Koulukiusaamista, aikuistumisen vaikeutta jne.
Heippa kanssakulkijat,
on minun aikani kirjoitella tänne tukinetin keskustelupalstalle. Olen parikymppinen naisenalku Pohjois- Pohjanmaalta ja mulla on tällä hetkellä menossa elämäni pahin kriisi. Kriisit on subjektiivinen käsitys ja jokainen ihminen voi vain omassa pääkopassaan ja sydämessään tuntea, kuinka riistäviä ne kullekin ovat. Kerronpa teille hieman omaa tarinaani, jos joku vaikka tunnistaisi samoja piirteitä omasta elämästään ja saataisiin molemmat vertaistukea, kun olo niin yksinäiseltä tämän asian parissa tuntuu…
Olen kasvanut viiden sisaruksen, äidin, isän ja lemmikkieläinten kanssa pienessä kirkonkylässä P- Pohjanmaalla, ei niin kaukana Oulusta. Olen isosiskoni kanssa keskimmäinen lapsi, joten vanhempia ja nuorempia sisaruksia löytyy. Olen ulkoiselta olemukseltani pitkä (reilu 178 cm) ja pyöreähkö, en silti kutsuisi itseäni läskiksi, kuten niiiin monet muut tekivät koko ala- ja yläasteen ajan. Luonteeltani olen aika iloinen, avoin, sosiaalinen, ailahtelevainen ja empaattinen, ystävällinenkin. Olen aina osannut käyttäytyä eikä minusta ole kovinkaan monesti ollut niin sanotusti harmia vanhemmille, mitä nyt pari töppäystä murrosiässä.
Ongelmana mulla tällä hetkellä on mun elämässä se, että olen aika sekaisin tulevaisuuden, menneisyyden ja nykyisyydenkin kanssa. Mua on koulukiusattu oikeastaan koko peruskoulun ajan. Itse olen kuvitellut olevani vahva ja rohkea ihminen, mutta se kuva alkaa pikku hiljaa musertua mielessä. Kiusatut kun yleensä ovat niitä kilttejä ja hiljaisia, ja sellainen mäkin olen ollut. Olen kovettanut itseni kaikki nämä vuodet tätä ennen ja luullut, että olen hurjan vahva, ehkä olen tähän saakka jollain tavalla ollutkin.
Tällä hetkellä tuntuu, etten ole mitään ja pienimmätkin positiiviset ajatukset itsestäni saavat pian ainakin jonkinlaisen negatiivisen säväyksen, en kunnioita itseäni enkä kyllä arvostakaan. On todella vaikea olla parisuhteessa, kun ei ole ollenkaan itsearvostusta ja kun suhteessa pitäisi pystyä hyväksymään itsensä ja kumppani sellaisena kuin on. Kyllä minäkin vielä joku päivä…
Tämä teksti tulee nyt aika tajunnanvirralla, jokseenkin voi olla sekavaakin enkä saa tähän ruudulle naputeltua nyt läheskään kaikkea sitä, mitä tähän mun tilanteeseeni liittyy. Tekstiä tulis reilun romaanin verran varmaan.
Toivon, että joku tunnistaisi jollakin tavalla itseää tästä tekstistä ja kirjoittaisi, olisi ihana vaihtaa kokemuksia jonkun samanlailla kokeneen/kokevan kanssa. Kirjoitan itsekin lisää tässä, kunhan saan vähän välimatkaa tälle tekstille ja huomaan, mitä tästä puuttuu…
Tsemppiä kaikille, minkä tahansa asian kanssa pyörittekin, voimia ja rakkautta kaikkien elämään, ja Taivaan Isän siunausta.
-kesakuu 🙂👍
Hei!
Samanlaisten asioiden kanssa tääläkin on pyöritty. Minua kiusattiin myös miltei koko peruskoulun ajan. Yläaste aika oli pahinta. Kiusauksen syynä oli usein ulkonäkö. En kuitenkaan ollut mitenkään lihava vaan ilmeisesti muuten vain "ruma". Olin myös hiljainen ja ujo. Arpia se jätti ja olen välillä todella itsekriittinen itselleni ja kaikelle tekemisilleni. Pidän edelleen myös itseäni mahdottoman rumana ja joskus hävettää olla tai liikkua ihmisten ilmoilla. Kuten sanoit ettet kunnioita itseäsi niin samallaisia ajatuksia myös itselläni on ollut, mutta yritetään ja opetellaan 🙂👍! Käytännössä olen nyt yrittänyt keräillä niitä itsetunnon palasia takaisin ja toivottavasti ennen mummoikää onnistun kokoamaan ne, mutta toisaalta pelottaa ajatus siitä, että joudun puntaroimaan näiden asioiden kanssa vielä vuosikymmenien ajan. Nyt aikaa kaikesta on kulunut reippaasti yli 10 vuotta. Miten kauan palautuminen siitä kaikesta oikein kestääkään? Itselläni on nämä asiat pyöriny vielä unissakin mielessä ja sitten joskus saatan koko päivän niitä vatvoa. Alkaa jo kyllästyttämään moinen. Eikö ne ihmiset jätä minua koskaan rauhaan??
Mutta tsemppiä ja voimia eteenpäin sekä siunausta myös sinulle! Onneksi meillä on yksi joka välittää ja rakastaa meitä juuri sellaisina kuin olemme..kaikkineen heikkouksinemme.🙂🌻
Tunnistin itseni helposti tuosta sinun tekstistä. Muakin on kiusattu koko kouluajan, joka luultavasti johtuu siitä että muutin toka-luokalla uudelle paikkakunnalle. Ala-aste meni vielä suht hyvin, mua ei haukuttu, paitsi jos vastasin johonkin kysymykseen väärin tms. mutta yläasteella kiusaaminen todella alkoi, psyykkistä ja fyysistä. Haukuttiin rumaksi, lyhyeksi (152cm), tyhmäksi.. Mun vaatteita ja muita tavaroita varastettiin, revittiin ym. ja sanottiin et mulle käy huonosti jos kerron tästä jotain, niinpä olin hiljaa. Pahinta oli kuitenkin se että mun luokkalaiset väitti usein kokeiden jälkee että mä lunttasin ja opettaja useimmiten uskoi sen. Oli todella kamala kun opettaja soitti äidille ja kertoi tyttären lunttauksen. Kukaan ei uskonu mua, kukaan ei halunnu olla mun kaa, olin hylätty, itkin itseni uneen vanhempien riidellessä ja mietin miten kahdella isoveljelläni menee.. Viimein en kestänyt enää, yritin hirttäytyä ja ainoa kaverini pelasti mut, jonka jälkeen pääsin terapiaan selvittelemään asioitani. Vihdoin oli ihminen joka kuunteli ja välitti. Terapia alkoi vuonna-00 ja nykyään asun kuntoutumiskylässä, jossa on kokoajan henkilökuntaa, joka kuuntelee. Kuitenkin olin vanhempien ja veljien kanssa lomalla yhdessä ja kun pääsin sieltä pois mun oli pakko viillellä itseäni, koska olen huomannut että se auttaa hetkeksi pahaan oloon. Mun piti tehä pari pikkuviiltoa, mutta lopulta olin toissailtana ensiavussa laitattamassa tikkejä käteen, neljä. Nyt on taas vähän parempi olo, kun tiedän,että huomenna pääsen intervallijaksolle sairaalaan, viideksi päiväksi, toivottavasti asiat kääntyvät vielä hyväksi..😉
Moi ja tervetuloa tähän omituisten otusten kerhoon whatever. Meitä ei taidakkaa olla ihan vähän 😉 valitettavasti..Toisaalta kun lukee sinun juttuasi niin tuntuu omat asiat mitättömän pieniltä. Itselläni kiusaaminen on ollut lähinnä henkistä, muutamaa poikkeusta lukuunottamatta. Sen kyllä olen huomannut näin jälkeen päin, että asioista ois pitäny puhua silloin. Niihin ois pitäny puuttua ja pitää puuttua. Silloin ois voinu päästä helpommalla. Asioiden sisällä pitäminen pahentaa vain tilannetta ja lopulta ne voivat purkautua todella voimakkaasti. Itse yritän ajatella, että ne kiusaajat eivät millään lailla kuulu enää mun elämään. Kuitenkin elämässä on paljon muita ja tärkeämpiä asioita kuin ne. Ja toisaalta en taas suostu siihen, että ne pilaavat koko elämän. Menneisyyttä ei voi muuttaa, mutta tulevaisuuteen voi vaikuttaa 🙂🌻 ja toisaalta tuntuu siltä ettei asiat ainakaan muistelemalla parane. Mukavempi ois unohtaa kaikki.
Tsemppiä sulle ja toivottavasti intervallijakso tuo helpotusta tilanteeseen! Pidetään lippu korkealla 🙂👍 ja ollaan vain rohkeasti ylpeitä itsestämme, meillä on siihen oikeus.