Hei!
Olen ollut ihastunut erääseen poikaan puoli vuotta ihan oikeesti. Olemme samalla luokalla. En ole kertonu tunteistani mitään, koska olen ujo ja toisaalta en halunnut sotkea luokkakuvioita. Viime aikoina ajattelin että kerronkin tunteistani. Ajattelin et rehellisyys on kuitenkin parempi ja eihän sitä koskaan tiedä toisen tunteista. Oli miussa siis hiukan myös toiveikkuutta.
Tällä viikolla kuulin uutisen joka tuli kuin pommi siniseltä taivaalta. Paras ystäväni ja hän olivat alkaneet tapailemaan.
TUNNEN ITSENI IHAN PASKAKSI.
En pysty puhumaan asiasta ystävälleni. Toisaalta en kestä olla missään, missä he molemmat ovat läsnä. En pysty olemaan onnellinen ystäväni puolesta. Olen hirviö.
Ehkä miun kuulu saada opetus, haaveilijan.
Jollakin on takuulla kokemuksia vastaavasta. Kertokaa niistä olkaa kilttejä. En tahdo menettää ystävääni, enkä itsetuntoani (matalaa sellaista). Tällä hetkellä vaatii vain kamalasti ponnisteluja tämä yhteiselo.
Masha
En ole ollut sinun tilanteessasi, mutta olen ollut se ihastuksen kohde. Ja näin kävi meidän kolmiodraamassa...
Eli minuun oli 2 ihmistä ihastunut, toinen ehti sitten ensin ja aloimme seurustella. En kuitenkaan tuntenut mitään suurempaa häntä kohtaan ja seurustelu kestikin vain pari kuukautta. Tämä toinen vain kesti hiljaa tuon ajan ja vaikeaa oli tuonkin jälkeen sillä pelkäsin alkaa heti seurustelemaan ja vaikka pidin hänestä niin työnsin häntä pois. Kun sitten vihdoin pääsin eroon tuosta tunteesta, luulin jo olevan myöhäistä. Mutta kun hän sitten eräs ilta tuli ja suuteli niin olin kuin seitsemännessä taivaassa. Vaikka poikaystäviä oli ollut ennenkin niin hän oli ensimmäinen jota todella rakastin ja rakastan edelleen. Olemme olleet kohta 4 vuotta yhdessä.
En halua kuitenkaan antaa liikaa toivoa, mutta koskaan ei tiedä miten voi käydä. Onnea ihastuksesi kanssa. Omasta toivottomasta ihastuksesta pääsin eroon kun olin kesän muualla 😉
Tere!
Minulle kävi tässä tosi paskamaisesti kans. Kiinnostuin vähän meidän teatterikoulun vierailevasta ohjaajasta, joka oli minua vuoden vanhempi. Pyysin häntä kahville ja hän suostui. Tapasimme nelisden kertaa työn ulkopuolella ja usein se mitä hän sanoi tai teki antoi selvästi ymmärtää että hän on kiinnostunut myös. Hän olisi ollut minulle todella sopiva: meillä oli yhteinen arvomaailma, paljon yhteisiä ajatuksia, hänen seurassan oli hyvä olla ja hänellä oli sydän ja aivot paikallaan
Muutama päivä sitten sain tietää että hän asuu toisen naisen(itse olen mies) kanssa, ja haluaa olla vain ystävä kanssani.
Minulle on ennenkin käynyt kerran juuri näin, ja ihmiset on muutenkin kaatanu paskaa tosi paljon mun niskaan: käyttäneet hyväkseen, kiusanneet. Miehet on aina halveksinu mun mahdpollisuutta löytää nainen ja olenn tavannut tosi ihania ihmisiä, jotka ovat pitäneet minusta, mutta halveksunnan tähden olen ollut liian hidas, liian pelokas, tai valinnut väärin useammasta sen joka haluaa vain jotenkin leikkiä, esim. haluaa vain saada minut koska joku toinenkin haluaa, mutta heittää sitte mäkeen kun on saanut.
Olen 25v. Ja näitä ikäviä juttuja on tapahtunut paljon, hyvin paljon.Olen aina työskennellyt ja harrastanut piireissä sattumoisin jossa miehiä ei ole nimeksikään. Koskaan en ole onnellisesti ja turvallisesti seurustellut kunnolla pidemmän aikaa, niin että olisin 100% varma että se toinen pitää minusta yhtä paljon.
Olen toki myös tavannut ihmisiä, jotka suoraan sanovat ei kiitos, ja myös ihmisiä jotka ovat kiinnostuneet, jotka eivät kiinosta minua.
En jaksa enää olen loppuun kulunut, ja väsynyt enää satuttamaan itseäni, lähes olemattoman mahdollisuuden vuoksi!
Kiitos vastauksestasi. Tiedän mistä puhut. Joka tuutissa toitotetaan parisuhteesta ja perheestä, "elämän perusasioista", ainakin siltä tuntuu. Ja kun tuntuu, että se ei koskaan osu omalla kohdalle, alkaa ihmettelemään, että mikä mius on vikana. Miutaki on lähinnä käytetty omiin tarkotuksiin ja sitten jätetty kuin nalli kalliolle. En ymmärrä ylipäätään kuinka joittenkin psyyke kestää yhden yön juttuja, kuinka ne jotkut kestää sitä, että ne juoksee sängystä toiseen ja rikkoo vaan toisten sydämiä ja unelmia? Oikeestaan tää tais jo mennä ulos siitä kolmiodraama jutusta. Mutta ei kai se haittaa.
En tiijä oisko parempi lakata haaveilemasta siitä oikeesta, ei tulis ainakaan pettymyksiä? Vai pitäskö sittenkin uskoa, että se vielä joku päivä kävelee vastaan? Kukapa meistä ei haluais, että meitä rakastetaan. Kai se on inhimillistä. Saadaanko me yksineläjät sanoa, että mekin kaivataan romanttista rakkautta? Mitäpä aattelet?
En siltikään jaksa uskoa, että vika on sinussa tai minussa. Onko vikaa sitten lopulta missään? Näin vaan nyt on, me ei olla löydetty vielä elämän kumppania. Toivon, ettet menetä toivoasi.
Niin no kaikella on aikansa ja paikkansa, niin yhdenillan jutuilla ja muilla, eikä niissä sinäänsä mitään, vaikka en itse harrastakkaan, mutta mielestäni on tärkeintä se että molemmat osapuolet ovat täysin tietoisia siitä missä mennään ja mistä on kyse. Jois molemmat osapuolet tietävät että se on yhdenillan juttu ja molemmilla on samat tavoitteet ja syyt siihen lähtemiseen, niin mikäs siinä, mutta kun useammin ihmisillä on ainakin piilotettuja(myös itse tiedostamattomia) tavoitteita ja syitä jotka eivät ole niin kauhean hyviä lätökohtia: läheisyyden ja hellyyden hakeminen seksin kautta(miksei sitte voisi pyytää kaveria silittämän päätä ja nukkumaan viereen) nauttiminen vallankäytöstä,itselleen pahan tekeminen itseinhonsa takia, hyväksynnän saaminen, parisuhteen ja rakkauden tavoittaminen, itsensä tarpeelliseksi tunteminen jne jne
ja mielestäni ihminen ei ole valmis seksiin tai parisuhteeseen, jos ei tunne itseään, ei ole tietoinen mitä varten mitäkin oikeasti tekee, ja tällöin kun ei tunne itseään ei ole kykenevä tarpeeksi rakentavaan vuorovaikutukseen mikä on hyvän seksin ja parisuhteen edellytys, eivätkä osapuolet koskaan oikeasti kohtaa toisiaan, ei synny kontaktia.
Ja tietysti on ihmisiä jotka muuten valehtelevat itselleen: Haluaisivat rakkautta ja pysyyvyttä mutta harrastavat yhdenillan juttuja, koska odottavat jo valmiiksi saavansa turpiinsa ja pelästyvät kun toinen lähestyy ja jättävät itse ennen kuin sattuu, tai kostavat rikkomalla toisten parisuhteita koska heitäkin on näin satutettu.
Niin toki me saamme haaveilla saavamme rakkautta ja romantiikkaa elämäämme, kuhan siitä ei tule itse tarkoitus,pakkomielle. Liiallinen metsästys sokeuttaa mielen,ja tuottaa meille tressiä ja elämässä on muutakin. Ja kun sillä on joku tavoite,päämäärä(naimisiin meno,perheen perustus jne) liian päälimmäisenä itse maali ajautuu liian kauas, ja taas aito kahden ihmisen kohtaaminen ihmisenä estyy.
Ja totuus on myös se ettei voi löytää sitä toista ennenkuin pitää itsestään ja uskoo tulevansa rakastetuksi, ja ttuntee itsensä, on sinut itsensä kanssa, rakkaus ei saa olla omien huonojenpuolien eheyttämistä varten. Ihminen joka ei ole vielä minä ei voi olla me.
niin kuin eräs aforismini sanoo: tyhmä ei onnea koskaan löydä, vaikka onkin etsinyt sitä omasta mielestään (kaikkialta), viisasei ole sitä koskaan etsinyt koska on sen jo omasta mielestään löytänyt.
Mutta toki ihminen saa ilmaista kaipuunsa ja tarpeensa, ja niin pitääkin, ja pitää myös antaa tilaa negatiivisille tunteille, eikä aina vain hymyillä(vaikka onnellisiin useimmiten rakastutaan) koska mitä enemmän ihminen antaa tämän hetkisille tunteilleen tilaa sitä paremmin hänellä on tilaa seuraaville.
No itselläni ainakin uorempa oli ihan oma vika, kun muutaman kerran "lähdin karkuun" kun joku mielenkiintoinen oli osoittanut kiinnostusta, koska pelkäsin tulevani torjutuksi ja kaverit oli sanonu ettei sen kanssa mitään mahiksia.
Olen läksyni oppinut.
Käyppä mieltäsi virkistämässä ja lukemassa tekemiäni ajatuksia aiheesta osoitteessa city.fi etit sieltä käyntikorteista nimimerkin ensoniq. Olisi kiva kuulla mitä niistä olet mieltä, ja tästä nyt kirjoittamasani. Käyn täällä aika harvoin joten voit myös kirjoittaa osoitteeseen ensoniq@city.fi
Olisi kiva pohtia lisääkin