Koska päästä surusta yli?
Vähän yli vuosi sitten kuoli ensin mummoni. Pari kuukautta sen jälkeen rakas koirani lopetettiin ja samoihin aikoihin läheinen ystävä jätti minut. Olen toipunut mummoni ja ystäväni tapauksesta melko hyvin, mutta koirani menetys minulle edelleen raskas paikka.
Eräässä vaiheessa kuvittelin päässeeni jo hyvin ylitse koirani menetyksestä, mutta viime aikoina huomannut alkaneeni taas itkemään useammin koirani perään. Suru tuntuu loputtomalta eikä se tunnu jättävän minua rauhaan.
Tahtoisin keskustella asiasta jonkun kanssa, mutta en ainakaan kasvotusten kenenkään läheiseni kanssa. Sen takia en ole puhunut sisälläni vellovasta surusta perheelleni tai ystävilleni vaan olen pitäny kaiken sisälläni. Olen yrittänyt sinnitellä suruni kanssa, mutta voimani alkavat käydä vähiin. Omistan myös nettikavereita joille voisinkin puhua, mutta kukaan heistä ei ole menettänyt lemmikiään joten pelkään heidän ajatelevan, että ”koirahan se vaan oli.”
Löysin tänään Mielenterveysseuran sivuston jossa puhuttiin surusta ja oloni tuntui helpottuvan hieman, kun tajusin muidenkin kokevan näitä tunteita. Sivustolla oli myös kriisipuhelimen numero. Sinne soittaminen jäi kaivertamaan minua. Pahan hetken koittaessa se olisi minulle mainio paikka puhua, mutta eri asia on se, että uskallanko. Olen niin pitkään ollut vaitonainen tunteistani etten tiedä uskallanko soittaa sinne silloin kun tarve iskee.
Hei, vuosi läheisen kuolemasta on todella vähän ja myös koira on läheinen.
Olen kokenut monen läheisen kuoleman ja kahden koirankin menetyksen.
Niistä on jo vuosia mutta vieläkin tuntuu välillä että kuolen suruun.
Jos et pysty soittamaan kriisipuhelimeen, niin ehkä tämän foorumin net-tuki olisi sinulle oikea paikka. Minulle se ainakin oli paras paikka puhua surustani, kun en pystynyt puhumaan kasvokkain näkyvälle henkilölle.
Hei nuotiotuli,
Otan osaa menetyksiisi. Koiran menetys voi olla todella kova paikka, ja se voi sattua vähintäänkin yhtä paljon kuin läheisen ihmisen menetys. Halaankin sua ajatuksissani.
Hienoa että olet löytänyt jo itsellesi apua. Kriisipuhelimeen voi aivan hyvin soittaa, jos on sellainen hetki. Lisäksi täällä Tukinetissä on nettipäivystäjä ja tälle foorumille voi kirjoitella. Muitakin puhelimia on, joihin voi soittaa jos tuntuu siltä (kuten MLL:n Lasten ja nuorten puhelin sekä kirjepalvelu). Jos haluat keskustella kasvokkain jonkun muun kuin läheisen kanssa, voit ottaa yhteyttä terveydenhoitajaan, kuraattoriin tai psykologiin, tai muuhun terveydenhuollon henkilöön. Koulupsykologilla voi olla mahdollista käydä esim. muutaman kerran, jos haluaa tilapäistä apua, mutta pidempikin jakso on mahdollinen, jos tuntuu että asia jää vaivaamaan.
Surua kannattaa työstää, ja kuulostaa että oot aika hyvin siinä päässyt eteenpäin. Vaikka tunteista olisi vaikea puhua, voi ammattihenkilölle tai puhelinpäivystäjälle puhua luottamuksella. He ovat keskustelleet monien ihmisten kanssa aiemminkin, ja ymmärtävät että ihmisellä voi olla ajoittain kipeitäkin tunteita. Koiran menetys on vakavasti otettava asia, ei ollenkaan naurun paikka. Sulla on kuitenkin mahdollisuudet päästä siitä ajan kanssa yli. 🙂
Halauksia ja tsemppiä! ☺️❤️
Kiitos viesteistä. Ensimmäisen viestin kirjoittaminen tänne helpotti hetkeksi oloa.
Tajusin juuri, että tulevalla viikolla tulee tasan vuosi täyteen koirani kuolemasta. Ensin olo oli turta enkä oikein tahtonut käsittää, että siitä on niin pitkä aika. Sitten se iski ymmärykseen ja kyynelille ei meinannut tulla loppua. Katselin valokuva albumista koirani kuvia ja vain niin haluaisin edes hetken pidellä tai silittää sitä. En edes saanut mahdollisuutta hyvästellä koiraani. Vuosi sitten luulin isäni vievän koirani vain seuraavana aamuna leikkaukseen ja että he olisivat tulleet takaisin kotiin siinä vaiheessa kun herään. Sinä aamuna kun heräsin ja kuulin auton kurvaavan pihaan ponkaisin vain sängystä ylös ja avasin ikkunan odottaen näkeväni koirani ja isäni. Sen sijaan näinkin vain kaulapantaa käsissään pitelevän isäni.
Tahtoisin vaan jo päästä yli tästä vellovasta surusta. En tarkota, että tahtoisin unohtaa koirani. Tarkoitan vain, että haluaisin onnistua ajattelemaan koiraani ilman että suru puristaa sydäntäni.
Tuo on hyvää surutyötä, kun katselet koirasi kuvia.
Jos et vuodessa vielä ole päässyt surustasi siihen pisteeseen, että voit vain muistella koiraasi, niin tarvitset kyllä jo ammattiapua.
Kirjoita vaikka net-tukeen tukihenkilölle.