän miltä sinusta tuntuu.
Älä anna niiden ihmisten jotka sinulle noin sanovat latistaa sinua. He eivät välttämättä ymmärrä sinun oloasi, ennen kuin tajuavat menneensä liian pitkälle tai sinun pitää valehdella tiesi pidemmälle. mutta älä tee kumpaakaan. Yritä kestää ja löytää jonkinlaista juttu seuraa. Jos psykologista ei ole apua niin kokeile jutella terveydenhoitajalle.

Kiitos teille siitä, että jaksoitte kiinnostua minun elämästäni ja pahasta olostani, arvostan sitä tosissani.

Ihme12, osastohoitoa minä olen itselleni miettinyt, vaikken ole vielä "päässyt itsemurhaan asti".. Tuntuu siltä etten pysty enää ottamaan vastuuta omista tekemisistäni, haluan siirtää vastuun jollekkin toiselle, ja luottaa siihen että se auttaa. En pysty enää toimimaan normaalisti, kaikki ahdistaa ja pelkotiloja on liikaa.

Tulen tapaamaan psykiatrin tässä kuussa, pelkään vain että minut jätetään täysin yksin jos en ole "tarpeeksi vakavasti" masentunut. Toivon todellakin, että psykiatri edes olisi ammattitaitoinen. Aiemmat ihmiset joiden kanssa olen joutunut työskentelemään eivät halua aidosti auttaa minua, he tekevät vain työtään, ja sitäkin pakolla.

Puhuminen ei auta enää, olen puhunut vuosia ilman tulosta. Haluan tiiviimpää apua, joko lääkkeiden tai osaston muodossa, ei muutaman vuoden terapia tee tälle hetkelle mitään.

Minulle ei ole lääkkeistä puhuttu, sana masennuskin on mainittu vain kerran. En ole saanut diagnoosia, se tulee psykiatrilta jos on tullakseen. Luultavasti tässä on suunta psykoterapiaan joka ei erityisemmin innosta. Olisin oikeastaan iloinen jos saisin lääkkeet, tietäisin että joku yrittää edes auttaa minua. Olen itse jo niin epätoivoisessa tilanteessa etten jaksa yrittää pitkään. Jos tämä yritys epäonnistuu, kaikki kaatuu. Lopullisesti.

Lääkkeissä on huonoja puolia, mutta jos on edes mahdollisuus siitä että ne voivat auttaa, olen valmis yrittämään.

Kiilaamisella tarkoitan sitä, että kokoajan joku tulee eteeni näkymättömässä jonossa. Aina jollakin on tärkeämpää asiaa ja sen takia minut jätetään taka-alalle, vaikka kuolemaan.

Pikku-apina, sinulle taas voisin sanoa, että tiedän ystävien tärkeyden, en vain viihdy ihmisten seurassa enää. En pidä itsekään omaa asiaani niin tärkeänä, että haluaisin siitä ystäville puhua. Kriisikeskuksetkaan eivät auta, onnistun aina saamaan sen aikuisen joka ei kuuntele loppuun asti vaan esittää turhia kysymyksiä ja saa minut vaan huonommalle mielelle.
Olen käynyt kuraattorilla, psykologilla ja psykiatrille on matka, en usko että terveydenhoitaja auttaa 😉

Kiitos teille molemmille ja mukavaa alkanutta vuotta!

Ymmärrän mitä tarkoitat. Itsenikin on jätetty monesti yksin, silloin kuin suurinta apua tarvitsisi. Silloin koetellaan ihmisen omia aivoja ja jaksamista. Muita ihmisiä on paljon, mutta kaikki tuntuvat olevan niin kaukana. Kaverisuhteenikin ovat etääntyneet kauas. Ei ole ketään ns. suojelemassa, kannustamassa tai edes juttelemassa asioista.

Psykoterapeutti on ehkä hyvä siinä mielessä, että käynnit ovat usein tiheään. Silloin juttelu helposti eteneekin ja saa ainakin jonkun kenelle voi jakaa oikeasti tietoa. Psykoterapeutti etsitään myös itse, joten kannattaa valita hyvä ihminen, ettei hän "vain tee työtään". Itse olen juuri valitsemassa terapeuttia ja toivon, että käynnit auttavat ja alkaisivat nopeaan. Välivaiheissa oleminen ei ole mielekästä. Jos olet valmis kokeilemaan lääkkeitä, yritä viedä asia eteenpäin eli mainita siitä hoitajalle ainakin aluksi ja lääkärille, jos sinulta sellainen löytyy.