Koulu-uupumus, kadonnut elämänhalu ja paniikkihäiriö
Olen vasta 18 vuotta täyttänyt tyttö Pohjois-Pohjanmaalta, ja ihan hukassa elämäni kanssa.
Koko postauksen kirjoittamisen jälkeen palaan alkuun varoittamaan että tässä ei ole mitään järkeä, ei kysymyksiä tai edes avun tarvetta. Pitipähän kaataa vaan ajatukset johonkin koloon ja jättää sinne kuolemaan.
Kakkosvuosi lukiossa, tähän asti on selvitty muutaman elämänkiriisin ja hiipuvan elämänhalun voimin ja nyt ei näytä aika enää liikkuvan eteenpäin. Tuli täysi-ikäisyyskin vastaan ja lisää asioita joista pitäisi jaksaa huolehtia vaikkei kiinnosta eikä innosta.
En tiedä oonko enää edes masentunut, väsyttää vaan ja kaikki vituttaa. En jaksa enää ihmisiä enkä koulua enkä perhettä enkä ystäviä (tai sitä yhtä joka mulla on enää jäljellä..). Tää kaikki tuntuu vaan ihan täysin turhalta viivyttelyltä ennen välttämätöntä kuolemaa. En mä varsinaisesti halua kuolla, tai ainakaan koko ajan. Viikoittain. Ehkä kerran päivässä, mutta se menee ohi. Niinkuin kaikki tunnetilat, ja jäljelle jää monen viikon tasainen harmaa.
Tasaista harmaata ei väritä mikään, ehkä se välillä leimahtaa mustan puolella jos joku todella pääsee ärsyttämään mutta en mä jaksa enää välittää. Tiedän ettei mun elämällä tule koskaan olemaan mitään merkitystä ja siihen oon tottunut. Toivon vaan, että mut jätettäis jo rauhaan. Kuolemaan ja kitumaan yksin, vaikka siihen meniskin vielä vuosikymmeniä.
Oon viimeaikoina taas kärsinyt paniikkikohtauksista (tai miksi niitä nyt voi kutsua, yhtäkkinen ahdistuskohtaus tjsp.) enkä tiedä mitä tehdä. En mä pärjää sillä taktiikalla että välttelen kaikkia ahdistavia tilanteita koska sitten en nousis aamulla sängystä. Enkä pärjää silläkään että pakotan itseni niihin tilanteisiin, viimeksi tänään itkin koulussa kun yritin ”ryhdistäytyä” ja saada asioita aikaseksi. Eikä ne paniikkia aiheuttavat tilanteet ole edes mitenkään painajaismaisia, vaan usein asioita joita haluan aidosti tehdä mutten pysty koska joku pieni ääni mun päässä alkaa luetteleen asioita joita voi tapahtua. En pysty puhumaan ihmisille, koska entä jos ne pitää mua idioottina, entä jos sanon jotain väärin, entä jos ne ei saa mun puheesta selvää, entä jos joudun toistaan mitä sanoin, entä jos kompastun matkalla, entä jos punastun, entä jos. Mun elämä on yhtä jossittelua ja ahdistelua tilanteista joista päätän kuitenkin jättäytyä pois. Ja kun jätän tekemättä, ahdistun siitä että en tehnyt sitä mitä halusin. Entä jos se ei olis pitäny mua tyhmänä, entä jos se ois saanu musta selvää, entä jos se ois nauranu mun jutuille, entä jos en olis sanonut mitään väärin. Entä jos.
Taas multa loppui kesken tämänkin kirjoittamisen halu parantua tai raivo tehdä elämälleni jotain. Tätä se on, jaksan hetken keskittyä ja sit vaivun taas siihen tasaiseen harmaaseen ettei mun tarvii tuntea tai ajatella mitään. Kai tätä kestää mutta en tiedä jaksanko kovin kauaa olla tunteeton.
Kävin nuorisopsykiatrisella muutama vuosi takaperin, ja se päättyi siihen että porukat soitti selän takana ja peru mun osastopaikan ja jäin tyhjän päälle. Kukaan ei soittanut koskaan takaisin vuoden arviointijakson jälkeen. En tiedä jaksanko sitä taas, hoitajia joita ei kiinnosta ja ylibuukattuja lääkäreitä jotka ei voi lopulta tehdä muuta kuin antaa puhelinluettelosta sivunumeron. En tiedä jaksanko maksaa itseäni kipeäksi jotta saan istua täydessä ruuhkabussissa pahemman ahdistuksen kourissa kuin klinikalle mennessäni. En tiedä jaksanko turhaa toivon elättelyä ja ihmisten outoja katseita.
En taida jaksaa.
Sain tänään lahjaksi kalliin ja valtavan hienon kokkausveitsen. Kuuluisa sen kestävästä ja ohuesta terästä joka on jo paketista tulleena valmis leikkaamaan. Jostain syystä mun perheen mielestä oli hemmetin hyvä idea antaa itsetuhoiselle ihmiselle helvetin terävä veitsi. Eikä ne ees arvosta sitä ironiaa..
Tänään oli mun ainoiden ystävien viimeinen koulupäivä. Ahdisti niin kovasti etten sanonu koko päivänä sanaakaan kenellekään. Nyt oon virallisesti myös koulussa yksin. Tätähän mä kaipasin, että mut jätettäis kuolemaan yksin. Tästä se on taas alamäkeä loputtomiin.. Päätin myös, että kun mulla on sopiva väli hakeudun paikkakuntani psykiatriselle hoitajalle. En tiedä mitä mä siellä teen tai mitä sanon, mutten jaksa enää. Tässä nyt universumin kans heitetään noppaa että uskallanko ottaa sen veitsen paketista vai soittaa klinikalle ensin.
Jotenkin surullista, että viimeisenä oljenkortena yritän kirjoittaa ja odotan että joku vastaa ja ohjaa oikeaan suuntaan, eikä kukaan välitä vastata. En syytä teitä, en todellakaan. En mäkään itselleni vastais. Ehkä joku vihdoin katsoo mua silmiin kun käyn lähellä kuolemaa.
Ikos.
Pahoittelen ettei kukaan ollut vielä vastannut viestiisi. Itse ohjaisin sua juuri siihen suuntaan, mitä tuossa mainitsit: psykiatriselle hoitajalle. Se on aivan oikea valinta tilanteessa, jossa ei jaksa enää. Ei kannata vahingoittaa itseään. Hoidolle kannattaa antaa mahdollisuus, sillä ammattilaiset osaavat arvioida, miten kannattaisi edetä. Vaikka kaikki olisi vain harmaata ja mustaa, siihen on mahdollista saada myös väriä. Jaksatko pitää yhteyttä ystäviisi? Yksin jääminen koulussa on vaikea asia, mutta yhdessäolo silloin tällöin voisi auttaa tähän. Sulla on mahdollisuus parantua. Kannattaa jättää veitsi pakettiin ja ottaa yhteyttä klinikalle.
Tsemppiä ja halauksia. ☺️❤️
Moikka!,
Sä oot tärkee. Mä en ees tunne sua, mut mä tiiän yhen asian susta ja se on, että sä olet tärkeä tässä maailmassa. Sä ansaitset parasta niinku kaikki tässä maailmassa. Ikävää on se, että maailmassa kun on niin paljo negatiivisuutta niin se imee joistaa ihmisistä energian kokonaan. Mut ymmärrä, että sun ei tarvi enää elää niin. Sä voit muuttua ja olla onnellinen ihminen ja ite nähä miten tärkee sä ihmisenä olet. Se ei oo mahdottomuus, se on jokaiselle ihmisille tarkotettu asia. Jokainen meistä ihmisistä on tärkee, koska ilman toista me ei olla mitään. Me ei selvittäis täällä maapallolla yksinämme. Me tarvitaan toinen toisiamme. Jos sä suunnittelet ittes tappamista usein, niin mee peilin etee kun se itsemurha-ajatus tulee ja kysy iteltäs että ' Minkälaistä vahinkoa sillä saisin aikaan itselle, perheelleni, yhteiskunnalleni, maapallolle sillä kamalalla teolla?' Sä oot täällä maapallolla tärkeä ja jos sä lähdet täältä niin se vaikuttaa meihin jokaiseen tavalla tai toisella. Sun täytyy huonoina päivinä miettii ittes lisäks, myös muita ihmisiä, että miten sun elämän laatu vaikuttaa myös niihin. Tällä hetkellä sulla ei oo hyvä olla ja sen vuoks, et voi säteillä hyvää oloa muihin ja parantaa omalla hyvällä olollas muita. Mutta voit tehdä sen asian suhteen muutoksen ehdottomasti.
Kun ihminen haluu muuttua, niin se ei oo helppoa. Mut sulla täytyy olla uskoa siihen, että sä pystyt muuttumaa ja näkemään maailman eri tavalla kun nyt. Se on niin tärkeetä että ite pyrkii uskomaan itteensä, koska muuten muutosta on vaikeeta saada aikaan. Mä voin sanoa sulle, että psykologin luona käyminen auttaa aivan varmasti, mutta sen lisäks sun täytyy edes vähän uskoa ittees.
Tekstistäs tuli myös ilmi monesti, että pelko vie sulta paljon elämässä. Esim: " Eikä ne paniikkia aiheuttavat tilanteet ole edes mitenkään painajaismaisia, vaan usein asioita joita haluan aidosti tehdä mutten pysty koska joku pieni ääni mun päässä alkaa luetteleen asioita joita voi tapahtua. En pysty puhumaan ihmisille, koska entä jos ne pitää mua idioottina, entä jos sanon jotain väärin, entä jos ne ei saa mun puheesta selvää, entä jos joudun toistaan mitä sanoin, entä jos kompastun matkalla, entä jos punastun, entä jos. Mun elämä on yhtä jossittelua ja ahdistelua tilanteista joista päätän kuitenkin jättäytyä pois. Ja kun jätän tekemättä, ahdistun siitä että en tehnyt sitä mitä halusin. Entä jos se ei olis pitäny mua tyhmänä, entä jos se ois saanu musta selvää, entä jos se ois nauranu mun jutuille, entä jos en olis sanonut mitään väärin. Entä jos."
Se pieni ääni sun päässäs on pelkkää illuusiota. Älä käsitä mua väärin, vaarassa oleminen ja sen vuoks pelkääminen on aivan eri asia, kun se pelko mistä nyt puhun. Pelko rakentuu suurimmaks osaks epävarmuudesta. Omia pelkojaan vastaan pitää osata taistella vastaan, koska jokaisen sun pelon takana on ihminen, joka sä haluaisit olla. Omasta kokemuksesta tiiän, että omasta epävarmuudesta ei pääse eroon, jos ei oo valmis kohtaamaan omia pelkojaan. Jos aina juoksee pois ongelman luota, niin mikä on se lopputulos? Ei mikään hyvä ainakaan. Pelon kun kohtaa, niin jokaisen kerran jälkeen opit uutta, kasvat ihmisenä henkisesti, itsevarmuutes kasvaa jne. Mutta mitään näistä ei tapahdu jos ei oo valmis kohtaamaan omia pelkojaan.
Mulla on ollu aivan naurettavia pelkoja esim. Mä oikeesti ennen pelkäsin, että mulle ihmiset naurais kaupassa kun menisin sinne. Mua pelotti olla joka paikassa yksin, koska pelkäsin, että kohta joku tulee ja rupee nauramaan tai haukkumaan mua. Mua pelotti sanoo mun mielipide ihmisille. Mä pelkäsin että en oo tarpeeks arvokas ihmisenä ja että ansaitsisin elää täällä maan päällä. Kaikki nää mun pelot tuli epävarmuudesta ja siihen meni vuosi, että pääsin suurimmasta osasta eroon. Mutta suurin opetus mulle oli se pelon suhteen, että se on omaa mielikuvitusta. Kun mä vapauduin pelosta ni mä aloin näkemään elämän ja itteni eri tavalla ja se oli niin vapauttavaa.
Haluun, että sä opit näkemään ittes arvokkaana ihmisenä täällä maan päällä. Jos se tarkottaa sitä, että juttelet psykologin kanssa tai jos vaikka haluisit jutella mun kanssa, mitä se ikinä vaatikaa niin se täytyy tehdä, koska lopputuloksena syntyy aivan uusi SINÄ. Muutos alkaa pienestä ja haluun, että sussa tapahtuu se muutos, minkä oon ite kokenu. Sä ansaitset nähä tän elämän niin mahtavana ja upeena kun se mun silmissä se näyttää. Mä uskon, että sä pystyt muuttumaan, mutta ainut kenet tarvisin uskomaan saman olet SINÄ!!
Toivon sulle kaikkea hyvää ja yritä jaksaa taistella joka päivä!! Sä oot tärkeä!
🙂
Moi ikos,
täällä 19v jätkä samanlaisessa tilanteessa, sillä erolla että pitäis pikkuhiljaa alkaa lukion olla käyty mutta rästien ja saamattomuuden takia joudun virumaan tuolla melkein tyhjillä kursseilla vielä ensi jouluun saakka.
En mä oikein mitään lohdutusta osaa tarjota, mutta oli tosi lohduttavaa lukea että maailmassa jossain on joku muukin jolla samanlaiset fiilikset ja elämäntilanne; tiedän etten ole aivan yksin. Etkä ole sinäkään. Tsemppiä meille molemmille.