Kun kerta pääsin avautumisen makuun, niin.

En tosiaan ole kenellekään kertonut elämäni pimeimmäetä osiosta. Minulla on muutama hyvä ystävä, joille kyllä voisi. Mutta en minä luota. Pelkään, tai oikeastaan pidän varmana, etteivät he pystyisi ottamaan vastaan pimeää puoltani.

Hirveä kahtaalle jako. Muutin elämäni suuntaa, tein yhden muutoksen, pyristelen riippuvuuksista eroon. Elämänlaatuni on parantunut huomattavasti, kun niitä on jäänyt. Eli periaatteessa on hyvä olla. Toisaalta, ei sitten ollenkaan. Jotenkin tympii tämä elämä. Kaikki on niin keskeneräsitä, en tiedä jaksanko/haluanko viedä asiaa loppuun. Tekisi mieli luovuttaa.

Mulla on joku sorsanpoikanen-ilmiötaipumus. Ilman sen kummempaa syytä saatan leimautua älyttömän voimakkaasti johonkin vanhempaan miespuoleiseen henkilöön. Viimeksi työharjoittelussa yhteen mukavaan ihmiseen, ikää 50. Itse olen siis 20. Ihan hirveä ristiriita sisällä. Kun tietää tasan, että vitsi miten älytöntä tämä on, mutta ei samalla voi asialle mitään. Saatan vaikka miettiä harjoittelupäivän joka ainoanan tuntina, mitä hän musta ajattelee, ja koitan antaa itsestäni täydellisen kuvan. Koitan olla äärimmäisen hyvä puhekumppani, jottei ikääni väheksyttäisi.

Haluan olla kaikkien mielestä äärimmäisen hyvä tyyppi, spesiaalitapaus, seppä syntyessään. Vietän idiotin paljon aikaa miettien, mitä muut ajattelevat minusta.

Keksin mielessäni oikein hyviä visioita, tarinoita, juonenkulkuja, ihan laidasta laitaan. Niissä kuvitelmissa olen se prinsessa, sankari, kuningas, presidentti. Elän fantasiamaailmassani täysin, lapsesta asti on ollut näin.

Olen vieraantunut todellisuudesta erittäin pahasti. Haluan normaaliin elämään.

Olen älyttömän mustasukkainen. Kyttään, vahtaan, tongin. Puhelinta, tietokonetta. Onneksi en seurustele nyt. En kestä omaa käytöstäni. Se on kuin riippuvuus, pakko päästä kyyläämään. Pakko pitää toinen ihminen kontrollissa. Ja sitten vielä niin, ettei se toinen ihminne tiedä että sitä kontrolloidaan, kytätään. Muutoin esitän täydellistä tyttöystävää, jatkuvasti naamari päässä. Kellekkä mitäkin ikinä. Kuka muta parhaiten milläkin konstilla hyväksyy. Tää ei oo vittu normaalia ja jos en tästä parannu, en seurustele ikinä, koskaan. Vihaan käytöstäni, vaikka toisaalta ymmärrän käytöstäni, taustan takia (perheväkivaltaa, työttömät, juopot vanhemmat, huostaanotto lapsena).

Kuvittelumaailman keksin ihan vaan sen takia etten kestä todellisuutta. Ja jumahdin siihen. Haluan tosissani siitä eroon, alan työstää sitä. Lusikka kerrallaan elämää.

Kaikki on myös pakko salata, peittää. Naamioida kaikki sellaiseksi, että se vaan muka tapahtui. Esimerkiksi, en koskaan myönnä vaikka lukeneeni kokeeseen kun saan hyvän numeron, se vaan tapahtui. Kulissien täytyy pysyä pystyssä, koskien ihan kaikkea.

Roikun ihmisissä. Vaikka olisi miten dissaava tyyppi. Oikeastaan juuri semmoiset kiehtookin. Kalastelen suosiota, haen ja kerjään hyväksyntää.

Kritiikin vastaanottamine on sula mahdottomuus. Samaan aikaan naamioin erittäin taitavasti siitä aiheutuneen mielipahan, ja esitän asiallista ja rakentavaa. Että kukaan ei näe, miten asia sattuu, ja sitten vellon niissä hiljaa itsekseni vuosia. Pelkään kritiikkiä hirveästi. Pelkään dissaamista, pelkään epäonnistumista.

En päästä ketään lähelleni. Samalla haluan, että joku tulee ja pelastaa. Ei taida tapahtua niin.

Valehtelen, hirveästi. Etten saisi kritiikkiä ja joutuisi vastuuseen. Mulla on joku semmoinen luulo, ettei mikään universumin laki koske minua, minulla on oikeuksia joita muilla ei ole. Samalla tiedän ettei asia ole näin. Ja koitan ulkopuolisille peittää säännöistä luistamisen.

Hirveä ristiriita sisällä. Koitan pitää kielen keskellä suuta, en hötkyä mihinkään suuntaan. Uskon että asiat selviää. Ammattiauttajalla en käy, en pysty. En voi luottaa, suurin osa energiasta menee suojamuurien ylläpitämiseen, ja jo käsiteltyjen asioiden jeesusteluun. Suurentelen tai pienentelen asioita, riippuu mikä juttu on kyseessä, koska en usko riittäväni tällaisenani kenellekään. En ole hyvä juuri tällaisena.

Ja kerron suureen ääneen juttuja, jotka ovat oikeastikin ehkä tapahtuneet, suurennellen, väritellen, koska piilossa olevat asiat, ne (nämä) joita en pysty kertomaan kenellekäään, vaativat ymmärrystä. Huonolla menestyksellä onnistuu avun hakeminen kautta rannan niihin asioihin, jotka oikeasti tarvitsevat apua. Muttakun en vaan pysty avautumaan näistä, olen koittanut, varmaan kymmeniä kertoja.

Noniin. Kiitos, helpotti. Edelleenkään, en kirjoittanut vastausten toivossa, vaan koska tämä on ainoa kanava purkaa tuntoja. Kun en ole katolilainenkaan, niillä on ne rippituolit ja sermit... Käytän siis tätä 🙂 Ja voi olla virheitä mutta ei mahda mitään, ei kiinnosta nyt.

Hei taas. Täytin juuri 21. 🙂

Ihan vitun p..syvältä tämä elämä. Saattaa seurata kirosanoja enkä jaksa edes pyytää anteeksi. Työharjoittelupaikassa on yksi isällinen tyyppi (etsin siis isähahmoa vähän sun mistä, tietoisesti ja tiedostamatta), joka paljastui runkkariksi (alkoi vähän niinkuin käpälöimään). No eipä siinä sillain mitään, sattuu vaan olemaan arkun viimeisiä nauloja taas. Kuppi aika lähellä nuriten menoa. Pelkään reaktiotani, että hyökkäänkö sen äijjän kimppuun seuraavaksi kun nään. Eihä mulla ny mitään puolustuskeinoja tuommoista asiaa vastaan ole, joten logiikan mukaan lähes ainoaksi konstiksi jää siis fyysinen väkivalta kun ei se tunnu uskovan. Toisaalta, olenhan vaan halpa huora miesten käsissä. En ole mitään. Olenhan jo pettänyt, ei mulla tässä maailmassa mitään oikeuksia ole. Viimeisin pettäminen tapahtui vaan ja ainoastaan sen takia, etten osannut sanoa EI (ja kännin takia) kun tyyppi tunki iholle. Halusin mielistellä ko. tyyppiä. Sänkyyn ei tosin menty. Tai mentiin jonkun ajan päästä, mutta olin jo sinkku tuolloin. Mikä mua vaivaa. Vahva hylätyksi tulemisen pelko, uhrautuvaisuus. Esimerkkinä muistan kun partiossa joskus ala-asteella käytiin haravoimassa joitai pihoja. Mulla oli näppylähanskat, ja ihan hyvää hyvyyttäni (vai miellyttääkseni, vai sen takia koska en yksinkertaisesti tuntenut ansaitsevani niitä, omia hanskojani auttamaan työntekoa) annoin ne yhden toverin käyttöön. Itse sain h..vetin isot rakot kämmeniin, joista partiomme johtaja sitten syyllisti minua. Olisi pitänyt kuullemma olla näppylähanskat! Voi vitt.. Toveri, jolla hanskani olivat, myhäili vieressäni eikä viittinyt oikoa tilannetta. Muutoinki olin ko. henkilön heikommalla listalla, sen takia kun en osannyt käyttäytyä, siitä syystä kuin porukat eivät ryyppäämiseltään ja tappelultaan ehtineet käytöstapoja opettamaan. Meillä ei esim. pesty käsiä ikinä vessan jälkeen, opin sen tavan vasta yläasteella. Käydessäni vanhempien luona, epävarmana päivänä en vieläkään tee niin, koska en halua "kukkoilla" heille. Kertonnee melko sairaasta ajatusmaailmastamme. Tässä perheessä on HYVIN monta tabua. Joo ja ajatus katkesi.

Menen ulos, kirjoittelen joskus lisää, jos sattuu vielä olemaan inspis.

Kävin kävelyllä ja tuntuu että ei tämä nyt niin hirveää olekaan. Eilen ja aiemmin tänään olin vielä listimässä itseäni. Saamarin mielialavaihtelut. Uusi (tai siis vanha, mutta tuli taas mieleen) ongelma: Mihinkään tunteeseen ei voi luottaa. Ei siihen, että nyt menee hyvin kun sekunnin päästä voidaankin tulla alas. Ja tilanteet, välillä tuntuu siltä että on päässyt yli, ja loppuajan siltä että parantuminen ei vielä ole edes alkanut. Esimerkiksi se äärettömän nöyryyttävä tilanne, miten vaikkapa se ex minut jätti nauravan poikaporukan keskeltä (välillä teki sitä suhteessakin, erityisesti humalassa). Hän on vanhempi, 26. Tuo nöyryytys on ollut viime päivinä ollut se asia, mikä on masentanut. Ihmisarvo vietiin, mahdollisuus puolustautumiseen vietiin. Myin sieluni jälleen kerran. Ja ihmisarvon. Haluan ne takaisin. Ja haluan kostaa. En tiedä miten. Haluan kerrankin olla coolisti sen yläpuolella, kerrankin sanella, mitä tehdään ja ei tehdä. Murskata sen. Ei. Jäin kuin nalli kalliolle, nuolemaan haavoja, yksin. Taas, vittu, taas. Miten pääsen katkeruudesta, vihasta, häpeästä eroon? Ne syö mut elävältä. miten pääsen jatkamaan taas elämääni ilman että teen tai en tee jotain hän mielessäni? Esim eron jälkeen laihdutin pari kiloa ihan vaan vittuillakseni tälle exälle, se kun välillä jaksoi olla sitä mieltä että olen hieman pulska. Tosin, eihän exä sitä tiedä, minä ainoastaan. Mää haluan pois tästä vankilasta 😭 muutto pois siintää mielessä,,, uskallanko... Ehkä Jyväskylä? Tarpeeksi kaukana, ja siellä on korkeampi koulu alalle jota nyt opiskelen.. Tosin jos muutan, teen vaan hallaa itselleni, tekisin sen aika pitkälti sen takia että näytän epäilijöille että minä uskallan... Näinollen olen riippuvainen heidän reaktioistaan.... Blaah... Viisastunko ikinä? Seestynkö? Pääsenkö eroon näistä asioista? Milloin voin eläää vain itselleni, aidosti? 😞

Nyt on aitoa tekstiä 🙂👍. Ilo lukea tälläistä, löytää paljon itseäkin koskettavia asioita kuten heti pisti silmään tuo kuplassa eläminen. Mullakin on tapana kehitellä tarinoita ja kiillottaa omaa minäkuvaa itselleni. Sitten kun siitä havahtuu nii tulee kyllä kieltämättä vähä tyhjä olo, en olekaan sellainen kun kuvittelin 😞.

Btw, melkein samana päivänä synttärit meillä 😉. Itsekin täytin 21 tällä viikolla.

Jatka kirjoittamista! Sait ainakin yhden aktiivisen lukijan minusta!

Moi Vanki! Kiitos vastauksesta. Vastaus tulee viiveellä, anteeksi siitä.. En tiedä oletko enää koko foorumilla edes 🙂

🌻🙂🌻

Kirjoitan harvakseltaan, näköjään.. Viimeaikoina on ollut taas vaikeaa. Tulin taas siis avautumaan tänne.
Minusta tuntuu että kukaan ei halua minua. Olen aina ollut se dissattu henkilö. Tai jos en ole ollut dissattu, en ole osannut ottaa kiintymystä ja välittämistä vastaan. Kiroilen paljon ja olen törkeä mean little f**er. Haluan miehen ja parisuhteen, mutta en tiedä onko syy haluta oikea, haluanko poikaystävän vaan siksi että tarvitsen tyhjiön täyttäjän. En näe toivoa tässä asiassa.

Olen hyyvin monta vuotta, ala-asteelta lähtein aina kuvitellut miehen itselleni. Kuvittelen hänet viereeni jne jne. Vielä tänäkin päivänä. En kestä tyhjyyttäni. Täytän , tai siis koitan täyttää sisäisen tyhjyyden kuvittelemalla, mulla oon tavallaan aina telkkari päällä pääni sisällä. En kestä itseäni, en.

Nyt olen havahtunut tähän valhemaailman olemassaoloon, haluan päästä siitä eroon. Mutta en pääse! En uskalla! Tunnen oloni huonoksi. Tosi huonoksi. En usko että kukaan ymmärtäisi minua ☹️

Mää pelkään mitä muut musta ajattelee. Oikeastaan kaikki tekeminen ja tekemättä jättäminen liittyy jollain tavalla, enemmän tai vähemmän tietoisesti siihen mitä muut musta ajattelee. Haluan tästä pois. Mhh. Pelko ohjaa elämääni hirveästi.

Haluaisin tavallaan eheytyä salassa, en halua riepotella likapyykkiä kovin julkisesti. Tuskin kukaan 🙂 Haluan aidoksi ihmiseksi. Oikeaksi, luotettavaksi ihmiseksi. Joka tuntee aidosti, ei ole vaan kuuntelevinaan mitä muut puhuu, ja kuuntelee puhtaasta halusta ja kiinnostuksesta ihmisen hyvinvointiin, eikä miellyttääkseen tätä. Luulen oikeasti että mulla ei oloe niiin sitten mitään mistä muut voisi kiinnostua minussa, millä ihmiset pysyy lähelläni, kuin kuuntelu. Tämä on hirveää.

Tänäänkin oli tilanne, jossa koitin aivan tahallani olla mielistelemättä muutamaa ihmistä, ja oloni jäi kamalaksi. Nytkö ne minut hylkää kun en ollutkaan kiltti? 😭

Mulla on ihan hirmu surkea olo. Haluaisin että joku pitelisi sylissä ja jaksaisi pahan oloni. Että joku jaksaisi pitää minua sylissään koko pahan oloni elinkaaren, pystyisi olemaan läsnä koko huonon hetkeni. Joku jolle ei tarvitsisi kaunistella oloa, joku jolle voisi sanoa ihan suoraan että haluan tappaa itseni (jota en siis tee kun en uskalla). Joku, joka ei säikähdä tai vaivaannu. Tokihan se ei ole mukavaa kuunnella.. Mutta olisiko täällä joku joka jaksaisi/haluaisi panostaa minuunkin? 😞

Hmmm, saattoi tulla virheitä.. En lue tätä, lähetän vaan.. Kiitos kun jaksoit lukea..
🙂🌻

Hei marz! Minä ainakin olen ihminen joka haluaisi sinua tukea ja kantaa. Jos tuntisimme reaali maailmassa kuuntelisin ja lohduttaisin sinua. Täälläkin sitä parhaani mukaan teen.

Ps. Itse olen masentunut vain kotona ollessani, mutta itsemurha on käynyt mielessä useasti, joten meillä on paljon yhteistä. Jatka toki tänne kirjoittamista.
T. Katsa

Heipä hei marz!

Olenha mie täällä vielä vaikka harvakseltaa on tullu nyt käytyä. Aloin lukemaa noita vanhoja tekstejäs ja vaikutti jotenki tutulta ennen ku tajusin, et oon lukenu ne jo 😀.

Ei ole sullakaa tää vuosi menny iha nappiin. Miltä on kesä maistunu? Täällä päin se maistuu penkin pohjasta rapatulta purkalta.

Tässä maailmassa on (vaikkei uskois) ihmisiä, jotka jaksavat ymmärtää ja tukea. Sullaki on mahdollisuus kohdata sellainen ihminen. Hän, joka on oikeasti luotettava ja jolle voi puhua kaikista asioista. Kärsivällisyys on hyve, mutta multa ainaki henkilökohtaisesti se puuttuu. Sitä kaipais kumppania, joka jaksais kattoa ja kuunnella pahimmillaan ja nauttis sitten kun on parhaimmillaan 🙂. Mistä näitä saa, tänne yks ja heti!

Toivottavasti sinusta kuuluu vielä jottai tän kesän aikana. Hyvää kesää 🌻🙂🌻

ja juhannusta, vaikka se meni jo (eikä ollu kaksine tääl pohjosessa)

Moi!

Kiitos Katsa. 🙂 Voi ei, sullakin on paha olo, kun itsemurha on käynyt mielessä. ☹️
sanasi lohduttavat, tai tarkemmin sanoen lohduttaisivat, jos päästäisin ne sydämeen asti. Kommenttisi oli tavallaan liian hyvä. 🙂

Vanki, sulle sanon samat sanat kuin Katsalle. 🙂 Penkki-purkkaa.... Ihana(?) vertausuva! Ja siihen se ihanuus varmaan sitten loppuukin. Mitäs muuta sinulle?

Kiva kun jaksatte lukea näitä vähäsen sekavia juttuja.

Kävelin tänään rannalla ja puistossa. Jotenkin sitä vaan ei osaa olla olemassa. Läsnä. Tässä hetkessä. On semmoinen olo että pitäisi olla jotain rekvisiittaa mikä olisi se määrite ja todiste mikä tekisi hetkestä Hetken.

Lisäksi minua välillä ihan hävettää kävellä yksin. Todiste että olen luuseri, kaikki karttaa seuraani. Tämä oli yläasteella paha, mulla ei ollut kavereita, paitsi yksi hyvä, ja toinen semmoinen jonka kanssa ajauduttiin kimppaan kun oltiin niin luusereita kumpikin. Jos tämä "kamu" ei ollut koulussa, jouduin syömään ruokalassa yksin ja se hävetti niin maan per... aina. Oli sellainen olo että mulla ei ole oikeutta mennä sinne syömään. Uskoin olevani koiran asemassa, menen kaverin peesillä, ettei kukaan voi tulla pilkkaamaan, kun en ole yksin. Koira-olo on toki vieläkin, nyt olen oppinut tunnistamaan sitä, ja alan uskoa siihen että minullakin on oikeuksia. Esim. kävellä yksin, ja saan jäädä katsomaan jotain mielenkiintoista, minun ei tarvitse olla se joka tehokkaana marssii koko etapin alusta loppuun. Että kun lähtee lenkille, niin sitä sitten ollaan vittu lenkillä eikä jäädä nuuhkimaan kukkia. Tällä kostilla ostan oikeuteni olla olemassa siinä paikassa sillä hetkellä, olen tekemässä jotain ja vieläpä yleisesti hyväksyttävää.

Tämä on jotain mistä en ole koskaan aiemmin puhunut.

Häpeä on kulkenut mukanani aina! Hei kaikki kellä on sama ongelma! Tässä on tosi hyvä sivu, joka laittoi minut ajattelemaan ja ehkä jopa jollain tasolla ymmärtämään jatkuvaa häpeän ja alemmuuden tunnettani. Löysin tämän linkin puolivahingossa.

http://www.psykoterapia-lehti.fi/tekstit/hyrck309.htm

Vanki ja katsa, tiedättekö, heti kun luin teidän vastaukset, tuli se automaattinen reaktio että alan piilottamaan omat ongelmat teiltä ja alan leikkimään ehjää, että ei täs mitään, kaikki ongelmani ovat tyyliin kivi kengässä ja sivubisnes vaan.

Mut päätän tehdä täysin päinvastoin! Olenkin tällä kertaa se tarvitseva, itsekäs mulkvisti kuka huomioi lähimmäisiään vähemmän kuin pitäisi. Mää tykkään olla auttajana, koska siinä pääsee näppärästi omia ongelmia piiloon.

on vähän reppana olo. mutta olkoon, huomenna on uusi päivä. Ja eikä tämäkään päivä ollut huono, muutama oikein hyvä kuva tuli napsittua rantareissulla.

Kasvaisi vaan siihen, ettei olisi niin tietoinen ympäristöstä. Menen aina ja kaikessa muiden mukana.

Hyvä esimerkki löytyy lähikuukausilta. Yhteen projektiin tuli semmoinen vielä minuakin rassukampi henkilö, ja kaava meni kuta kuinkin näin:

- hän ei huomioinut minua tai ketään, olikai niin peloissaan.
- menin juttelemaan yksi päivä, ihan ok keskusteluja vaikkakin pikkase outoja

kumpikaan meistä ei oikein osaa näitä perus ihmissuhdesääntöjä, joten

- hän tuli aina ja kaikkialla juttelemaan, tunkemaan, tuntuu jopa että hän tunkeutuu ihon alle
- ihankuin hänellä olisi nyt ikuinen oikeus tulla ja lässyttää ja länkyttää ja vaatia huomioo ja muuta... Ihan kuin olisi äiti-lapsisuhde (tämä tyyppi on joku 50, hyi!)

ja minä kun en osaa vetää rajaa, ainakaan harmaalle alueelle, joten aloitin täysdissauksen. Ainakun se kysyy jotai, vastaan oikein kunnon tylysti. Viestitän kehonkielellä että päinu vittuun siitä nyt! Muttakun tämä ei usko, saattaa tulla 5min päästä uudelleen. Siis mite se luulee että me ollaan jotain bff ???? ÄRSYttää. Ens viikolla nään sen taas, olen jo valmiiksi pottuuntunut, ja tiedän odottavani tilaisuutta ns. nälväistä taas, että tajuaisi, että hyvää huomenta riittää vallan hyvin päivittäiseksi puheenvuoroksi.

Tämä tyyppi on siis ei mitään tai 247, kevyt jutustelu ei onnistu! Ja sitäpaitti se tyyppi onjo tavallaan tahraantunut mun silmissä, en voi enää kunnioittaa häntä koska hän on niin monta kertaa madellut edessäni, kerjäten ja koittaen ostaa huomiotani ja hyväksyntääni.

No ni. Näen siinä tyypissä itteni, siksi tämä niin paljon kyrpii.

hehe.. avauduinpa taas... en siis lue näitä tekstejä enne lähettämistä, saattaa olla virheitä ja epäloogisuutta.. sry..

hyvää kesää ja kiitos! 😎 tämä helpotti.

Penkki-purkka makuna on tullu tutuksi tänä vuonna ku kaikki on ollu nii pahaa. Elämä on menny puolessa vuodessa iha päin.. Niin. Kesä on alkanu samalla meiningillä, mut nyt näyttää asioihin tulevan pikku hiljaa vähä järkeä. Ei ole enää nii mahdottoman paha olla koko ajan itsensä kanssa.

Tuo hetken luominen kuulostaa tutulta hommalta. Itelläni se hetken luomisen 'rekvisiitta' on ollu olut ja tupakka. Olut on vaihtunu nyt kahviin, mut haaveena ja tavoitteena ois päästä näistäki eroon. Haluaisin elää elämääni vähä askeettisemmin ja "puhtaammin", ilman minkään sortin päihteitä ja piristeitä.

Yksikseen kävely ja pyörimine ei ole enää tässä iässä mikää häpeä 😉, vaikka muistan kyllä itsekin kokeneeni saman paskan yläasteella kuin sinäkin tuossa tarinassa. Oikeastaa välillä oma seura on parasta seuraa. Harva tuntuu ymmärtävän sillä tavalla, että niille jaksais selittää mitää vaikka oonki sosiaalinen elukka. Puhumine on mukavaa, mutta ku jutut on liian ehkä nörttimäisiä. Ei tavalline ihmine jaksa kuunnella ku toine höpöttää taiteista ja tieteistä tunti tolkulla. Viime vuonna mulla oli tyttöystävä, joka ihme ja kumma nautti siitä ku puhuin. Se oli ihanaa aikaa..

Asioitte sievistely on aika huono homma muute. Meinaan, et apua ei saa sillä. Se on puolustusmekanismi ja varsinki meillä suomalaisilla hyvin yleinen tapa. Onneksi netissä ei tarvi sitä harrastaa, eihän 😉.

Vois vielä kommentoida tuota äiti-lapsi juttua. Eihä periaatteessa kellekää sais olla ilkeä, mut ymmärrän kyllä yskän tuossa tapauksessa. Mikää ei ole kiusallisempaa ja vaivaannuttavaa ku se, et joku tuntemato höpisee omituisuuksia, jotka ei kiinnosta ja siitä ei pääse eroon. En osaa kyl sanoa mitää neuvoa muuta muistuttaa siitä, et projektit loppuu aikanaan. Onneksi.

Taidan ottaa esimerkkiä teikäläisestä ja jätän lukematta tän viestin 😋

Ja taas tulin heittämään romua kaatikselle.

Ja mistähän aloittaisi. Vaikka siitä että miksi helkutissa en osaa olla luonteva uhtään kenenkään kanssa? Yleensä aina jää vähän semmoinen olo etten ole onnistunut, että olen jotenkin pettänyt puhekumppanini. Ja tasan yksi hailee kuka on kyseessä, äiti vai rangom-mummokadulta. Tunnen olevani jollain tavalla vaan niin vääränlainen. Tänäänkin kadulla jooku mummo tuli jaarittelemaan jotain mitä en kuullut kun oli kuullokkeet päässä. Mulle tuli huono omatunto etten voinut vastata hänen odotuksiin.

Aina pitää olla kiltti. Mulla ei ole puolustusmekanismeja, tai on, mutta ,,, noh...arsenaali ei ole kovin kattava. Tunnen iteni nytkin likaiseksi, jotenkin siirappimaisen saippuamaiseksi, enkä tiedä miksi, mutta sen johtuu tästä kirjottamisesta. Ehkäpä:
1. haluaisin niiiin kovin mielistellä (teksteilläni)
2. torun itseäni ajatuksesta
3. no se on jotkut sanat valittava, ai.......ha! Tajusin! Tästä käytöksestä luki jotain siinä linkissä minkä pistin!
...
joo. Kuitenkin, jotkut sanat ne on valittava, ja mahdollisimman aidot, mutta kun mikään ei riitä mulle!

Mulla on myös sellainen tilanne, että potkiako sakkia taas pellolle vai ei...

Plussat, vapautuisin ehkä.
jäisi enemmän omaa aikaa

Miinukset,
jäänkö kaipaamaan?
teenkö virheen?

mutta ei tämä tällaisenaan toimi, tää sanotaan vaikka harrastus on rasittanut jo pitkään minua, mutta mitä muutakaan mulla on? Voinko ja uskallanko luopua?

Halluisin kerrankin olla se, jos ei nyt jaksakaan ja sanoo pisteen. Hi hii..
Haluan hylätä jonkun, niinkuin minut on hylätty
tai oikeastaan eipäs, kun enenmminkin se on ollut niin ettei kukaan ole minua tarvinnut niin pajon, että hylkäämiselläni olisi ollut mahdollisesti yhtään mitään väliä hälle...

Ja syöminen. Tunnesyömistä on. Se vaan ei onneksi näy minussa, varmaan kun liikun jonkun verran ja tilantäyttämis/hetkenrakennusrekvisiittasyömisenä käytän tosi paljon hedelmiä. Mutta tämä syöminen oikeasti hävettää minua! Listaan tähän tän päivän syömiset ja ihan rehellisesti:
- Kahvia, banaani, mysliä,
- nuudeleita ja kanaa, rusinoita (tahallaan ostin niitä makeaksi kun en tykkää niistä 😀 )
- vettä missä karpaloita ja vattuja ja limeviipale
- samanlainen satsi kanaa ja nuudeleita, omppu jonka syönti on vieläkin kesken
- mikropopparipussi
... muuta en muista. Ainaki 2purkkaa. 😋

Jotain ongelmaa tässä on, mulla on suuren osan ajasta huono omatunto syömisestä. Kummastakin muodosta, joko en ole tai olen syönyt. Esim eilen vetelin hunajaa purkista suoraan kun iski makeannälkä 🙂 nyt kun aattelee niin parempi se 3rkl hunajaa kun 200g karkkia.

Mutta mun pitää joka kauppareissulla ostaa jotain naposteltavaa. Olen miettinyt tunnetta, ja siinä on ainakin se, että se on paljonto jostain. Koen siis olevani aina ja kaikkialla uhri, näin voisimme päätellä. Mutta kumma kun se ei siltä tunnu. Tai jos se on semmoinen laimea uhriversio, ja olen tottunut siihen? Ja joku oikeutusjuttu vissiin. Varsinkinkin jos on käynyt salilla, suklaalevy on mielestäni oikein hyvä palkonto! 😀

Mutt siis, häpeän syömistäni! On ihmisiä, joiden seurassa en kertakaikkiaan voi syödä. Tai jos voin, niin en ainakaan mitään herkkuja. Piilotan ne automaattisesti tänäkin päivänä jos joku tulee kylään. Oikeesti tää ei ole kivaa. On jotenkin noloa vaan syödä. Onkohan tää sitä, ettei kukaan näkisi minua tarvitsevana?

Jooh mitäs muuta. Tuo syömishomma muuten tuli vasta äsken mieleen.

Hyvää yötä kaikille! 🙂🌻

Halojata, Vanki. Kiva kun jaksat kirjoitella mulle. 🙂

Ollaan ehkä kai vähän samassa tilanteessa. Itsekin lopetin alkoholin käytön, olen ollut tässä jonkun aikaa kokonaan juomatta. Ja polttamatta. Veikkaan että siitä johtuu nämä viimeaikojen pahat olotkin, kun en voi paeta enää ryypiskelyyn ja parvekkeelle. Tai missä sitä ny ikinä kessuttelikaan.

Nii se äiti-lapsi juttu menee vielä niin, että se urpo on siinä lapsen roolissa ja minä olen äitimuori 😠 Viiskymppinen luuseri"mies", ei kai sille pitään sanoa tylysti vaan että suksi vitt....ei o normaalia.. ja minkä takia kaikki reppanat pitää ees yritäää pelastaa? Jonkun yleis-syyllisyyden kompensointia varmaan. Ei ole nimittäin ensimmäinen hankala tilanne johon olen joutunu ihan vaan kiltteyttäni, arrrgh! Noh, viimeksi valitin yksinäisyyttäni, mutta miks kaikki tommoset aina liimaantuu muhun? Lyhyen baarihistoriankin aikana törmäsin hiton moneen tommoseen. Eikä ne älyä kehonkieltä. Eikä saa sanoa tylysti. Jotenkin tunnen itseni...no ihan suoraan sanottuna huoraksi noiden liimaantujien takia.

Ohoh, meni taas avautumisen puolelle 😀 kai mulla on siihe aika iso tarve.

Voi ei, sinäkin olet eroklubissa? Ne hommat voi olla tosi vaiketa 😭 määki tosiaan erosin , no onhan siitä jo aikaa... Mutta ero oli oikeasti hirvein kokemus so far. Tällä hetkellä koen olevani enemmän toipunut kuin hajalla asian suhteen. Mites sulla? Oikeestaan sulla taitaa olla oma ketju tuolla toisella puolella, mutta en ole saanut vielä luettua sitä kun olen keskittynyt tähän täällä itkemiseen 😀 jokupäivä luen sen.

Hyvät yöt Vanki sulle ja kaikille muillekin!

marz kirjoitti 28.6.2013 1:43

Halojata, Vanki. Kiva kun jaksat kirjoitella mulle. 🙂

Mielelläni 🙂

Hooiiih ku oli pitkä yö. Ei unesta tietoakaan, mutta eipä tässä jouda nukkumaan muutenkaa ku on kaiken maailman kissan ristiäisiä varattu tälle päivälle.

Kommentoin nyt jokaiseen asiaan mistä olet kirjoittanu noissa kahdessa viestissä 🙂. Oletko valmis? Lähtee..

Älä huoli siitä, ettet osaa olla luonteva ihmisten seurassa. Osaat varmasti olla tarpeen tullen. Muu onkin sitten teatteria. Kaikkien ihmisten juttuja voi kuunnella, mutta se ei todellakaan tarkoita sitä, että ne kiinnostais.
Loputon miellyttämisen tarve on erittäin tuhoisaa ja raskasta.

Kun olet yksin tai kirjotat tänne saat olla niin haavottuvainen ja siirappimaisen saippuamainen (hehe) kun haluat. Sanat ovat aidot, kun ne tulevat sydämestä. Ei ole väliä onko niillä merkitystä, muodostavatko ne lauseita ja virkkeitä tahi selittävätkö ne mitään. Tärkeintä on, että sinä sanot/kirjoitat ne.
Sen aidompaan ei sanalla pääse.

Porukan pihalle potkiminen on välillä iha hyvä asia. Välillä pitää tehdä uhrauksia itsensä vuoksi ja se voi tarkoittaa ihmissuhteidenki katkaisemista. Been there, done that ja iha hyvältä tuntu. Loppujen lopuksi päädyin vaa hyvin yksinäiseksi, mutta se johti omista teoistani ja pahasta psykoottisesta masennuskaudesta.

Kerran hylkäsin ihmisen. Se tuntu pahalta toisen puolesta, mutta se oli välttämättömyys. Se kokemus riitti mulle. Ehkä sinun pitäisi kokea se.

Mainitsit tupakoinnin ja juomisen lopettamisen (tai ainaki vähentämisen). Se vaikuttaa tuohon ruokahaluun, meinaan. Nälkä on koko ajan ja iha hirveä verrattuna entiseen. Nou hätä, ei tuo sinu syömine nii mahdottomalta kuulosta 😋. Hyvä se on, et ruoka maistuu. Huonompi homma jos ei maistuis kerta et lihokkaan. Älä pode huonoa omatuntoa siitä, että teet vain kuten kehosi käskee ja se ei vahingoita sinua 🙂. Taidat tuntea kokonaisvaltaista riittämättömyyden tunnetta kun häpeät itseäs niin monessa asiassa.

Ei sinun ole aina pakko pärjätä ja olla se vahvin. Välillä saa olla heikko.

En kommentoi ällöttäviin, liimautuviin reppanoihin mitään. Oon ollu baarissa töissä ja tiedän vastaavia ihmistyyppejä, jotka on aina vähän vistottanu itteäni, MUTTA tuskin sinä huora olet. Tässä tulee taas tää häpeä aiheeksi.

Kyllä, olen eroklubissa. Välillä tuntuu, että oon ainoa jäsen ja puheenjohtaja kyseisessä illuminatin alajärjestössä, mutta hienoa huomata että tuskani ja suruni on myös muiden jäsenten hartioilla ja sydämessä. Motto voisi mennä jotakuinkin: "Dolor in corde, onus in humerus. Semper." (Pitäisi olla: Kipu sydämessä, taakka hartioilla. Ikuisesti.)

Mutta niin, sama kokemus mulla eroamisesta.. Se veti koko elämäni helvettiin ja sanotaan, että nyt ensimmäistä kertaa tän vuoden puolella oon alkanu miettimään tulevaisuutta. En ole uskaltanu aikasemmi kun välillä mentiin niin pohjalla, että itsemurha oli harkitsemisen arvoinen asia. En ole kuitenkaa yli päässy kokonaan tästä henkilöstä.. Oon ajatellu, et se johtuu rakkaudesta, mutta toisaalta se voi olla myös jonkin asteinen pakkomielle. Ei ole normaalia ajatella näin paljon yhtä ihmistä ja saattaa itsensä melkein hautaan hänen takiaan. Sieltä minu ketjusta löydät alkuvuoden sekoilua. Pidin pitkän tauon kirjoittelusta 🙂. Siellä tulee esille melkein kaikki syyt mikkä painoi ja painaa vieläki mieltä.

Ihmeen skarppi olo vaikka en tosiaan ole nukkunu yhtään yölllä ja kohta tulee 24h täyteen. Luovuus on huipussaan ja ihminen "parhaimmillaan" ku vähä valvoo 😉.

Mukavaa päivää marz, ja kaikille muilleki!

Piti laittaa vielä tuohon tämmöne:

https://www.youtube.com/watch?v=seSXSpfYza8

Joskus laulu kertoo enemmän kuin tuhat sanaa.

PS: Hieno kuvaus tuo "siirappimaisen saippuamainen olo", marz. Sen kohtalo on jäädä kummittelemaan takaraivooni iäksi.

Just joo taas siis.

On vähän kehnompi aika nyt. Podin eilen huonoa omaatuntoa siitä kun söin suklaata pitkästä aikaa ja lupasin että tänään on sitten salaattipäivä. Paitti mitä nyt aamulla vetäisin loppulevyn aamupalaksi (n. 560kcal, iiiiso levy kyseessä.). Pakko myöntää että mulla on masennus, ja vissiin paha semmoinen. En pysty kontrolloimaan itteeni enää. Tai kontrolloimaan...en saa itteeni tekemään mitään. Esim toi suklaan syöminen oli helpompi kun mikropuuron väsääminen. Ei huvita eikä kiinnosta. Tällä hetkellä en välttämättä haluaisi olla olemassa.

Nii ja sitten semmoinenkin että koin ja koen ettei mulla tännekään ole mitään oikeutta kirjoittaa. Häpeän olemassaoloani.

Keitän kahvia nyt.

Pelkään että mut tunnistetaan näitten tekstien perusteella. Mitäköhän kaikki sanoisi? Olen se roolinvetäjä nääs, osaan tarvittaessa esittää hyvinkin ehjää ihmistä. En usko että kukaan tietää kuin hajalla mää oon. Ei koulu- eikä harrastuskaverit. Eikä siviilikaverit. Paitsi muutama poikkeus. En päästä edes heitä lähelle.

Viime aikoina olen havahtunut käytökseeni, vaikkei se räikeää olekaan. Siis tähän, etten päästä ketään lähelle. Eristän itteni tahallani muista, elelen täällä ihkussa pikku kuplassani. Tänhetkinen huono olo johtuu osittain kait siitä, ajatusurakan seurauksena kun on tullut lapsuus ym muut mukavat pintaan. Siksi kai tälläkin hetkellä on huono olo. Arvoton. Puolinainen. Mikään ei tunnu miltään. Äskenkään ja eilenkään en oikeastaan olisi halunnut syödä, mutta jotenkin pakotin vaan itteni siihen. Tosin, muutama aiempi päivä meni porkkanalla, näkkärillä ja keitolla koska opiskelijaelämä <3 😀 en tiiä yritänkö loivennella nyt tätä syyllisyyttä. Oikeasti tällä hetkellä yksi pahimmista peloistani on nimenomaan lihominen. Se olisi todiste siitä että...ssammari. pitää kai lähteä kohta lenkille. Sitäpaitsi syön viljatuotteita aika vähän, joten näkkileipäkuurin jäljiltä on hiilariturvotus (ilman siis tuota suklaakuuriakin). Perhana että kuullostan pinnalliselta nyt! Kai mää sit oon. Pinnallinen. Varon tarkasti tuomasta näitä ajatuksia julkisesti esille, koska tiedän mitä mieltä itse olen pinnallisista nuorista kanasista.......vaikka totta puhuakseni olen heille jopa kateellinen.. ainakin osalle... Koska he uskaltavat olla pinnallisia, uskon että minua ei hyväksytä semmoisena. Enkä kyllä oikeastaan olekaan kovin pinnallinen. Tai sitten en tunne itseäni. Mikä on myös totta.

no NYT mä keitän sitä kahvia. 😀

Nojoo, ei tämä elo kai ihan täyin toivotonta ole. Kummasti toi puhuminen, taisiis kirjoittaminen auttaa. Pelottaa aika paljon. Alan uskomaan, että tämä on pitkä tie. Kuinka pitkä? Voi jopa olla että tarvitsen apua.

ja sitten sekin kun olen valehtelematta koko elämän etsinyt ja janonnut rakkautta, etsinyt ja odottanut ja olettanut että joku tulisi ja rakastaisi ehjäksi. Että saisin joltain täysin pyyteetöntä rakkautta. Noh, nyt se on tapahtunut. Minua on rakastettu, sanoisinko jopa että sain tasan sen mitä olen aina halunnut. Luottamuksen eräältä ihmiseltä, jolle mun ei tarvitse esittää, kelpaan tällaisenani. Hän on henkilö projekstistamme. Rakkauden pakottava etsimisen tarve on siis lievittynyt, ja tilalla on outo, tyhjä, jopa mitäänsanomaton olo. Tämä taas kertoo siitä että ei se ollutkaan se avain tähä oloon..ok... mitäs sitten...ja siis sehän oli ihan riippuvuus, rakkauden etsiminen..

Itsensä tyrkyttäminen, ei niin että halvalla menee, vaan niin että maksan jos huolitte minut.. reppana parka.. Montakertaa olen muiden antanut kävellä ylitseni sen takia että saisin edes jotain sosiaalista kontaktia muilta, annoin ihmisten käyttää itseäni hyväksi..stupid girl...

Tämä henkilö ei siis tiedä musta oikeastaan mitään, ja on semmoinen olo etten haluakaan kertoa. Meilllä on vaan semmoinen syvä, sanaton yhteys. Tämän ihmisen lähellä on niin hyvä ja helppo olla. Hän ottaa minut tosissaan ja hänestä vuotaa juuri sitä rakkautta mitä olen etsinyt koko iän.. No se siitä.

menen koko ajan syvemmälle itseeni, elämääni, lapsuuteeni ja traumoihini. Ja sekös hirvittää. Tiedän että tämä on väliaikaista, mutta huomaan kyllä vaikutukset. Olen hajamielinen, unohtelen asioita, tavaroita, jätän töitä kesken....... tuntuu että en olisi läsnä, pelkään kontrollin menetystä. pelkään itsenäni. Pelkään että sisälläni jossain asuu joku tai jotain joka on niin paha ettei sille ole mitään rajaa.

noni, riittäiskö. kyllävaan.
moikka! 🙂🌻

..ja kiitti taas Vanki 🙂

Höh, määpäs oon nyt inho kun en saa ajatuksiani kasaan. Oli niin hyvä ja pitkä ja kokonaisvaltainen vastaus sulla.

mutta tässä sulle kakku: 🙂🎂
(siinä ei ole siirappia eikä saippuaa)

Mites sulla menee nyt? Siitä kun on kuukausi, viime kirjoittelusta.