”On mulla asiat joskus osuneet kohdalleen.Se saattoi vahinko olla, eikä tapahdu uudelleen.” PMMP-Tässä elämä on

Siltä todellakin tuntuu, ettei se tapahdu uudelleen, tuntuu, ettei mikään ole enää koskaan hyvin. Tässä minun tarinani.

Olin yläasteella koulukiusattu, masennuin ja kävin säännöllisesti terapiassa. Koulunkäynti tuntui ylivoimaiselta ja aamuisin en usein edes yrittänyt nousta ylös. Välillä toki meni paremmin, mutta suurin osa ajasta oli täyttä tuskaa ja hampaiden yhteen puremista ja kestämistä. Kouluun mennessäni vedin iloisen ”naamarini” päähän ja kaikki luulivat kaiken olevan hyvin. Kukaan, ei edes paras ystäväni tiennyt, miten vaikeaa minulla oli, osasin näytellä.

Jotenkin selvisin ja lukioon päästyäni kaikki tuntui muuttuvan paremmaksi, pahimmat kiusaajani menivät minun onnekseni eri kouluun. Elämä näytti pitkästä aikaa valoisalta, lukio tuntui olevan minulle hyväksi. Joululoman aikana elämäni kuitenkin murtui pirstaleiksi. Äitini oli peräänajokolarissa, sai aivoverenvuodon ja halvaantui. Elämä pysähtyi ja elin koko sen ajan, eli noin puoli vuotta, kun äiti oli sairaalassa, kuin unessa. Kaikki tuntui merkityksettömältä. Jotenkin jouduin koko perheen huolehtijaksi, huolehdin, että muut muistivat syödä ja nukkua, laiton ruoat, kävin kaupassa, siivosin taloa. Minusta tuli perheen varaäiti, jota olen kai vieläkin, sillä äitini ei halvauksesta toipunut täysin. Kaikki tämä tuntui olevan aivan liikaa lukion rinnalla. Kouluun meno oli vaikeaa, mutta toisaalta koulu oli ainoa pakopaikka tästä tilanteesta ja ainaisesta raatamisesta. Koulu tuntui minusta välillä jopa lomalta.

Suunnilleen niihin aikoihin, kun äitini pääsi pois sairaalasta, mummoni sai aivoverenvuodon ja oli tipalla, ettei hän siihen menehtynyt. Hän kuitenikin selvisi, jopa paremmin kuin äitini, mutta taas tapaus pysäytti ja järkytti. Olin jo loppu.

Vuoden 2007 alussa, tammikuun 29. päivä, sisarentyttäreni kuoli. Tämä oli elämäni rankin kolaus tähän saakka, romahdin täysin, niinkuin kaikki muutkin sukulaiset. Lamaannuin täysin ja kaikki tuntui täysin turhalta ja merkityksettömältä. Mitä pahaa viaton pieni lapsi oli tehnyt ansaitakseen kohtalonsa? Miksi minä en voinut mennä hänen tilaltaan? Edelleenkään en ole vielä täysin käsittänyt tilannetta, olen edelleen hajalla, mutta peitän sen. En tahdo muiden näkevän heikkouttani.

2007 alkutalvella sain itse kasvohalvauksen johtuen borrelioosista. Sairaalahoitoa, pitkiä antibiottikuureja, koulusta luopuminen. Tuntui, etten enää jaksa, ei enää, miten kaikki voi tapahtua juuri minulle? Meidän perheelle? Pitkä ja vahva antibiottikuuri vei kaiken vastustuskykyni ja sen jälkeen en ole tervettä päivää nähnyt. Olen aina kipeä ja olen totaalisen väsynyt elämääni. En tiedä, miten jaksan viedä tämän abivuoden loppuun. Ystävät kaikkosivat pikkuhiljaa kaikkien näiden vastoinkäymisteni myötä ja jäin melko yksin. Elämänarvoni ovat täysin erit, kuin ikäisteni, joille tärkeintä tuntuu olevan bilettäminen ja lärvien vetäminen joka viikonloppu.Ei kiitos.

Heti vuoden 2008 alussa mummoltani amputoitiin jalka, koska hänellä oli niin paha luutulehdus, joka ei antibiooteilla parantunut. Tämän seurauksena mummo sai aivoihin tukoksen ja halvaantui vasemmalta puolelta ja nyt munuaisetkin vetävät viimeisiään. ”Odotamme” hänen kuolemaansa, odotamme koko ajan soittoa, että hän on poissa.

Olen niin masentunut, väsynyt ja ahdistunut. Olen väsynyt kaikkiin näihin menetyksiin, en jaksa enää olla positiivinen enkä jaksa enää olla oma itseni. Olen kuin haamu, joka ei ole kiinnostunut mistään, mutta kukaan ei tiedä miksi. Edelleen olen pystynyt peittämään kaikki todelliset ongelmat. Olen väsynyt tähän kaikkeen näyttelemiseen, mutta olen myös väsynyt selittämään, mikä on hätänä, kun kaikki vain kohauttelevat olkiaan sanoin niitä sattuu, ei se ole mitään. He eivät ymmärrä kuinka minuun sattuu. Tuntuu että kukaan ei ymmärrä.