Minusta sinut on kyllä hylätty, miksi äitisi ei ole sinuun yhteydessä tai miksi sinä et häneen? tai isääsi.
Koska en osaa sanoa sinulle muuta, niin kerron itsestäni, koska olen samanlainen.Äitini kuoli kun olin 16v, iäsäni sitä ennen jo kuoli ja mut adoptoitiin.

Minusta tuntuu, että aina minut hylätään, jos joku mun kanssani haluaa olla, niin kuitenkin odotan aikaa, että se minut jättää. Joko kuolee tai ei enää halua minua nähdä.
Kaikista ihmisistä noin ajattelen, terapeutista kun siellä kävin, kun se loppui tunsin, että se mut hylkäsi. Jopa net-tuesta ja noista liven tukihenkilöistä ajattelen, että kohta ne vaihtuu ja hylkäävät minut. Yritän nykysin olla ensimmäin joka lähtee pois, niin tein poikaystävän kanssa. Eikä tämäkään tapa ole kiva.

Minä en osaa sanoa miten sinun pitäisi toimia. Jos menee puhumaan ammattilaiselle tai ottaa täältä tukihenkilön, ne kohta lopettaa ja mitä hyötyä siitä on. Ehkä vaan pitää yrittää oilla yksin. Tai sitten puhut ja jo valmiiksi suret että kohta tuota ei enää ole.

Hei!

Minulla oli joskus hieman samankaltainen ongelma. Vanhempani erosivat ollessani 15 ja isä muutti pois kotoa. Muutamaa vuotta myöhemmin äitini muutti myös pois opiskelemaan ja jäi hieman sille tielleen, mikä oli hänelle ihan hyvä. En siinä tilanteessa kokenut asiaa ahdistavaksi, sillä se tosiaan helpotti minuakin ja lopetti sen ainaisen varpaillaan olemisen. Kuitenkin esimerkiksi parisuhteessa ruoesin pelkäämään kuollakseni, että poikaystäväni jättää minut. Pelkäsin myös, että ystäväni hylkäävät minut ja jään ihan yksin. Sen takia en uskaltanut kiintyä kehenkään kunnolla ja olen todella huono vieläkin pitämään yhteyksiä.
Muutin sitten itsekin pois kotoa ja sain uusia ystäviä (vanhat kyllästyivät, kun en pitänyt enää yhteyttä. ajattelin, että mukavampi antaa heidän ehdottaa tapaamista, kuin itse ehdottaa ja tulla torjutuksi). Ja niinhän siinä sitten kävi, että poikaystäväkin, se ainoa ihminen johon olin kiintynyt jätti minut.
Mutta tiedätkö mitä? Minä selvisin siitä ja hyvin selvisinkin. Tavallaan tarvitsin sen kolauksen, että ymmärsin pärjääväni yksinkin. Osaan taas kiintyä paremmin ihmisiin, sillä osaan kestää myös sen surun, jonka eroaminen tuottaa.
En nyt väitä, että jättäminen olisi mitään verrattuna esimerkiksi ystävän kuolemaan. Olen kokenut senkin ja siitäkin voi elää yli. Se sattuu aikansa, mutta lopulta jäävät ne kauniit muistot.
En nyt tiedä, miten rohkaiseva tämä teksti oli (sekava ainakin). Kehottaisin kuitenkin, että jos mahdollista, niin yritä olla pelkäämättä tulevaa. Se tuo, mitä tuo ja kaikella on merkityksensä. Nauti niistä päivistä, jotka nyt ovat käsillä. 😉 Uskallan epäillä, ettet koskaan tule jäämään täysin yksin. Toivottavasti vierelläsi on aina joku, johon luottaa.
Kaunista kevättä.🙂

Oikeastihan elämä on loppujenlopuksi vain yksi hylkäämisten ketju. Toisilla niitä on enemmän, toisilla vähemmän. Ei kai sellaista maailmaa olekaan, missä joku oikeasti jäisi toisen luo, eikä koskaan lähtisi ja jättäisi. Ei nykymaailmassa ole mitään pysyvää, ei mikään tai kukaan oikeasti koskaan jää.

Kun on kerran hylätty, kaikki kerrat siitä eteenpäin tuntuvat aina pahemmilta. Lopulta ei itse enää uskalla edes yrittää ottaa ketään vastaan, kun tietää, ettei se toinen jää kuitenkaan.

Sitä menee luottamus kaikkeen, luottamus ihmisiin, luottamus elämään. Ihmiset käyttävät toisiaan vain hyväkseen. Tyypit menee ihmiseltä ihmisen luo, on yhden kanssa aina niin kauan kuin siitä itselle on hyötyä, hylkää ja jatkaa matkaa.

En tiedä, ehkä tämä on vähän karkeaa yleistystä oman elämän pohjalta. Olen kuitenkin samaa mieltä maanvaivan kanssa, mielestäni sinut on hylätty. Ja kun kerran on joutunut hylätyksi, on vaikea enää luottaa kehenkään. Sitä ei osaa kuin pelätä koko ajan pahinta; sitä ettei kukaan oikeasti jää luokse, sitä että itse jää yksin.

Älä menetä toivoasi tai anna valtaa pelolle. Toivottasti uskallat vielä luottaa, ja löydät vierellesi ihmisiä, jotka jäävät ja pysyvät. Voimia sinulle!